SUPERRADIO-villek_v4

Superradio – lyhyt syntytarina

Superradio julkaistaan tänään ja päässä liikkuu monenlaisia ajatuksia. Tämä on ollut niin pitkä prosessi, että olotilat vaihtelevat muun muassa helpotuksen, hämmennyksen, voitonriemun ja haikeuden välillä. Tänään tekeekin mieli kirjoittaa prosessista, ja kerrata vähän itselleenkin levynteon eri vaiheita.

Monet erilaiset asiat ovat vaikuttaneet tämän levyn syntyyn ja pyrin tässä välähdysmäisesti listaamaan tietynlaisia avainhetkiä. On hassua, kun näin jälkiviisaana on helppo poimia hetket, jotka ovat olleet merkittäviä,mutta joiden on itse tilanteessa harvoinkaan osannut aavistaa johtavan johonkin. Luovaan työhön kuuluu ideoida jatkuvasti, jotkin ideat unohtuvat, joistain alkaa versoa jotain. Tässä pieni kertaus siitä, miten Superradion taimi syntyi, alkoi versoa ja kasvoi.

Huhtikuu 2015

Olen Joensuussa viimeistelemässä Lätäkköarkisto-soololevyäni. Minulla on visio siitä, että haluan levyn alkavan juonnolla, jonka olen äänittänyt lapsena. Ongelmana on se, että kasetti on kadoksissa, kuitenkin luultavasti jossain äidin häkkivarastoon arkistoimieni tavaroiden joukossa. Käytän yhtenä päivänä varastossa useamman tunnin siihen, että etsin kasettia sekavasti pakatuista pölyisistä laatikoista. Toivo meinaa mennä monta kertaa, mutta sitten vastaan tulee laatikko josta löytyy ensin yksi kasetti, sitten toinen, ja lopulta viimeinkin tuttu keltakylkinen kasetti, johon olen kirjoittanut pienenä ”Villen nauha”.

Voitonriemu on valtava. Etsin kasetilta juontopätkän ja siirrän sen tietokoneelle. Samalla kuuntelen kasettia muutenkin. Naurattaa, olen unohtanut suurimman osan kasetilla olleista jutuista.

Pitkien etsintöjen päätteeksi löytynyt aarre.

Myöhemmin saman vuoden kesänä kuuntelen kasettia mökillä Sotkumassa. Yhtäkkiä tulee mieleen, että Superradio olisi aivan mahtava nimi seuraavalle soololevylleni ja että levy voisi alkaa lapsena tekemälläni juonnolla. Ajattelen tietenkin Superradion olevan aikuisyleisölle suunnattu levy, sillä lastenmusiikkiyhtyeeni Hullut Hattuset on edelleen aktiivinen.

Lokakuu 2015

Kummipoikani Urho on luonani yökylässä luonani Helsingissä. Olen muuttanut kaupunkiin Tallinnasta pari kuukautta sitten, enkä ole vielä löytänyt itselleni työhuonetta joten äänitys- ja soittokamat ovat kotona. Urho ehdottaa lauantaiaamuna aamiaista syödessämme, että voisimme tehdä levyn – olemmehan leikkineet jo vuoden verran yhteistä bändiä nimeltä Veturimiehet.

Äänitämme tunnin aikana kuusi biisiä. Keskityn itse komppailemaan, kun itseoikeutettuna solistina toimiva Urho selittää mikrofoniin villillä mielikuvituksella eteneviä tarinoita junista, Turtleseista ja muista pienen ihmisen mieltä kiehtovista asioista. Koostan äänitetyistä kappaleista levyn, josta poltetaan kopiot nuoren artistin isovanhemmille ja muille läheisille. Kuuntelen levyä, ihastelen Urhon ilmaisun valtavaa spontaaniutta ja mietin, että äänitetyt juonnot ovat niin mahtavia, että niitä pitäisi joskus käyttää jossain.

Veturimiehet-levyn äänitykset käynnissä, nuori solisti halusi soittaa myös koskettimia.

Helmikuu 2016

Hullut Hattuset on tienristeyksessä. Olemme edellisen vuoden lopussa puhuneet bändin tulevaisuudesta ja suunnitelmista, käyneet läpi mielessä olleita asioita ja todenneet olevamme monissa niistä eri aaltopituuksilla.

Bändipohdintojen keskellä muutan väliaikaisesti kumppanini tuolloiseen asuntoon Järvenpäähän, sillä olen luvannut oman kotini käyttöön reilun kuukauden ajan asunnottomina oleville läheisille.

Ensimmäisenä iltana Järvenpäässä olen yksin, sillä kumppanini on käymässä Itä-Suomessa. Saunon pitkään ja hartaasti, käyn välillä vilvoittelemassa parvekkeella. Ulkona on rapsakka 20 asteen pakkanen ja maassa on paksusti lunta.

Hiljaisuuden keskellä löylyjen välissä alan pyöritellä päässä erilaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Alan tarjotella ajatuksissani itselleni erilaisia vaihtoehtoja vähän samaan tapaan, kuin lapselta kyseltäisiin mieluisinta asiaa. Huomaan, että kysymys ”Haluaisitko tehdä levyn Hullujen Hattusten kanssa?” aiheuttaa spontaanin vastentahtoisen reaktion. Sitten kysyn itseltäni kysymyksen, joka tulee vähän yllätyksenä itsellenikin, sillä en ole ajatellut asiaa aiemmin: ”Haluaisitko tehdä oman lastenmusiikkilevyn?” Jotain loksahtaa kohdalleen, sillä tälle kysymykselle spontaani reaktio on innostus: ”se olisi muuten tosi kivaa!”

Myöhemmin saman kuun aikana tapaamme Hullut Hattuset -yhtyetoverini Miihkalin kanssa Helsingissä. Istumme Kiasman kahvilassa pari tuntia ja päätämme yksimielisesti laittaa yhtyeen määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kahvilasta poistuessa talvipäivän aurinko on jo laskemassa. Olo on haikea mutta myös helpottunut. Astun ulos pakkasilmaan, jossa ensimmäisenä silmiin pistää Lasipalatsin remonttityömaata peittävän aidan mainoslakanan iso teksti: ”Olet oikealla tiellä. Muutos on väistämätöntä.” Alkaa hymyilyttää.

Elokuu 2016

Olen alkanut tehdä kesän aikana lastenkeikkoja yksin, omalla nimelläni. Sietämättömästä jännityksestä ja hermoilusta huolimatta kaikki on mennyt hyvin, ja kesän keikat ovat huipentuneet Lieksan Vaskiviikkojen riemukkaan helteiseen konserttiin 500-henkisen yleisön edessä. Suuri osa kesällä esittämästäni keikkasetistä on koostunut Hullujen Hattusten materiaalista, mutta olen jo alkanut kirjoittaa uusia omia lauluja: kesän keikoilla olen esittänyt muun muassa Hämähäkkimies Joensuussa -nimistä kappaletta.

Eletään elokuun alkua, ja olen lähdössä seuraavana päivänä soolokeikalle Ouluun. Hullut Hattuset -soittokaverini Leo on kylässä lapsineen. Leon saatua poikansa nukkumaan istumme iltaa parvekkeellani myöhään yöhön jutellen. Emme puhu juuri bändi- tai musiikkiliitännäisistä asioista, mutta jostain syystä nukkumaan mennessä ja sängyssä unen tuloa odotellessa päässä pyörivät musiikkikuviot.

En muista, miten ajatukset loksahtivat yhteen, mutta siinä sängyssä maatessani yhtäkkiä tajuan, että mielessäni pyörittelemät ajatukset seuraavan aikuisille suunnatun levyn nimestä sekä omasta lastenmusiikkilevystä kuuluvat yhteen: Superradio on lastenmusiikkilevy ja se on levy, joka on radiolähetys! Saman tien pää alkaa rakennella aiheen ympärille lisää: levy alkaa lapsena tekemälläni juonnolla, kappaleiden väleissä on juontoja, mukana voisi olla myös lapsiyleisöä. Suunnattomat mahdollisuudet avautuvat päässäni ja olen syvästi onnellinen saamastani ideasta.

Seuraavana päivänä junassa istuessani intoilen aiheesta lisää päiväkirjaani: ”Ihan älyttömän siistiä, että nyt on raamit, joihin lähteä tekemään.”

Editoin junamatkan aikana levyn alkujuonnon (joka tosin tuleekin lopulta vasta toisen kappaleen alkuun). Seuraavan viikon aikana teen Superradio-nimisen kappaleen kertosäkeen, loppukuusta puolestaan editoin Ajelulaulu-nimen myöhemmin saavan kappaleen alkujuontoa ja työstän juonnon jälkeen lähtevää kappaletta.

Tammikuu 2017

Aloitan määrätietoisen levyn tekemisen heti joululoman jälkeen, maanantaina 9. päivä. Viime vuoden loppu on mennyt Ukkosmaine-yhtyeeseeni keskittyen: bändi päätettiin kevään 2016 aikana laittaa määrittelemättömälle tauolle, ja viimeisiin keikkoihin valmistautuminen ja niistä palautuminen on vaatinut aikaa ja voimia.

Pieni viivästys on lopulta selvästi hyväksi, sillä pitkän joululoman jälkeen olen täynnä tarmoa ja hyvää mieltä. Levynteko lähtee käyntiin jouhevasti. Teen töitä Arabianrannassa sijaitsevalla työhuoneellani maanantaista perjantaihin: tavoitteena on, että jokaisen työviikon jälkeen olisin saanut valmiiksi yhdestä kappaleesta demoversion.

Laulunteko alkaa yllättävän vauhdikkaasti — jopa siten, että huomaan saman viikon aikana syntyvän ideoita useampaan biisiin ihan vain levyä ajatellessa. Eräänä iltana kotiin työhuoneelta kävellessä alan miettiä sitä, että levylle olisi kiva tehdä jonkinnäköinen viittaus Hulluihin Hattusiin. Saman tien päähän tulee fraasi ”Hattu päästä”, jonka ympärille alkaa kehräytyä teksti, jossa lauseeseen yhdistyy kunnianosoitus sekä irti päästäminen.

Kuten totuttua, ideoita löytyy myös puhelimen sanelimesta, jonne tallennan aina spontaanin idean yllättäessä tekstinpätkiä tai riffejä. Yksi idea tulee täysin puun takaa, kun puhelimesta löytyy jo unohtamani pätkä, jossa haastattelen huvikseni Urhoa ja hän huutaa omat vastauksensa. Juontopätkä inspiroi kirjoittamaan tekstin, jossa ylistetään huutamisen ihanuutta. Juonto puolestaan päätyy kappaleen alkuun sellaisenaan.

Biisi per viikko -tahtia helpottaa tietenkin se, että materiaalia on jo valmiina: edellisen vuoden puolella valmistuneita Ajelulaulu– ja Hämähäkkimies Joensuussa -biisejä olen jo esittänyt keikoillakin. Lisäksi haluan levylle vuonna 2009 tehdyn Pariton-biisin, jota olen esittänyt paljon soolokeikoillani mutta jota ei ole vielä levytetty. Näitä kappaleita varten on siis tehtävänä vain sovitustyö, joten päätän säästää kappaleiden työstämisen sellaisille viikoille kun biisinteko jostain syystä takkuaa – sellaisen vaiheen voi ennakoida tulevan melko varmasti.

Työhuone sai alkuvuodesta uuden somisteen, kun viimeksi 90-luvulla seinällä ollut juliste pääsi kehyksiin.

Maaliskuu 2017

Aikatauluni ovat pitäneet: maaliskuun lopun lähestyessä minulla on kasassa 10 biisiä. Biisittömiä viikkoja on ollut vain pari: yksi oksennustaudissa, toinen reissussa. Jotain hyvästä työvireestä kertoo myös se, että olen voinut jättää inspiraatiopulaa varten säästetyn Pariton-biisin työstämisen viimeiseksi.

Hieron kappaleeseen rauhassa akustisten kitaroiden johdattamaa sovitusta, kokeilen erilaisia juttuja ja soitan kitaroista erilaisia versioita. Ulkona paistaa kevättä enteilevä aurinko, ja tuntuu mukavalta soittaa kitaraa villasukat jalassa. Yhtäkkiä päähän tulee muisto jostain yläasteajalta, jolloin huomasin jollain erityisen kivalla keväisellä musiikin tunnilla miettiväni, miten hienoa olisi saada työskennellä aikuisena musiikin parissa ja tuntea samaa mukavaa tunnetta auringon lämmittäessä. Hymyilen toiveelle, jonka tajuan toteutuneen.

Toukokuu 2017

Levyn biisit ovat sovituksineen valmiit. Huhtikuu on mennyt keikkojen merkeissä: olen soittanut kuukauden aikana yksitoista keikkaa. Levynteko on ollut pienellä tauolla, sillä keikkoihin valmistautuminen, reissaaminen ja muu asiaankuuluva vaatii tietenkin veronsa. Meinaan tapani mukaan hermoilla hommien etenemisestä, sillä olin suunnitellut levyn julkaisua heinäkuulle.

Sitten tajuan, että minun ei ole mikään pakko kiirehtiä levyn kanssa, josta en ole vastuussa kenellekään ja jonka mitään aikatauluja en ole vielä julkistanut. Ajatus tuntuu riemastuttavan vapauttavalta.

Toukokuun alussa äänitysten tilanne on hyvä. Työhuoneella nauhoitetut syntetisaattoriosuudet toimivat niin soiton kuin soundien puolesta, samoin useimpiin biiseihin soitetut bassot. Äänittämäni juonnot päätän myös säilyttää sellaisenaan, mikäli sisältö ei muutu, sillä niissä on hyvä ja sopivan leikkisä ote.

Sähkökitaroita työhuoneella äänittäessä olen huomannut, että yksikelaiset kitaramikforonit ottavat ohikulkevien raitiovaunujen sähköjärjestelmästä häiriöitä. Niinpä äänitän kappaleiden sähkökitarasovitukset Podin läpi, ja pidän niitä demokitaroina, joiden tilalle soitan myöhemmin varsinaiset osuudet.

Niinpä sähkökitaraäänitykset alkavat työhuoneen sijasta makuuhuoneessani, joka kuumenee päivän mittaan hikiseksi — en viitsi avata ikkunaa, ettei ulkoa tulevia ääniä tartu nauhalle. Työstän ensimmäisenä kappaleita, joihin ei tule rumpuja. Rumpuosuuksia sisältäviä kappaleita varten olen puolestaan lähettänyt rumpaliystävälleni Joni Leinolle (joka soitti myös Lätäkköarkiston rummut) biiseistä versiot, joihin olen itse ohjelmoinut tietokonerummut ajo-ohjeiksi.

Hommat etenevät, Joni toimittaa kesäkuun mittaan napakoita rumpuraitoja, joiden päälle on mukava soittaa bassot ja kitarat.

Toteemihahmo vahtii sähkökitaraäänityksiä pääkallopaikalta käsin.

Heinäkuu 2017

Levyn soitto-osuudet ovat muutamaa yksittäistä erikoisjuttua vaille valmiit, ja voin siirtyä lauluosuuksien pariin. Lauluäänityksien suhteen on pakko tehdä hieman mobiiliäänitysjärjestelyjä, sillä heinäkuun ohjelmaan kuuluu parin viikon reissu Itä-Suomeen Ilosaarirockin töiden tiimoilta.

Onneksi nykyisin äänityslaitteistoa on helppo kuljettaa mukana: pystytän majapaikkaan eli isoäitini Sotkuman mökin aittarakennukseen pienen laulukopin ja äänitän siellä lauluosuuksia – välillä vaikkapa saunan lämpeämistä odotellessa. Aitan ikkunasta on näkymä ilta-auringossa kimaltelevalle järvelle, laulaminen tuntuu mukavalta ja rennolta.

Elokuu 2017

Elokuun ensimmäiset viikot menevät tiukasti Helsingin työhuoneella viimeisiä juontoja, lauluosuuksia ja muuta ylimääräistä äänittäessä.

Kansitaiteilija Elli Maanpää laittaa kuun alussa sähköpostiin luonnoksen kannesta. Tekee mieli hyppiä riemusta: Elli on lähettämiäni raakamiksauksia kuuntelemalla tavoittanut levyn hengen loistavasti! Kansi huokuu juuri sitä samaa lämpöä, iloa ja intoa mitä Superradio minullekin edustaa.

Matkustan kuun puolivälissä Joensuuhun viimeistelemään jo miksausvaiheeseen siirtynyttä levyä. Luottomiksaajani Heikki Marttila on tehnyt kappaleista jo ensimmäiset versiot, ja teemme yhdessä muutoksia biiseihin teollisuusalueella sijaitsevalla Guru Studiolla. Tunnelma on leppoisa. Heikki kertoo, että hänellä oli ollut suuria ongelmia Sysimetsän synkät varjot -biisin miksaamisen kanssa, koska oli naurattanut niin paljon.

Hieron vielä miksausten välissä juontoja. Lisäksi levylle äänitetään muita erikoisefektejä: vielä viimeisenä miksauspäivänä todetaan, että erään kappaleen loppuun täytyy äänittää askeleita poistumisen merkiksi. Näin tehdään.

Levy masteroidaan Hannu Hattusen Vintti-studiolla pari päivää viimeisen miksauksen jälkeen elokuun lopussa. Olen masteroinnissa paikalla ohjeistamassa biisien väleihin tulevia taukoja: olen todennut yleisöystävällisimmäksi ratkaisuksi sen, että juonnot tulevat omiksi raidoikseen, jolloin halutessaan levyltä voi kuunnella myös yksittäisiä biisejä ilman juontoja.

Lokakuu 2017

Syyskuu on mennyt ensin Mesenaatti-kampanjaa järjestellessä ja pyörittäessä ja sen jälkeen levyä painoon laittaessa: kun levyn julkaisee oman levy-yhtiönsä kautta, ei työnteko lopukaan siihen hetkeen missä levy on masteroitu.

Levyn painosta odottaminen on piinaavaa aikaa. Minulla on ollut jo vuosikausien ajan tapana nähdä ennen julkaisujen painosta tuloa painajainen, jossa jokin asia on mennyt kammottavasti pieleen. Superradion kohdalla olen nähnyt niitä peräti kolme: jälkikäteen eniten naurattaneessa unessa olen kuunnellut levyä, ihmetellyt miksi se kuulostaa niin tönköltä ja todennut sen johtuvan siitä että olenkin vahingossa soittanut levyn rumpuosuudet itse.

Lopulta saapuu päivä, jota on tavallaan odottanut jo vuoden alusta asti: levypainosta tulee viesti: ”Levyt ovat noudettavissa.”

Superradio on bändilevyt mukaan luettuna kahdestoista täyspitkä studioalbumini. Olen jo etukäteen selittänyt itselleni, että ei tarvitse olla huolissaan siitä, jos valmiin levyn saaminen ei aiheutakaan isoja tunnepurkauksia, sillä onhan levyn painosta saaminen jo tuttu asia.

Selitys unohtuu levypainossa, kun saan valmiin levyn käteeni. Olen niin valtavan iloinen viimeinkin valmiista levystä, että minun tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Toteutan mielitekoni heti, kun levypainon mies lähtee hakemaan lähetyslistaa.

Valmis!

Miksi itkin lauantaina Anssi Kelan keikalla

Liikuttuminen on erikoinen ilmiö. Ainakaan omalla kohdallani sitä ei voi ennustaa mitenkään. Se vain tulee, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Viime lauantaina liikuttuminen tuli ehkä eniten puskista koskaan, kun huomasin kyyneleiden valuvan pitkin poskiani Anssi Kelan jäähallikeikalla.

Tilanteen yllättävyydestä kertokoon se, että muistan aiemmin liikuttuneeni keikoilla kyyneliin asti yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sitä paitsi minun ei ollut alun perin edes tarkoitus osallistua koko keikalle, päädyin lähtemään spontaanisti kun työpaikkansa kautta lippuja saanut ystävä kutsui mukaan.

Mistä liikuttumiseni sitten johtui? Sen ymmärtämiseksi on palattava ajassa taaksepäin edellisen vuosikymmenen puolelle.

***

Ensimmäinen havaintoni Anssi Kelasta ajoittuu keväälle 2001, jolloin vietin abivuottani Niinivaaran lukiossa Joensuussa. Katsoin kotona Jyrki-ohjelmaa, jossa juuri esikoislevynsä julkaissut Kela esiintyi yhtyeensä kanssa. Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, että kosketinsoittimien takana oli Wilma-yhtyeestä tuttu Anna Kuoppamäki. Bändi esitti Nummela-nimisen biisin, joka kuulosti minusta aika hyvältä. Ajattelin, että pitääpä joskus perehtyä miehen musiikkiin tarkemmin.

Sittemmin ilmeni, että minun ei tarvinnut erikseen ottaa asiakseni tutustua Anssi Kelan musiikkiin – vuoden edetessä sitä oli Nummela-albumin jättisuosion myötä yhtäkkiä ihan kaikkialla eikä siltä voinut välttyä.

Kuvaava esimerkki siitä, miten Kelan musiikki läpäisi kaikki ikäryhmät on se, kun ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen suoritin siviilipalvelustani joensuulaisessa päiväkodissa ja kysyin eräältä viisivuotiaalta tytöltä hänen lempimusiikistaan. Vastaukseksi tyttö lauloi minulle Puistossa-kappaleen alusta loppuun. Se oli vaikuttava suoritus, sillä kappaleessa on todella paljon sanoja. Huomautettakoon, että en alkanut kysellä viisivuotiaalta solistilta kuinka hän tulkitsee vaikkapa ”koniin koukussa” -ilmauksen.

Kun jokin asia tulee kyllin suosituksi, aiheuttaa se väkisinkin vastareaktion. Tämä oli selvästi huomattavissa vuoden 2001 lopussa. Samuli Knuuti kirjoitti Rumbaan ilkeäsävyisen kolumnin, CMX:n A.W. Yrjänä ilmoitti yhtyeensä kotisivujen kysymyspalstalla Kelan musiikin olevan ”elämää prostituoivaa paskaa” (on toki muistettava, että CMX:n tyyli vastailla kuuntelijoidensa kysymyksiin oli melko suorasukainen muutenkin).

Itse en ottanut kantaa suuntaa tai toiseen. En millään tapaa inhonnut Kelan musiikkia mutta en myöskään hakeutunut sen pariin, koska sitä kuuli muutenkin joka paikassa, jossa radio oli päällä: kaupoissa, kahviloissa, baareissa.

Seuraavan kerran kiinnitin huomioni Anssi Kelan tekemisiin syksyllä 2003, kun 1972-sinkku ilmestyi. Tykkäsin kappaleesta heti ensi kuulemalta: tarttuvassa kertosäkeistössä oli valtavasti energiaa ja samastuin kovasti c-osan ”Kun lakit päähän painettiin / kaikesta kaikki tiedettiin” -riviin. Omista ylioppilaskirjoituksista oli päälle kaksi vuotta ja olin todennut, että tuolloin oli ollut hieman turhan valoisat visiot siitä kuinka elämä siitä eteenpäin järjestyisi kuin itsestään. Innostuin kappaleesta vielä lisää, kun luin Soundista että kappaleessa taustayhtyeen virkaa toimitti Lemonator – olin tykkäillyt erityisesti bändin Maison Rilax -levystä kovasti.

Soundista puheen ollen: tuolloin lehdessä ilmestyi kuukausittain Anssi Kelan toimittama kysymyspalsta. Mies hallitsi selkeästi valtavan määrän populaarimusiikkiin liittyvää knoppitietoutta, sillä oli voittanut täysin suvereenisti Soundin aiemmin järjestämän pop-tietokilpailun – sitä kautta oletan palstanpitämispestinkin tulleen.

En kuitenkaan päätynyt kuuntelemaan Suuria kuvioita -levyä, jolta 1972 oli irrotettu: ylitarjonta teki jälleen tehtävänsä, koska biisi soi taas joka paikassa. En ollut kyllästynyt kappaleeseen mutta aikana, jolloin levyhankinnat piti opiskelijabudjetin takia tehdä tarkkaan valiten olisi tuntunut hölmöltä ostaa levy kappaleen takia jota kuuli muutenkin koko ajan.

***

Vuodet kuluivat ja Anssi Kela hävisi omalta havaintokentältäni pitkäksi aikaa. Juttuja varmasti oli Soundissa ja muissakin seuraamissani musiikkimedioissa mutta ne eivät ylittäneet huomiokynnystäni sillä tavalla, että olisin hakeutunut miehen musiikin äärelle.

Joskus kesällä 2008 luin Helsingin Sanomista, että Anssi Kelalta on tulossa esikoisromaani. Olin juuri valmistunut yliopistosta maisteriksi pääaineenani kirjallisuus ja suhtauduin uutiseen vähän skeptisesti. Opintojen aikana joillain luennoilla oli puhuttu kirpeähköön sävyyn siitä, kuinka vaikeaa esikoisromaanille on saada kustantajaa mutta julkaisukynnys madaltuu kummasti, kun kirjoittaja on julkisuuden henkilö.

Syksyllä eräs ystäväni kuitenkin kehui vuolaasti Kelan kirjoittamaa Kesä Kalevi Sorsan kanssa -romaania, jonka oli lainannut kirjastosta. Hän toimitti lainaniteen eteenpäin minulle. Luin kirjan yhdessä illassa ja myönsin, että teksti on harvinaisen vetävää. Aihekin oli kaikessa absurdiudessaan viehättävä.

Kirjan myötä päädyin lueskelemaan Anssi Kelan blogia, joka kulki tuolloin nimellä Jumittelua. Ihastuin miehen tyyliin tehdä hauskoja pikkuhavaintoja arkielämästä ja toisaalta kirjoittaa myös pidempiä asiatekstejä, joissa johonkin ilmiöön – absolutismiin vaikkapa – suhtaudutaan pohtivasti ja asiallisesti.

Jumittelua-blogista tuli pian säännöllinen vierailukohteeni Internet-istunnoissa. Imeydyin mukaan monipuoliseen ja aiheiltaan vaihtelevaan tarinointiin. Otin blogin tarjoamia kulttuurisuosituksiakin vastaan: päädyin muun muassa katsomaan Kelan kiehtovasti hehkuttaman The Wire -sarjan.

Kun seuraa jonkin ihmisen kuulumisia säännöllisesti vaikkapa blogia lukemalla, tulee tämä jollain tapaa pieneksi osaksi omaa elämää, vaikkei häntä tietenkään oikeasti tunne – ilmiö on samankaltainen kuin vaikkapa se, kun jonkin tv-ohjelman fiktiivinen hahmo alkaa tuntua lähestulkoon kaverilta.

Tämän ilmiön myötä huomasin alkavani aika ajoin tuntea pahaa mieltä Anssi Kelan puolesta. Blogin musiikkiaiheisten päivitysten taustalta oli luettavissa, että vuosituhannen alun jättisuosio ei ollut vain romahtanut vaan ehkä jollain tapaa jopa kääntynyt artistia vastaan. Syksyllä 2009 julkaistu kunnianhimoinen Aukio-teemalevy kyllä nousi ilmestyessään listalle neljänneksi mutta tippui myös pian pois. Keikkoja tuntui olevan niukasti ja niilläkin vähillä oli pahaa yleisökatoa: Tampereella yhtye soitti klubikeikan kolmellekymmenelle kuuntelijalle.

Tuntui, että koko musiikkiala oli ylipäätään päättänyt että Anssi Kelan juttu on nähty. Joskus loppuvuodesta 2009 esitin Ilosaarirockin ohjelmatyöryhmän (johon tuolloin kuuluin) kokouksessa Anssi Kelaa seuraavan vuoden festivaalille – juuri levyn julkaissut artisti olisi mielestäni uponnut hyvin perjantain suomenkieliseen musaan keskittyneelle Sulo-klubille. Muun ryhmän vastaus oli yksimielisen lyttäävä: ”Eihän se kiinnosta enää ketään”, ”Just luin että Tampereella oli 30 maksanutta”, ”Ihan hauskoja ne sen nettivideot on, keskittyis tekemään niitä”.

Tuntui pahalta. Harmitti, että artisti josta piirtyi blogitekstien perusteella erittäin intohimoinen ja kunnianhimoinen asenne tekemisiinsä ei tuntunut enää saavan edes mahdollisuutta näyttää mihin hänestä on.

Jatkoin blogin säännöllistä lukemista. Hauskojen tarinoiden vastapainoksi monien tekstien pohjavireenä oli pettymys. Keväällä 2010 julkaistu kokoelma-/livelevy ei menestynyt odotetusti, keikkoja oli vähän.

Olin itse tuossa vaiheessa elättänyt itseni parin vuoden ajan musiikkia tekemällä. Marginaaliartistina pettymyksiin oli helppo samaistua. Samalla tuntui tietyllä tapaa jopa rohkaisevalta, että musiikilla elämisen vaikeus on yhteinen kokemus suomalaismuusikoille vaikka olisi kuinka iso nimi.

***

Keväällä 2012 Anssi Kelalta julkaistiin blogiteksteihin perustuvan Matkamuistoja-kirjan. Vaikka tiesin tekstin olevan suureksi osaksi tuttua materiaalia, halusin silti lukea teoksen.

Asuin tuolloin Tallinnassa ja aloitin kirjan lukemisen joltain keikkareissulta kotiin palatessa. Muistan edelleen, kuinka istuin Viking XPRS -aluksen kahdeksannella kannella kirjan kanssa ja tasaisin väliajoin lukeminen oli aivan pakko lopettaa hetkeksi.

Oli pakko lopettaa, koska nauratti niin paljon että nauru pyrki tulemaan ulos suun kautta ja tuntui siltä että muut laivamatkustajat saattaisivat hieman oudoksua yksinään kovaan ääneen hyeenan lailla ulvovaa pitkätukkaa.

Kun päätin vuonna 2013 toteuttaa pitkään haudutellun haaveen kirjata Ukkosmaine-yhtyeeni värikkäät vaiheet kirjamuotoon, oli Anssi Kelan Matkamuistoja yksi tärkeä esikuva teoksen synnylle (kaksi muuta merkittävää, kuten olen varmaan Ukkosmaineen sivuille aiheesta kirjoittamissani teksteissä maininnutkin olivat Juha Hurmeen toimittama Radiopuhelimet sekä Chris Heathin Feel). Erityisesti Matkamuistoja vaikutti tyyliin kuvata täysin absurdit tapahtumat analyyttisesti ja tyynesti – tällainen kontrasti iski Kelan kerronnassa suoraan omaan nauruhermoon.

Vuonna 2013 Anssi Kelan ura lähti jälleen nousuun keväällä julkaistun, artistin itsensä mukaan nimetyn levyn myötä. Iloitsin miehen menestyksestä vilpittömästi. Kelan blogi oli hiljentynyt, mutta Facebookin puolella päivityksiä tuli ahkeraan tahtiin. Niistä oli luettavissa valtava ilo sitä kohtaan, että artistin tekemiset kiinnostivat jälleen yleisöä.

Syksyllä 2015 minulle tarjoutui mahdollisuus esiintyä Anssi Kelan lämmittelijänä. Olin julkaissut loppukeväällä ensimmäisen sooloalbumini Lätäkköarkisto ja vinkkasin vanhan kotikaupunkini Joensuun rock-klubi Kerubin ohjelmapäällikköä siitä, että avaisin mieluusti jossain vaiheessa illan jollekin suomeksi esiintyvälle artistille. Hän kertoi sopineensa juuri Anssi Kelan keikan syksylle ja ehdotti sitä. Suostuin saman tien.

Esittäydyin bändille soundcheckin yhteydessä mutta en alkanut hieroa tuttavuutta sen enempää. Ensinnäkin olen pohjimmiltani hieman ujo ja toisaalta tiedostin sen, että lämmittelijä on keikoilla vähän kuin pakollinen paha. Halusin hoitaa hommani siten, että en ole millään tapaa illan pääaktin tiellä, niinpä en tuppautunut takahuoneeseen – pystyin hyvin vaihtamaan keikkapaitani lavan vieressä ennen esitystä – ja raivasin kamani pois bändin tieltä heti keikkani jälkeen.

Poikkesin oman keikkani jälkeen takahuoneessa sen verran, että jätin sinne koko yhtyeelle lahjaksi kappaleet keväällä 2014 ilmestyneestä Salamaponin selässä -kirjastani, johon Matkamuistoja oli omalta osaltaan ollut vaikuttamassa. Ujouttani ja yleistä häveliäisyyttäni tein tämän toki silloin, kun Kela yhtyeineen oli lavalla.

***

Mutta palataanpa viime lauantaihin.

Olin kyllä lukenut joistain Kelan päivityksistä, että jäähallikeikka merkitsee hänelle paljon: siellä esiintyminen on ollut hänelle unelma teini-ikäisestä pitäen.

En silti odottanut kokevani itse mitään erikoisempia tunnekuohuja. Kelan uran seuraaminen on jäänyt viime vuosina Facebookissa satunnaisesti nähtyjen päivitysten varaan. Olen kuunnellut viimeisimmät levyt, pitänyt osasta biiseistä paljonkin ja osasta en niin paljoa. Vähänlaisesti televisiota katsovana tämän kevään Anssi Kela ja isot biisit -ohjelma jäi seuraamatta, samoin Kelan tähdittämä parin vuoden takainen Vain elämää -kausi.

Ennen keikan alkua seisoin ystäväni vierellä permannolla ja arvuuttelin screenien aikalaskurin raksuttaessa kohti nollaa mikä mahtaa olla avausbiisi. Veikkasin itse Miten sydämet toimii? -biisiä, koska isoilla keikoilla on tapana aloittaa jollain tehokkaalla biisillä.

Kellon saapuessa nollaan Kela kuitenkin nousi rumpukorokkeen takaa ja aloitti keikan sanoilla ”Mä en duunaa musaa vaan se duunas meitsin”.

Tunnistin kappaleen heti, sillä vaikken Vain elämää -ohjelmaa seurannut, olin erikseen ihastunut syksyllä 2015 Kelan sanoja myöten uuteen uskoon laittamaan, alun perin JVG:n esittämään biisiin Kasarin lapsi.

Kelan Kasarin lapsi on erikoinen biisi. Samalla kun siinä on tietoisen huvittavaa sanailua sekä hassuja riimipareja, on siinä myös syvempi henkilökohtainen taso, jossa artisti kertoo musiikin merkityksestä hänen elämässään sekä tiivistää uransa etenemisen nousukiidosta suosion romahtamiseen.

Katselin kappaleen taustalle screeneille ajettavia valokuvia Kelan lapsuudesta ja uran varrelta. Katsoin hapsunahkatakissaan lavalla viilettävää hahmoa, jonka koko olemuksesta oli luettavissa onnea pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta, lievää epäuskoisuutta siitä että hän on juuri omalla keikallaan jäähallissa ja ennen kaikkea sitä, että tämä on siisteintä hommaa ikinä.

Katsoin Kelan juoksevan kertosäkeeseen tultaessa lavalta eturivin luokse heittämään yläfemmoja kuuntelijoidensa kanssa ja mietin, miten valtavan onnellinen hänen täytyy olla tällä hetkellä.

Sitten liikutuin niin paljon, että aloin itkeä.

Vappumuistoja

Tänä vuonna vappuaaton vastaanottaminen tuntuu kummalliselta – muustakin syystä kuin siitä, että kun kirjoitan tätä vappua edeltävänä päivänä niin ulkona sataa lunta.

Huominen vappu on nimittäin ensimmäinen vappu sitten vuoden 2003, kun en ole keikalla. Kaverit ovat kyselleet viime viikkojen aikana, että mitä meinaan tehdä vappuna ja olen vastannut etten oikein tiedä. Olen viettänyt käytännössä kaikki aikuisikäni vaput keikoilla, se on ollut ainoa vappuperinteeni.

Päätös vappukeikkailuun on ollut oma-aloitteinen ja mieluisa. Ensimmäistä kertaa vietin vapun keikalla vuonna 2004 ja totesin heti olevani vappuna mieluummin soittamassa kuin osallistumassa joihinkin opiskeluliitännäisiin aktiviteetteihin – opiskelin vielä tuolloin yliopistossa.

Syy siihen, etten ole tänä vappuna keikalla johtuu pitkälti siitä, että vappukeikkojen perinne on liittynyt pääosin Ukkosmaine-yhtyeeseeni, joka on nyt määrittelemättömän mittaisella tauolla. Mukavistakin perinteistä on hyvä pitää taukoa, vaikka siten päätyisikin miettimään että mitäs huhtikuun viimeisenä sitten oikein tekisikään.

Ajattelin, että näin vapun kunniaksi voisin kuitenkin nyt muistella hieman menneitä ja kerrata hauskimpia vappumuistoja edellisten kolmentoista vuoden varrelta. Keikkamuistoja on tullut kertailtua aikanaan yhtyeiden päiväkirjoihin tuoreeltaan, joten en keskity niihin vaan ennemminkin ulkomusiikillisiin aspekteihin. Tässä siis mieleen painuneimmat keikkavaput vuosilta 2004–2016, olkaa hyvät!

2004: Kerubin kuppila, Joensuu

Vappukeikkailun perinne alkoi rytinällä: vappu 2004 sisälsi peräti neljä keikkaa. Vappuaattona soitimme Hullut Hattuset -yhtyeen kanssa ensin päiväkeikan Pielisjoen koululla, illalla keikan aikuisyleisölle Kerubin kuppilassa ja vielä vappupäivänä iltapäiväkeikan lapsiyleisölle. Ukkosmaine (tai tuolloin tietenkin vielä Klaus Thunder & Ukkosmaine) puolestaan soitti vielä lisäksi vappupäivän iltana Kerubin kuppilalla.

Eläväisin muistoni vapulta 2004 sijoittuu Hullujen Hattusten vappuaaton iltakeikkaan. Vaikka Hattuset olikin lastenmusiikkiyhtye, tuntui rempseä meininkimme vetoavan monenikäisiin ihmisiin ja niinpä teimme etenkin alkuaikoinamme keikkoja myös aikuisille baariympäristöissä.

Vappuaattoiltana Kerubin kuppilassa oli mukavasti väkeä ja tunnelma lämmin. Keikka eteni hilpeissä ja energisissä merkeissä, aikuisyleisö oli selvästi vapputunnelmissa otollista yleisöä lastenmusiikkishow’lle.

Keikan loppupuolella settilistassa oli chanson-henkinen biisimme Hattukauppiaan tytär. Kyseisessä kappaleessa kertoja ihastuu kaupungilla näkemäänsä viehättävään neitoon ja tajuaa laulun loppupuolella järkytyksekseen tämän olevan mallinukke.

Keikoilla minulla oli tapana alleviivata solistin ominaisuudessa dramaattista loppuratkaisua juoksentelemalla ympäriinsä murheen murtamana ja tokihan esitin tämän performanssin myös aikuisyleisölle. Hetken mielijohteesta juoksin kuppilan ovesta ulos ja siirryin baarin ulkopuolelle kadulle hakkaamaan ikkunaa, siten että yleisö näki minut sisältä käsin.

Näin ikkunan läpi, että tempaukseni huvitti selvästi yleisöä. Palasin veuhkuissani takaisin sisälle ja nuoruuden innossani hyppäsin ovesta astuessani tasajalkaa ylös.

Hypätessäni tunsin kuinka pää kopsahti kipeästi johonkin. Keikka-adrenaliineissa asiaa ei ehtinyt kuitenkaan miettiä pidempään, ajattelin vain että seuraavana päivänä päässä on kyllä iso kuhmu.

Biisi loppui ja palasin lavalle ottamaan yhtyeen kanssa vastaan yleisön suosionosoitukset. Kumartaessani tunsin kuinka otsaa pitkin valuu jotain märkää ja mietin että kylläpäs hiki virtaa.

Pyyhkäisin kädellä otsaa ja totesin etuhiusten olevan aivan läpimärät. Vilkaisin kättäni ja huomasin sen olevan aivan punainen. Eihän tämä ole hikeä vaan verta! Vilkaisin eteiseen ja tajusin iskeneeni hypätessä pääni metallisiin ovenkarmeihin.

Totesin että asiaa olisi ehkä syytä tutkia paremmin. Pyysin kitaristiamme Miihkalia laulamaan seuraavan biisin ja hiippailin itse baaritiskin taakse.

Muun bändin esittäessä kappaletta taustalla, tutki baarissa työvuorossa ollut ystäväni Elli tilannetta. Hän raportoi, että päälaella on noin viiden sentin mittainen vekki joka vuotaa valtoimenaan. Elli totesi, että olisi varmastikin fiksu idea lähteä ensiapuun paikattavaksi.

Asettelin päälaelle käsipyyhkeitä ja jääpalapussin ja palasin lavalle selittämään tilanteen yleisölle. Sitten esitimme vielä yhden kappaleen, jonka jälkeen Elli lähti heittämään minua autollaan ensiapuun hänen työparinsa jäädessä pitämään baaria pystyssä.

Ilmoittauduin ensiapuun ja istuimme odottelemaan. Muut odottelijat loivat meihin hieman epäuskoisia silmäyksiä. Tajusimme hetken päästä, että tosiaan: Ellillä oli vieläkin lanteillaan työasuun kuuluva Crowmoor-siiderin baaripyyhe, minä puolestaan hörpin limpparia baarista mukaan otetusta oluttuopista. Pian vahtimestarikin saapui tiedustelemaan juomasekoitukseni perään.

Hieman epäuskoinen oli myös lääkäri, joka otti minut pian vastaan. Kun selitin miten vammani oli syntynyt, katsoi lääkäri minua pitkään ja kysyi suoraan että kuinka humalassa olen. Lupasin voivani puhaltaa nollat jos tarvis ja lisäsin olevani vain vähän kömpelö.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: lääkäri ompeli tikit ajeltuaan ensin pienen osan päälaesta kaljuksi. Seuraavan päivän Ukkosmaine-keikalla esiinnyin sattuneesta syystä pipo päässä.

Kerubin kuppila 2004, tiettävästi ensimmäinen Ukkosmaineesta otettu keikkakuva.

2005: Kerubin kuppila, Joensuu

Vappuaattona 2005 Joensuussa satoi lunta. Olin edellisvuoden tapaan buukannut keikat molemmille bändeilleni Kerubin kuppilaan: Hattuset soitti baarissa aamupäivästä ikärajattoman lastenkeikan, Ukkosmaine oli puolestaan iltavuorossa aikuisyleisölle.

Tarinani ei kuitenkaan liity kumpaankaan noista keikoista, vaan tunteihin niiden välissä. Ukkosmainetta oli pyydetty paikallisen radiokanavan vieraaksi ennen keikkaa ja otimme kutsun tietenkin vastaan ilomielin.

Toimittaja oli etukäteen pyytänyt voisimmeko esittää suorassa lähetyksessä jonkin biisin ja suostuimme tähän. Astelimme toimitukseen kosketinsoitin kainalossa, lähtökohtaisena oletuksena oli se että paikan päällä on varmaankin joku ääniteknikko jonka kanssa katsotaan soundit kohdalleen.

Vappuaattona toimituksessa oli kuitenkin päivystämässä vain toimittaja, jonka kanssa haastattelu oli sovittu. Esittäydyimme ja kysäisin mihin voisin kytkeä kosketinsoittimeni. Hän levitteli käsiään ja totesi ettei oikein ymmärrä tällaisten asioiden päälle.

Koska olimme kuitenkin luvanneet soittaa suorassa lähetyksessä uunituoreen biisin (Riippakivi), emme antaneet tällaisen vastoinkäymisen haitata. Hetken asiaa pähkäiltyämme totesimme, että onhan kosketinsoittimessani toki pieni sisäänrakennettu kaiutin. Ehdotimme toimittajalle, että jospa otetaan meidän omien mikkiemme lisäksi yksi ylimääräinen mikrofoni jolla mikitetään kosketinsoittimen kaiutin. Näin tehtiin.

Suora lähetys alkoi. Tunnelma oli jokseenkin kaoottinen, sillä toimittajan kysymyksistä huomasi ettei hän ollut juuri yhtyeeseemme perehtynyt ja vastatessa piti aina aloittaa oikaisemalla ensin kysymyksen sisältämät väärät faktat. Olin myös itse jotenkin levottomalla päällä ja löin omia vastauksiani läskiksi, kun tajusin ettei toimittaja ollut oikein kartalla. Jotenkuten vierailusta kuitenkin selvittiin ja lopulta pääsimme soittamaan biisiä.

Istuin toimituksen korkealla jakkaralla kosketinsoitin vähän vaikeasti sylissäni ja yritin soittaessani päätellä kuulokkeista pitäisikö soittimen äänenvoimakkuutta vääntää isommalle. Ajatus siitä, että tämä kaikki on suoraa lähetystä tuntui jokseenkin absurdilta. Biisi soitettiin läpi kompensoiden energisyydellä sitä, mikä hifissä hävittiin.

Esityksemme jälkeen toimittaja laittoi seuraavan biisin soimaan ja kiitti meitä vierailusta. Huolestuneena kysyin häneltä ensikäden tietoa siitä, miltä soittomme oli kuulostanut: ”Oliko se miten balanssissa?” Toimittaja katsoi minuun hämmentyneen näköisenä ja vastasi: ”Ei siinä mitään sellaista ollut, ihan hyvältä se kuulosti!”

2006: Honkalammen koulu, Liperi

Vappuaaton 2006 Hullut Hattuset -keikkaa edelsivät ensimmäisen täyspitkän levymme julkistamisjuhlat. Niiden yhteydessä olimme soittaneet vappua edeltävien kahden päivän sisään yhteensä kuusi keikkaa.

Levynjulkistamiskeikkojen loppuhuipennus oli Honkalammen koululla järjestetyssä vappuriehassa. Paikalla piti olla aikaisin, että ehdimme laittaa äänentoiston pystyyn. Olimme sopineet menevämme paikalle kahdella autolla: basistimme Mikan autossa olivat kaikki soittokamat ja äänentoistolaitteisto, minä puolestaan hakisin kyytiin rumpalimme Leon ja kitaristi Miihkalin.

Olin vappuaattoaamusta sovitusti liikkeellä ja nappasin bändikaverit kyytiin kodeistaan. Molemmat olivat kahden edellisen päivän jäljiltä väsyneehköjä, kuten toki itsekin. Aurinko kuitenkin paistoi ja oli mukavaa tiedostaa, että kamat ehtii pystyttää kaikessa rauhassa.

Saavuimme koulun pihalle sovittuun aikaan. Mikaa ei näkynyt missään, mutta tiesimme että hän myöhästelee usein joten emme huolestuneet. Asetuimme koulun pihalle kiipeilytelineeseen paistattelemaan päivää.

Vartin päästä Mikaa ei edelleenkään näkynyt, joten päätin soittaa ja tiedustella basistin koordinaatteja.

Mika vastasi puhelimeen ja kertoi olevansa vielä kotona. Myöhästymisen syy oli vilpittömyydessään loistava: ”Nyt pitää sanoa, että olen kyllä myöhässä ihan itsekkäistä syistä. On ollut niin paljon noita keikkoja viime päivinä, että piti saada vähän omaa aikaa aamulle, käydä rauhassa suihkussa ja niin edespäin. Tulen kohta!”

Tästä eteenpäin fraasi ”myöhässä itsekkäistä syistä” oli käytössä yhtyeen kesken säännöllisesti.

2012: Vakiopaine, Jyväskylä

Hypätään muisteluissa seuraavan vuosikymmenen puolelle, jolloin Jyväskylän Vakiopaineesta muodostui vakioareena Ukkosmaineen vappuaaton keikoille.

Keväällä 2012 saavuimme Vakiopaineeseen iltapäivästä tekemään soundcheckiä. Yllätykseni oli suuri, kun astelin sisälle ja havaitsin että muutoin tyhjässä baarissa oli iltapäiväoluita nauttimassa kaksi Joensuussa vietettyjen yliopistovuosieni opettajaa.

Tervehdimme lämpimästi, olin ollut kummankin kanssa läheisissä tekemisissä opintojeni aikana: toinen ohjasi graduni ja toiselle puolestaan tein kirjallisuuden proseminaari-tutkielmani. Esittelin vanhat tuttuni myös yhtyetoverilleni, jolle toinen opettajistani totesi itsevarmasti: ”Me olemme opettaneet Villelle kaiken mitä hän osaa!” ja lisäsi pian perään ”Hahaha! Ei ehkä ihan pidä paikkaansa!”

Ilmeni, että toinen opettajistani oli siirtynyt töihin Jyväskylään ja toinen oli puolestaan kyläilemässä hänen luonaan vappuna. Ehdotin heille iltaohjelmaksi keikkaamme ja he innostuivat asiasta.

Seuraavan kerran näimmekin sitten illalla heti keikkamme jälkeen. Herrat olivat selvästi vaikuttuneita ja innostuneita keikkahurmoksestamme. Kamat roudattuamme ja pöytään asetuttuamme graduohjaajani tuli tarjoamaan minulle chilivodkan.

Vaikea selittää, mutta tuntui jotenkin sydäntä lämmittävältä huomata että vanhat opettajat olivat innostuneita hommistani ja liikkeellä selkeän kannustavalla ja jopa ylpeällä otteella. Useissa kohdin yliopisto-opintoja podin kuitenkin vähän huonoa omaatuntoa siitä, että tiedostin laittavani enemmän energiaa bändiasioihin kuin opintoihin. Valmistuin kuitenkin tavoiteajan rajoissa ja sain halki opintojen hyviä arvosanoja minua kiinnostaneista kursseista, joten ehkä en loppujen lopuksi ollut haastavimmasta päästä opiskelijana.

Jossain vaiheessa iltaa pahoittelin graduohjaajalleni, että en ole päätynyt koulutukseni mukaisiin töihin ja hän totesi minulle että ”eihän se noin mene, kyllä sinulle on nykyisissä töissäsi hyötyä siitä koulutuksesta minkä olet saanut”. Kun asiaa myöhemmin tarkemmin mietin niin totesin hänen olleen aivan oikeassa.

Jossain vaiheessa iltaa jyväskyläläisopiskelijat laittoivat lauluksi ja kajauttivat Keski-Suomen kotiseutulaulun. Esitys kasvatti minun ja yhtyetoverini kotiseutuylpeyden tunnetta siinä määrin, että päätimme esittää maakuntalauluista parhaimman: Karjalaisten laulun. Vaikka keikan päättymisestä olikin jo parisen tuntia, niin astelimme lavalle ja panimme lauluksi.

Toisen säkeistön aikana huomasin graduohjaajani laulavan mukana omalla paikallaan. Houkuttelimme hänet mukaan lavalle ja esitimme laulun loppuun kolmistaan. Kun päästiin laulun päättävään ”Karjalasta kajahtaa!” -huutoon niin tunsin oloni onnelliseksi kovin monella tavalla.

Tähän tarinaan onkin varmaan hyvä päättää nämä vappumuistelmat. Erinomaisen hauskaa vappua kaikille!

-Ville

Huhtikuun yhteenveto

Kuten edellisessä blogikirjoituksessa mainitsinkin, tämän vuoden musiikkihommani ovat keskittyneet lastenmusiikkiin. Olen kirjoittanut koko vuoden alun uusia lastenmusiikkibiisejä ja työstänyt niistä demoja.

Nyt huhtikuussa pääsin ensimmäistä kertaa ulkoiluttamaan uusia laulujani, eli soittamaan niitä keikoille. Kappaleiden sisäänajoa keikoilla pääsi tekemään pitkän kaavan kautta, sillä huhtikuun keikkakalenterissani oli yksitoista esiintymistä.

Ajattelin kirjoitella näin kuun loppuun tunnelmiani hieman ylös, sillä tämä kuukausi on tuntunut tärkeältä vedenjakajalta lastenmusiikkijuttujeni suhteen.

Kuten mainitsemassani aiemmassa blogitekstissä kävi ilmi, aloin viime vuonna tehdä lastenmusiikkikeikkoja itsekseni Hullut Hattuset -yhtyeeni vetäydyttyä tauolle. Tämän kuukauden keikat tuntuivat kuitenkin eri tavalla jännittäviltä, sillä lyhyen ajanjakson sisään mahtui paljon esiintymisiä, siinä missä viime vuoden lastenkeikat olivat yksittäisiä, eivät kiertuetyyppisiä.

Toinen merkittävä – ja itselle erityisen tärkeä – ero viime vuoteen verrattuna oli se, että tämän kevään keikoilla ohjelmistoni koostui suurimmaksi osaksi omista uusista lastenlauluistani, siinä missä viime vuonna suurin osa setistä koostui Hullujen Hattusten levyttämistä kappaleista. Jo viime vuonna esitin keikoilla muutamia omia lastenlaulujani, mutta tänä keväänä suhdeluku humpsahti niin päin että omia biisejä on setissä enemmän.

Tiesin jo viime vuonna lastenkeikkoja tehdessäni, että tämä on se suunta mihin tahdon mennä: halusin tehdä lapsille soolona keikkailusta aivan oman, Hattusista erillisen juttunsa. Toki esittämäni Hattusten biisit ovat olleet suurimmaksi osaksi sellaisia, jotka olen itse bändille kirjoittanut, mutta omassa päässäni ne ovat kuitenkin Hattusten kappaleita: niitä lauluja, joita esitimme yhdessä keikoilla vuosikausien ajan. Pelkän Hattus-materiaalin esittäminen olisi pidemmän päälle tuntunut siltä että olen cover-artisti, vaikka versioitavana olisikin oman yhtyeen tuotanto.

Keikkoihin valmistautuminen

Valmistelin keikkoja varten treenatessa kama-asioitani silmällä pitäen sitä, että esiintymisiä tulisi olemaan erilaisissa paikoissa: osa tilaisuuksista olisi sen kokoisia, että olisi järkevää soittaa äänentoistolaitteiston kanssa, osan totesin puolestaan fiksuimmaksi hoitaa täysakustisesti.

Äänentoistollisia keikkoja varten järjestelin pedaalilautaani hieman uudelleen. Olin jo viime vuonna soittanut soolokeikkoja luupperin ja stompboxin (laatikko, jota jalalla tamppaamalla saa aikaan hieman basaria muistuttavan äänen) kanssa mutta nyt lisäsin settiin vielä oktaaverin. Olin käyttänyt oktaaveria viime vuonna niillä lastenkeikoilla, joilla soitin akustisen lisäksi myös sähkökitaraa. Epäilin lähtökohtaisesti sen toimivuutta akustisen kanssa, mutta testailut osoittivat että se tuo valikoituihin biiseihin mukavasti lisää jykevyyttä.

Sähkökitaran päätin puolestaan jättää pois toistaiseksi tehdäkseni keikkasetistä sellaisen, jota pystyy helposti roudaamaan yksin ja käyttämään tarvittaessa julkisia kulkuvälineitä. Ja toisaalta myös siksi, että totesin viime vuoden keikkojen myötä sähkiksen olevan kuitenkin omimmillaan bändiympäristössä toimiessa, ei yksikseen soittaessa.

Lopulta kasassa oli kompakti ja sekä luotettavan että luontevan tuntuinen laitteisto, jonka kanssa tuntui hyvältä aloittaa kevään keikat.

Pedaalilaudan päivitetty versio.
Keikkaan valmistautuminen vaati myös sitä, että äänitin materiaalia tietokoneelta C-kasetille.

Kallion kirjasto

Keikat alkoivat nykyisestä asuinkaupungistani Helsingistä aprillipäivänä. Olin sopinut jo viime vuoden puolella keikan Kallion kirjastoon. Taitoin lyhyehkön keikkamatkan Arabianrannan työhuoneelta Kallioon raitiovaunulla.

Lauantaiaamuna raitiovaunussa on rauhallista matkustaa.

Soundcheckin jälkeen sain kirjastossa työskentelevältä kaveriltani yksityiskierroksen kirjaston tiloihin. Vuonna 1912 valmistunut rakennus sisältää melkoisesti historiaa: opin muun muassa, että Paavo Nurmi on aikanaan asunut alivuokralaisena talonmiehen asunnossa, joka toimii nykyisin dekkarikirjastona.

Ennen keikkaa jännitti melkoisesti, mikä ei sinällään tullut yllätyksenä: ohjelmistossa oli useita ensiesityksensä saavia kappaleita ja paljon uusia juttuja muutenkin. Tunsin kyllä valmistautuneeni hyvin, keikkaa edeltävät viikot olivat menneet suhteellisen intensiivisen treenaamisen parissa.

Ja hyvinhän se meni. Soitin heti setin alkuun uuden Ennen vanhaan -nimisen biisin ekaa kertaa ja se ravisteli jännityksen kivasti niskasta. Yleisöä oli paikalla mukavasti ja lapset myös osallistuivat biisien väleihin kivasti. Uudet biisit tuntuivat toimivan hyvin ja yleisön reaktioista päätellen aukesivat eri kohdista lapsille ja aikuisille, kuten olin ajatellutkin.

Encorena esitin kappaleen, jonka olin treenannut esityskuntoon edellisenä päivänä. Luin torstai-iltana netistä Egotripin esittämän haasteen tehdä versio jostakin J. Karjalaisen laulusta: tällä haluttiin juhlistaa laulumiehen aprillipäivänä ollutta 60-vuotispäivää.

Tiesin heti, että haluan osallistua. Ensin mietin tekeväni videolle version Mä käännyn hiljaa pois -biisistä, joka on yksi suosikkejani Karjalaisen tuotannosta ja jota olen kerran aikuisille soitetulla soolokeikalla versioinutkin. Sitten tuli mieleen, että olisi hauska ajatus soittaa kappale lauantain keikalla. Lastenkeikalle sopivimmalta tuntui Apinaorkesteri: kappale, jonka muistan omasta lapsuudestanikin, vaikkei biisi varsinainen lastenlaulu olekaan.

Video kyseisestä tulkinnasta alla (tästä saa myös hieman käsitystä siitä, kuinka luupperisysteemini keikoilla toimii):

Kaarinaan

Hyvin menneen kirjastokeikan jälkeen oli aikaa huilata loput lauantaipäivästä ennen todellisen koitoksen alkamista. Olin sopinut viime vuoden syksyllä VekaraKaarina-tapahtuman yhteydessä tehtävästä lastenkonserttikiertueesta, joka alkaisi maanantaina. Ohjelmassa oli suhteellisen tiivis aikataulu: yhdeksän keikkaa kolmessa päivässä, toisin sanottuna kolme keikkaa per päivä.

Moista keikkatahtia pidimme joskus myös Hattusten kanssa, joten en ollut sikäli huolissani voimien riittävyydestä ja vaikkapa nopeista siirtymistä keikkapaikalta toiselle. Tuntui silti hyvin hassulta suunnitella reissua täysin yksin. Hassulta ja samanaikaisesti myös hyvältä.

Keikkapaikat olivat pääasiallisesti päiväkoteja tai kaupungin tapahtumatiloja, joissa yleisöksi oli tulossa alueen perhepäivähoitajia hoitolapsineen. Mukana oli myös pari avointa keikkaa Kaarinan kirjastoissa.

Matkaan piti lähteä jo sunnuntaina, sillä ensimmäinen keikka oli jo maanantaiaamuna ja oli parempi ratkaisu nukkua Kaarinassa kuin lähteä ajelemaan Helsingistä kukonlaulun aikaan. Järjestäjän (eli Kaarinan kulttuuritoimen) puolesta oli hotellimajoitus.

Sunnuntai menikin lähtövalmistelujen parissa. Ensin auto lainaksi ystäväpariskunnalta Pitäjänmäestä ja sen jälkeen lastaamaan kamat kyytiin työhuoneelta. Pakkasin mukaan myös ystävältäni lainaan otetun kevyen äänentoistolaitteiston.

Lähdin matkaan alkuillasta. Tuntui samanaikaisesti todella kummalliselta ja toisaalta hyvällä tavalla olla tien päällä yksin. Ajelin auringonlaskua kohti ja tunnelmoin itsekseni.

Olin perillä Kaarinassa yhdeksän maissa. Majapaikkani Hotelli Kivitasku vaikutti täysin autiolta ja todennäköisesti sitä olikin. Edes henkilökuntaa ei ollut paikalla, pääsin sisälle sähköpostitse etukäteen lähetetyllä koodilla, huoneen avain roikkui ovessa. Katsoin hetken aikaa tv:stä tullutta Iron Man 2 -leffaa, lueskelin vähän ja yritin saada unta yhdentoista jälkeen. Koko yö meni enemmän tai vähemmän hereille säpsähdellessä ja pyöriskellessä, mahanpohjassa tuntui jännitys alkavasta viikosta ja yksin hoidettavasta urakasta.

Ensimmäinen kiertuepäivä

Maanantaiaamuna ylös seitsemältä. Suuntasin aamiaiselle, joka oli katettu itsepalveluhenkisesti kokoushuoneeseen. Paikalla ei ollut henkilökuntaa ja totesin myös olevani ainoa asiakas. Mietin itsekseni, että kylläpä universumi alleviivaa soolokeikkailun yksinäisyyttä hienosti.

Aamiaisen jälkeen autoon ja ensimmäisenä keikkapaikkana olleen monitoimitalon osoite puhelimen navigointiohjelmaan. Olin perillä suunnittelemani aikataulun mukaisesti, eli siten että kamojen pystyttämiseen jää riittävästi aikaa.

Sitten alkoi jo Hullut Hattuset -keikoilta tutun tuntuinen soittopaikanetsimistanssi. Moikkasin ensimmäistä ihmistä, johon törmäsin, esittelin itseni ja kyselin missä minun olisi tarkoitus soittaa. Hän osoitti epäilemäänsä suuntaan, mutta arveli että asia olisi hyvä varmistaa talonmieheltä. Sitten etsittiin talonmiestä, joka löytyikin hetken päästä. Hän näytti minulle soittopaikan vastakkaisesta suunnasta, josta löytyikin pieni sali.

Kasailin kamojani, kun yksi paikalla olleista perhepäivähoitajista tuli kyselemään esitykseni sisällöstä: ”sisältääkös tämä siis myös musiikkia?” Vastasin esitykseni koostuvan lähes yksinomaan musiikista. ”Ahaa…meille piti kyllä olla tulossa varjoteatteriesitys!”

Selvittelimme asiaa ja ilmeni, että monitoimitalossa oli tosiaan lastenfestarin myötä kaksi esitystä. Palasin jälkiäni takaisin ja etsin talonmiehen uudelleen. Hän raapi päätään ja pahoitteli. Päädyimme siihen, että menen soittamaan paikkaan jonka ensimmäiseksi tapaamani nainen osoitti.

Aikaa tähän kaikkeen oli tuhrautunut sen verran, että kamojen pystyttämisen kanssa tuli vähän kiire. Ehdin kuin ehdinkin ajoissa, mutta huomasin keikkapaitaa päälle vetäessäni olevani jo valmiiksi hieman hikinen.

Olo oli hieman epätodellinen huonosti nukutun yön ja pikapystytyksen jäljiltä, mutta heti yleisön eteen päästessä tilanne alkoi tuntui luontevalta. Esittelin itseni ja avasin setin Ennen vanhaan -kappaleella. Yleisö kuunteli tarkkaavaisesti ja tunnelma säilyi eheänä koko keikan ajan. Päädyin innostuksissani soittamaan jopa vähän pidemmän setin kuin olin suunnitellut, esitin encorena lauantainakin soittamani Apinaorkesterin.

Kamat kasaan ja takaisin Kaarinan keskustaan. Ostin kaupasta lounassalaatin ja vetäydyin hotellihuoneeseen aterioimaan. Koska aikaa seuraavaan keikkaan oli vielä hetki, päädyin ottamaan lyhyet päiväunet.

Takaisin autoon ja kohti seuraavaa keikkapaikkaa, joka oli päiväkoti. Löysin perille ongelmitta ja astelin sisään kitarakotelo selässäni. Tervehdin ensimmäistä vastaan tullutta ihmistä, joka vaikutti yllättyneeltä. ”Niin, tulin siis soittamaan”, täsmensin. ”Ahaa…oletkohan sinä sopinut sellaisesta jonkun kanssa?”, kuului vastaus.

Esittelin itseni ja näytin printtaamaani keikkalistaa. ”Joo, kyllä tuo tosiaan on meidän päiväkoti…kumma ettei meille ole kerrottu tästä mitään”.

Mukaan kertyi muitakin päiväkodin työntekijöitä ihmettelemään tilannetta. Vakuuttelin heille, että kulttuuritoimi on sitoutunut maksamaan konsertin ja ehdotin että he voisivat miettiä minulle sopivan soittopaikan. Näin tehtiin.

Eihän tuollaisesta kaikkein tervetullein olo tule, mutta toisaalta hymyilytti, koska ihan vastaavanlaisiin tilanteisiin oli törmännyt Hullujen Hattusten reissuillakin.
Keikka itsessään oli jälleen erinomainen. Lapsia kyseisessä päiväkodissa oli kuutisenkymmentä, joten päädyin soittamaan keikan täysakustisesti. Tunnelma oli erityisen intiimi.

Pienimuotoisissa keikoissa mahtavaa on se, että pystyy reagoimaan pieniinkin juttuihin melko spontaanisti. Tämän innoittamana päädyin muokkaamaan lennosta yhden biisin keikkasovitusta hieman uuteen suuntaan. Toisen biisin kohdalla puolestaan totesin yhden sanoituksen kohdan olevan parempi ja ymmärrettävämpi pienellä muutoksella. Lisäksi sain keikan aikana idean aivan uudesta biisistä. Kaiken kaikkiaan oikein mahtava keikka siis!

Esityksen jälkeen myös ilmeni, että (keikan aikana toisaalla palaverissa ollut) päiväkodin johtaja oli kyllä ollut tietoinen keikasta mutta unohtanut infota muille siitä koska oli päässään mieltänyt konsertin olevan vielä viikkojen päästä.

Tärkeitä hetkiä kirjastossa

Päiväkotikeikan jälkeen kamat oli nopeasti kasattu ja jatkoin kohti seuraavana keikkapaikkana ollutta kirjastoa, joka löytyikin pienen Google Mapsin kanssa tappelemisen jälkeen.

Kasasin äänentoistolaitteiston kirjaston tilojen kyljessä olevaan saliin kaikessa rauhassa, sillä olin paikalla niin hyvissä ajoin että aikaa keikan alkuun oli reilusti. Salissa oli myös valolaitteisto ja koska aikaa oli, niin päädyin soundien tsekkaamisen jälkeen tutkimaan hieman valopöytää ja tekemään itselleni kevyen tunnelmavalaistuksen keikalle.

Paikalla ollut kirjastonhoitaja oli hyvin mukava ja avulias. Hän pahoitteli, että maanantai on yleinen harrastuspäivä joten lapsiyleisöä ei välttämättä olisi paikalla kovin paljoa. Ilmeni myös, että pienehkö kirjasto on auki vain parina päivänä viikossa.

Tapahtumajuliste kirjaston ilmoitustaululla.

Kirjastonhoitajan profetia osoittautui paikkansapitäväksi, sillä kellon tultua aloitusaikaan koko kirjastossa ei ollut yhtäkään ihmistä. Tilanne tuntui aika absurdilta. Samanaikaisesti nauratti ja toisaalta tuntui hieman hölmöltä. Päätimme odotella vielä hetken, jos paikalle tulisi sattumalta joku hieman myöhässä.

Kellon tultua viisi minuuttia yli soittoajan sanoin kirjastonhoitajalle soittavani yleisön puutteesta huolimatta, koska kamat ovat joka tapauksessa pystyssä. ”Joo, ja olenhan minä tässä kuuntelemassa”, lisäsi virkailija.

Aloin soittaa Ennen vanhaan -biisiä tyhjille seinille ja mietin itsekseni, että tämä esitys kyllä pääsee korkealle oudoimpien soittamieni keikkojen listalla.

Ennen ensimmäistä kertosäettä tapahtui kuitenkin ihme: saliin asteli kirjastovirkailijan saattelemana isä kahden lapsensa kanssa.

Ajattelin heidän lähtevän kohta pois mutta keskityin soittamaan biisin loppuun. Ennen kappaleen loppua virkailija saatteli saliin myös toisen lapsiperheen. Ja kohta kolmannen! Biisin loputtua salissa oli jo melkein kymmenkunta ihmistä, mikä tuntui huomattavan paljon mieluisammalta kuin nolla.

Esittelin itseni ja vitsailin kevyesti siitä, että ”mahtuvathan kaikki istumaan”. Aloin soittaa toista biisiä ja pelkäsin mielessäni, että kun yleisö on tullut spontaanisti keikalle josta ei ehkä ole aiemmin kuullut niin kynnys lähteä pois on myös aika matala.

Soitin toisen biisin loppuun ja spiikkasin kolmannen sisään. Totesin, että kaikki istuvat edelleen paikoillaan. Huomasin että aikuiset hymyilevät. Sen jälkeen huomasin, että yksi lapsista riisui oma-aloitteisesti ulkotakkinsa ja ojensi sen isälleen. Rinnassa läikähti vilpitön ilo: olen saanut otettua nämä ihmiset puolelleni!

Sen jälkeen keikka eteni hienosti. Otin välispiikeissä ja osallistavissa jutuissa huomioon yleisön vähälukuisuuden, mutta muuten soitin keikan aivan kuin minkä tahansa muunkin. Varsinaisen setin jälkeen kysäisin yleisöltä haluavatko he kuulla vielä lisää ja ilahduin suuresti kun sain myöntävän vastauksen.

Keikan jälkeen kävin kiittämässä jokaista henkilökohtaisesti. Kamat kasattuani ja hotellille takaisin ajaessani mietin, että tämä oli itselleni todella tärkeä keikka.

Ensimmäinen kiertuepäivä oli kaikkinensa vaiheikas mutta erittäin onnistunut.

Luppoaika on tylsempää yksin

Jotta tämä blogiteksti ei venähdä kilometrien mittaiseksi, niin en taida alkaa raportoida Kaarinan kiertueeni loppuja kuutta keikkaa yksitellen, totean vaan että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Sain soittaa mukavissa ja toisistaan hyvin poikkeavissa keikkapaikoissa innostuneille yleisöille. Tuntui hyvin palkitsevalta soittaa uusia kappaleita ja huomata lasten reagoivan teksteihin spontaanisti ja parhaimmillaan jopa lähtevän houkuttelematta yhteislauluun. Myös aikuisyleisö vaikutti viihtyvän ja sain heiltä keikkojen jälkeen kivaa palautetta.

Vaikka on ehkä kliseistä sanoa näin, mutta nautin jokaisesta hetkestä.

Yksi yleisömäärältään suurimmista keikoista oli Kaarinan vaparilla.
Yksi pienimmistä puolestaan Piikkiön kirjaston kauniisti sisustetussa satuhuoneessa.

Yhden suuren eron soolokeikkailun ja yhtyeen kanssa soittamisen välillä huomasin kiertueeni aikana: luppoajan viettäminen yksikseen on väistämättä tylsempää kuin se, kun on reissussa kavereiden kanssa. Ja joutoaikaahan jäi paljon, sillä vaikka keikat veivätkin suuren osan ajasta, jäivät illat täysin vapaaksi. Onneksi hotellissa oli joka päivä iltasauna. Sinne oli mukava vetäytyä huuhtomaan pois päivän keikkahiet ja kokemaan hetki sosiaalisuutta – saunassa ilmeni, että en sentään ollut hotellin ainoa asiakas. Kävin myös kävelyillä tutkiskelemassa Kaarinan ympäristöä. Ja lueskelin.

Toinen keikkojen yhteydessä mieleen tullut poikkeavuus bändikeikkailuun verrattuna oli se, ettei keikanjälkeisiä fiiliksiä pääse jakamaan tuoreeltaan kenenkään kanssa. Kaarinan reissun aikana tuntui välillä siltä, että onnistuneen keikan jälkeen oli pakottava tarve jakaa ilon tunne jonkun kanssa. Ratkaisin asian soittelemalla ystäville.

Vaikka monissa asioissa bändiyhteisöön liittyviä asioita onkin tullut ikävä, tuntuu lapsille soolona keikkaileminen tällä hetkellä juuri oikealta jutulta. Tuntuu siltä, että olen nyt jonkin uuden asian alussa ja se tuntuu aivan valtavan innostavalta.

Kaarinan kaupungin Instagram-sivulta bongattu palaute lämmitti sydäntä. Alkuperäinen päivitys löytyy täältä.

Huhtikuun loppu

Kaarinan kiertueen jälkeen soitin huhtikuussa vielä yhden lastenkeikan, esiinnyin Helsingin Pitäjänmäessä sijaitsevassa päiväkodissa. Mukava tunnelma oli tuollakin keikalla ja nautin aivan erityisesti siitä, että pääsin taittamaan keikkamatkan polkupyörällä – matkaa kotiovelta keikkapaikalle tuli vain kahdeksan kilometriä.

Nyt huhtikuun viimeisiä päiviä vietäessä tuntuu siltä, että tämän kuukauden aikana moni asia on mennyt eteenpäin huimasti – nimenomaan sisäisesti. Olen ajanut uusia lastenbiisejäni sisään, olen saanut huomata että ne toimivat yleisölle. Olen todistanut itselleni, että pystyn tekemään lastenkeikkoja ikiomiin biiseihini pohjautuen ja ottamaan yleisön niin pienemmissä kuin suuremmissa tilaisuuksissa. Viime vuoden lastenkeikkoihin verrattuna juttu on mennyt omassa päässä eteenpäin suuren loikkauksen.

Toisin sanottuna: tästä on hyvä jatkaa! Kesälle on sovittuna jo muutamia esiintymisiä lastentapahtumiin, julkistelen niitä sitä mukaa kun järjestäjät laittavat tapahtumia julkiseksi.

Mahtavaa (toivottavasti vähälumista) kevään odotusta kaikille!

-Ville

Alkuvuoden kuulumisia

Hei kaikki.

Olen viimeksi kirjoittanut Facebook-sivulleni – joka on toiminut pääasiallisena tiedotuskanavanani – joulukuussa, joten ajattelin että nyt voisi olla paikallaan vähän pidempi teksti, jossa päivitän kuulumisiani.

Se, etten ole tänä vuonna kirjoittanut mitään sosiaaliseen mediaan (okei, Instagram-tililleni olen tehnyt sentään muutaman päivityksen) on ollut puolittain tietoinen ja puolittain vaistonvarainen ratkaisu. On tuntunut hyvältä pitää työhuoneen verhot vertauskuvainnollisesti kiinni ja taata näin itselleen työrauha.

Nyt kevät on kuitenkin siinä pisteessä, että verhoja voi varovasti avata ja päästää hieman päivänvaloa sisälle.  Mutta ennen kuin kerron mitä olen tehnyt vuonna 2017, palataan hetkeksi viime vuoden puolelle.

Työhuoneen verhot pysyvät kiinni myös konkreettisesti, niitä raottamalla aukeaa urbaani näkymä.

Viime vuosi pyöri Ukkosmaine-yhtyeeni ympärillä, sillä yhtye julkaisi alkukeväästä kuudennen studioalbumin. Kevään levynjulkistamiskiertueen aikana alkoi kuitenkin ilmetä, että yhtye oli tilanteessa, jossa ainoa järkevä ratkaisu olisi jäädä määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kirjoitin aiheesta tämän vuoden alussa pidemmin Ukkosmaineen kotisivuille blogimerkinnän, joten en käsittele sitä tässä pidemmin.

Viime vuosi merkitsi muutosta myös lastenmusiikkikuvioideni suhteen, sillä päätimme alkuvuodesta yhdessä yhtyetoverini kanssa laittaa vuonna 2002 perustetun Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeemme toistaiseksi telakalle.

Kuten usein käy, muutokset johtavat jonkin uuden äärelle. Olin nimittäin haaveillut jo pidempään tekeväni lastenmusiikkikeikkoja yksin – ja esiintynytkin joissain tuttavapiirin lastenjuhlissa. Lasten soolokeikkojen järjestäminen olisi kuitenkin tuntunut bänditoiminnan sotkemiselta yhtyeen ollessa vielä aktiivinen.

Hattusten jäätyä tauolle ovi soolokeikoille olikin auki ja päätin katsoa mitä sieltä löytyy, vaikka asia tietysti melkoisesti jännittikin. Sovin itselleni kevääksi keikkoja päiväkotiin ja olin heti ne tehtyäni innoissani. Yksin soittaminen tuntui kivalta ja erityisen intensiiviseltä. Olin myös iloinen siitä, että pääsi pitkästä aikaa soittamaan pienimuotoisia keikkoja: samalla tavalla päiväkodeista keikkauransa aloittanut Hullut Hattuset oli vuosien varrella muuttanut instrumentaatiotaan sen verran, ettei aivan pienien keikkojen soittaminen enää onnistunut.

Päiväkotikeikoista rohkaistuneena sovin itselleni lastenkeikkoja kesäksi myös isompiin tapahtumiin. Ylivoimaisesti jännittävin oli heinäkuun lopussa Lieksan Vaskiviikoilla soitettu keikka: olin lastenteltassa pidetyn aamukonsertin pääesiintyjä ja esitystä saapui kuuntelemaan yli 400-henkinen yleisö. Ennen lavalle menoa pelotti ja jännitti ja mielessä viipyili ajatus siitä, että miten ihmeessä selviydyn tästä yksin.

Tuntia ennen keikan alkua esiintymisteltta tuntui aivan liian isolta yhdelle soittajalle.

Vajaan tunnin päästä poistuin lavalta kauluspaidan selkämys litimärkänä: yleisö tykkäsi ja keikalla oli aivan mahtava tunnelma. Tunsin oloni umpionnelliseksi ja voitonriemuiseksi.

Mitä on tapahtunut tänä vuonna?

Hyvältä tuntuvia juttuja on luontevaa jatkaa ja kehittää eteenpäin, joten tämän vuoden ajan olen keskittynyt siihen mikä viime vuonna tuntui mukavimmalta: lastenmusiikkiin.

Olen käyttänyt käytännössä koko alkuvuoden siihen, että olen kirjoittanut uusia lauluja (niitä on syntynyt toki myös aikuisyleisölle), äänittänyt niistä demoja ja työstänyt kappaleita eteenpäin. On tuntunut hyvältä saada keskittyä vain yhteen asiaan ja on myös tuntunut hyvältä työskennellä yksin.

Syy, miksi kirjoitan tätä blogimerkintää juuri nyt on se, että kuun vaihtuessa – siis ylihuomenna – lähden ulkoiluttamaan uusia laulujani ensimmäistä kertaa. Teen huhtikuun alussa viiden päivän sisällä kymmenen keikkaa lapsille (aikuisyleisö on tietenkin tervetullutta myös). Keikoista kolme on julkisia ja ne kaikki ovat kirjastoissa: lauantaina 1.4. soitan Kallion kirjastossa Helsingissä klo 14, maanantaina 3.4. Littoisten kirjastossa klo 17 ja keskiviikkona 5.4. Piikkiön kirjastossa klo 17. Kaikkiin mainittuihin konsertteihin on vapaa pääsy.

Muitakin suunnitelmia uusille lauluille on olemassa, mutta niistä lisää myöhemmin, sillä tykkään mieluummin puhua suunnitelmistani vasta kun jotain konkreettista on tapahtumassa.

Huomautettakoon lisäksi, että vaikka lastenmusiikkiasiat ovat tällä hetkellä itselläni etusijalla, teen mieluusti myös kysyttäessä keikkoja aikuisyleisölle soololevyyni painottuvalla ohjelmistolla. Aikuisten ja lastenkeikkoja voi molempia tiedustella tältä sivulta löytyvistä yhteystiedoista.

Erinomaisen hyvää alkavaa kevättä kaikille, toivottavasti nähdään keikoilla!

-Ville

Pari sanaa itsensä työllistämisestä

Kun avasin kotisivuni syksyllä, päätin että tämä blogi voi toimia sellaisena alustana, jossa voi fiiliksen mukaan avautua muistakin kuin soolouraani liittyvistä asioista.

Tällä viikolla sellainen fiilis tuli tiistaina sosiaali- ja terveysvaliokunnassa hyväksytystä hallituksen esityksestä, jonka myötä jatkossa käytännössä kaikki itsensä työllistävät rinnastetaan yrittäjiin. Vaikka muutos ei sinänsä minua koskekaan, koen, että minulla on pakkoyrittäjyydestä, itsensä työllistämisestä ja sen myötä elettävästä todellisuudesta sellaista käytännön kautta tullutta sanottavaa, josta ei juuri missään mediassa kirjoitella.

Kerrottakoon ensin, että oma taustani itseni työllistämiseen lähtee jo opiskeluajoilta. Aloitin kirjallisuuden opintoni Joensuun yliopistossa syksyllä 2002. Musiikkiurani kulki koko ajan opintojen rinnalla: opintoja aloittaessani lastenmusiikkiyhtyeeni Hullut Hattuset oli ollut kasassa vajaat puolisen vuotta ja keikkaili jo suhteellisen säännöllisesti. Vuoden 2004 alussa perustettiin Klaus Thunder & Ukkosmaine (myöhemmin yhtyeen nimi lyhentyi Ukkosmaineeksi) ja keikkatyöni lisääntyivät entisestään. Lisäksi tein koko opintojen ajan kirjoitustöitä eri kulttuurialan julkaisuille freelance-toimittajana.

Sain musiikki- ja kirjoitustöistä sen verran tuloja, että yhdessä opintotuen kanssa niistä koostui sellainen pieni perustulo, jolla tulin toimeen niin ettei opintolainaa tarvinnut missään vaiheessa ottaa. Samalla olin tilanteessa, jossa tekemäni käytännön työt tukivat opintoja ja toisinpäin: kirjallisuuden ohella opiskelin taiteensosiologiaa, musiikkitiedettä ja mediakulttuuria. Opinnot etenivät aikataulun mukaisesti ja yliopisto-opiskelun itseohjautuva opintokulttuuri mahdollisti sen, että pystyin tekemään opintojen ohessa musiikkia ja kirjoittamaan lehtiin.

Kun nyt kirjoitan tuolloista tilannettani auki, kuulostaa se suunnitelmalliselta. Tosiasiassa en kuitenkaan suurimmaksi osaksi tiennyt mihin olin suuntaamassa. Tein vain asioita, joista olin kiinnostunut, jotka tuntuivat hauskoilta ja palkitsevilta ja joista nautin suunnattomasti. En tiennyt mikä minusta tulee isona. Ajattelin, että kun opinnot loppuvat niin täytyy hankkia joku päivätyö. Minulla ei vain ollut aavistustakaan siitä, mikä se olisi voinut olla.

Sen tajuaminen, että itsensä on mahdollista elättää tekemällä sitä mistä eniten nauttii, antoi odottaa itseään ihan opintojen loppumetreille saakka. Alkuvuodesta 2008 nimittäin tajusin, että olin alkanut tienata musiikilla ja kirjoittamisella sen verran, että laskeskelin sen riittävän niukkaan elämiseen siinäkin vaiheessa kun opintotuki valmistumisen myötä lakkaisi. Päätin kokeilla. Otin välitavoitteeksi sen, että pystyisin elättämään itseni omilla töilläni vuoden verran. Ajattelin, että sitten voi ainakin myöhemmin muistella että on uskaltanut kokeilla.

Ukkosmaine-yhtyetoverillani Lassella oli samanlaiset suunnitelmat, hän oli valmistumassa omasta koulustaan samoihin aikoihin. Päätimme perustaa yhdessä yrityksen helpottaaksemme töidemme laskuttamista. Olimme julkaisseet jo useamman levyn sekä tehneet tukun keikkoja, joiden laskutusasiat oli hoidettu ystävien yritysten kautta, joten tuntui luontevalta perustaa viimein oma. Niinpä maaliskuussa 2008 perustettiin Juki Records avoin yhtiö. Emme hakeneet starttirahaa, koska päättelimme että vielä opiskelija-statuksella kulkevina sitä ei ole mahdollista saada.

Sain maisterin paperini kesäkuussa 2008. Kuusi vuotta kestäneiden opintojeni aikana olin ehtinyt tehdä vajaat 300 keikkaa, julkaista neljä täyspitkää studioalbumia sekä kaksi ep-levyä ja kirjoittaa noin kymmenkuntaan eri lehteen satoja artikkeleja. Jälkikäteen ihmettelen, etten polttanut itseäni täydellisesti loppuun. Lähellä muistan sen olleen joitain kertoja.

Pienyrittäjyyden realiteetit

Nyt eletään joulukuuta 2015 ja olen työllistänyt itseni alun perin suunnittelemani vuoden sijaan seitsemän ja puolen vuoden ajan. Kaiken tämän ajan jälkeenkään en osaa ajatella itseäni yrittäjänä, vaikka sellainen paperilla olenkin. Yrittäjyys on minulle työkalu, joka on pakko olla olemassa: koska tulonlähteitä on useita, on yritys käytännössä pakko olla toiminnan helpottamiseksi. Yritys on työkalu, jonka käyttämisestä en nauti millään tapaa. En tunne minkäänlaista paloa yrittäjyyteen itseensä, tunnen paloa omiin töihini ja niiden takia olen valmis sietämään epämukavuutta, jonka yrittäjänä oleminen aiheuttaa.

Olen asioinut Kelan kanssa viimeksi toukokuussa 2008, jolloin nostin viimeisen opintotukikuukauteni. Yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen olen huomannut, miten on kuin itsestään tippunut yhteiskunnan ulkopuolelle, eräänlaiseksi lainsuojattomaksi. Suurinta osaa etuuksista on turha hakea, koska on yrittäjä. Sillä ei ole mitään väliä, että välillä on kuukausia kun ei tienaa mitään.

Yrityksiin yhdistetään ajatus siitä, että pyritään tekemään mahdollisimman suurta voittoa. Minä en haaveile rikastumisesta, haaveilen säännöllisestä ja tasaisesta perustulosta. Haaveilen siitä, että tulevaisuutta pystyisi suunnittelemaan pidemmälle kuin muutaman kuukauden päähän.

Sinällään nyt eduskunnassa käsitellyt työttömyysetuudet kuulostavat itselle vieraalta kieleltä. Itselle tilanne menee niin, että kun ei ole ansiotöitä, silloin ei ole tuloja. Täytyy korostaa edellisessä lauseessa ”ansio”-sanaa, sillä töitä teen jatkuvasti, kuten kaikki muutkin tuntemani samalla alalla olevat. Esimerkiksi laulujen kirjoittaminen ja muu uuden luominen on kuitenkin työtä, josta saa useimmiten palkkaa vasta vuoden tai parin päästä – jos silloinkaan. Myöskään omien töidensä järjestelemisestä ei erillistä korvausta saa: vaikkapa keikkoja sopiessa täytyy sopia aikatauluja useiden ihmisten kanssa, varata aikaa harjoittelemiselle ja niin edelleen.

Samoin on sairastelun suhteen. Jos keikka joudutaan perumaan sairastapauksen vuoksi, ei kukaan korvaa saamatta jäänyttä keikkapalkkiota. Tämän takia keikkoja perutaankin aivan äärimmäisen harvoin. Kymmenen viime vuoden ajalta yhtyeideni perutut keikat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Niistä yhdellä kerralla makasin sängyssä lähes 40 asteen kuumeessa, toisella kerralla solistimme äänihuulet puolestaan olivat tulehtuneet niin pahoin ettei edes puheääni kantanut. Pienessä kuumeessa, flunssassa tai muussa vastaavassa keikalla oleminen ei ole mitenkään harvinaista. Ehkä ikimuistoisin on keikka, jossa itse olin ollut edellisen yön sairaalassa antibioottitiputuksessa ärhäkän virustulehduksen takia ja solistimme polvi oli murtunut alle viikko sitten. Kuten sanoin, keikkoja perutaan äärimmäisen harvoin.

Mietin jatkuvasti vaihtoehtoja yrittäjänä olemiselle. Vielä nyt lähes kahdeksan vuodenkin jälkeen tulee vastaan byrokratiaa, josta ei ole tiennyt ja jota ei oikein kunnolla ymmärrä. Yhtiökumppanini isä on onneksi kirjanpitäjä, joka on kärsivällisesti jaksanut opastaa ja neuvoa meitä vuosien ajan vaikka tyhmiä kysymyksiä on varmasti ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Pakkoyrittäjyyden kalanmaksaöljy on jo tarpeeksi kitkerää

Miksi sitten jatkamme? Siksi, koska itsensä elättäminen tekemällä sitä mistä eniten pitää on niin palkitsevaa, että sen takia on valmis sietämään huomattavan paljon epämukavuutta ja epävarmuutta. Suhtaudumme yrittäjyyteen yhtiökumppanini kanssa hammasta purren -asenteella: yrittäjyys on se kalanmaksaöljy, jota pitää juoda jotta saa tehdä rakastamaansa työtä.

Toistan totuutta, joka on jo moneen kertaan sanottu mutta kulttuurialan yrittäjien rinnastaminen ”oikeisiin” yrittäjiin on epäreilua. Suurin osa meistä kulttuurialan sekatyöläisistä on yrittäjiä pakon edessä. Tilanteen hankaloittamisen sijaan muutoksia tulisi tehdä miettien sitä, miten kaltaistemme pakkoyrittäjien asemaa voitaisiin helpottaa. Muistetaan nyt kuitenkin se, että me luomme tähän maahan uutta kulttuuria. Samalla luomme myös uutta työtä: meidänkin yhtiömme julkaisemiemme levyjen myötä on työllistetty useita levypainoja, miksaajia, masteroijia ja kansitaiteilijoita.

Nyt muutokset menevät kuitenkin siihen suuntaan, että tukala tilanne tukaloituu entisestään ja kaiken lisäksi muita itsensä työllistäviä pakotetaan yrittäjiksi. Nykyinen linjaus johtaa siihen, että yhä harvempi uskaltaa elättää itseään taiteella edes väliaikaisesti, mikä taas johtaa siihen että pienet toimijat vähenevät ja kulttuurin kentällä vaihtoehtoja valtavirralle on yhä vähemmän.

Toisin kuin jotkut ehkä saattavat kuvitella, taide ei ole jotain mitä voi vain puuhailla jonkin perinteisen päivätyön ohessa. Se vaatii usein aikaa paljon enemmän kuin perinteinen kahdeksasta neljään -työ. Se on henkisesti raskasta harvinaisen monella tavalla. Lisää raskautta työhön ei tarvitsisi.

Kukaan päättäjä tuskin tätä marginaalissa operoivan musiikintekijän blogia lukee, mutta jos niin sattuisi käymään niin sanon seuraavan: jos ajatus perustulosta toteutuisi, olisi se kuin pieni lottovoitto meille jatkuvasti töitä tekeville, köyhyysrajan alapuolella eläville, oman työnsä antaman intohimon avulla jaksaville. Mutta mitä tahansa teette, niin olkaa kilttejä ja älkää ainakaan enää hankaloittako meidän itsensä työllistävien asemaa. Täällä on ihan tarpeeksi vaikeaa jo entisestään.

Helsingissä 12.12.2015

Ville Karttunen

Kirjoittaja on muusikko ja toimittaja, jonka yritys Juki Records toimii sekä levy-yhtiönä että ohjelmatoimistona.

Lätäkköarkisto biisi biisiltä

Nyt kun Lätäkköarkisto-levyni julkaisemisesta on kulunut jo reilut puoli vuotta, ajattelin avata hieman ajatuksiani levyn biisien suhteen. En halunnut tehdä tätä liian aikaisin, tuumin etten tahdo pilata omalla tarinoinnillani ensimmäistä kertaa kappaleita kuulevilta tulkinnanvapautta ja löytämisen riemua tai ylipäätään kiinnittää huomiota joihinkin sellaisiin asioihin, jotka itselleni kappaleista tulevat ensimmäisinä mieleen. Nyt kun levy on ollut kuultavana jo pitkän aikaa ja alkanut tietyllä tapaa elää omaa elämäänsä, lienee sopiva aika kertoilla hieman omia mietteitä biisien ympäriltä.

Suosittelen siis seuraavaa: ottakaa mukava asento tuolissanne (tai muussa paikassa jossa kotisivuani selaatte) ja laittakaa levyni soimaan näiden biisitarinoiden taustalle. Olkaa hyvät, tässä Lätäkköarkisto kappale kappaleelta.

-VK

Apuapapua

Kuten aiemmin tänne postaamastani aikajanasta käy ilmi, Lätäkköarkisto-levyn varhaisimmat biisit ovat peräisin vuodelta 2009. Levyn avausraita Apuapapua syntyi ensimmäisten joukossa, muistelen että se oli järjestyksessään kolmas.

Biisi oli pitkään itselleni suuri kysymysmerkki, mietin että onko se fragmenttimaisen tekstinsä takia liiankin sisäänpäin kääntynyt. Varhaisia versioita valikoiduille ystäville soittaessa sain kuitenkin hyvää palautetta ja ymmärsin että ajatus muistojen sirpaleisuudesta välittyy kertosäkeen ollessa koossapitävä voima.

On muuten mainittava kappaleluonnosten soittamisen suhteen, että aloin tehdä sitä vasta vuoden 2013 syksyllä ja silloinkin vain muutamalle ihmiselle. Apupapuakin oli siis olemassa nelisen vuotta vain itselleni, en soittanut sen demoa yhtään kenellekään.

Olen ylipäätään tekijänä sen luonteinen, että en hirveän mielelläni kerro tekeillä olevista projekteista edes läheisille ihmisille kuin vasta sitten, kun ne ovat jo lähellä valmistumista. Se on ehkä vähän kummallista, mutta antaa minulle henkisen rauhan työstämisen suhteen: ei tarvitse ajatella sitä, että täytyy nolostella jos projekti ei jostain syystä pääsekään loppuun asti koskaan tai vaihtoehtoisesti kestää vuosia.

Kappaleen sisään juontava pikkupoika olen minä itse, vuosi on ehkä 1991 tai 1992. Nauhoitin tuolloin C-kasetille omaa Superradio-lähetystäni. Käytin levynteon loppuvaiheessa keväällä 2015 noin viitisen tuntia siihen, että etsin kyseistä kasettia Joensuun Siihtalassa sijaitsevasta häkkivarastosta. Oli upea tunne löytää kasetti tuntikausien jälkeen. Pidän myös siitä ajatuksesta, että kahden vuosikymmenen takainen Ville sai pätkän radiolähetyksestään julkaistulle levylle.

Tämän biisin päätyminen avausraidaksi on levyn miksanneen Heikki Marttilan ansiota. Itselläni ei ollut kappalejärjestyksen suhteen oikein muuta visiota kuin se, että Ikkunan takana tulee ehdottomasti päätösraidaksi. Kysyin miksausvaiheessa Heikin mielipidettä ensimmäisen biisin suhteen ja hän vastasi tämän olevan ehdottomasti sopivin musiikillisesti. Mietin asiaa ja totesin saman pätevän myös tekstimaailmaan jo kronologian kannalta: kappaleen teksti nimittäin sisältää yhden varhaisimmista muistoistani ikinä.

Rakkausprosentti

Ensimmäisen biisin hartauden jälkeen siirrytään melko erilaisiin tunnelmiin niin musiikillisesti kuin tekstillisestikin.

Tämä on kappale, joka on tekstinsä takia nostettu ylivoimaisesti eniten esiin levyarvioissa ja myös lehtijutuissa. Tavallaan ymmärrän että teksti voi hätkäyttää suoruudellaan, mutta ihmettelen erityisesti joistain jutuista välittynyttä kevyttä paheksuntaa. Olen usein miettinyt sitä, että rock-musiikki on oikeastaan yksi konservatiivisimmista taidelajeista, vaikka se on aikanaan syntynyt nimenomaan kapinana. Sen pitäisi olla leikkikenttä, jossa saa tehdä mitä huvittaa mutta monesti tuntuu, että kapina pitäisi tehdä juuri oikeilla tavoilla jotta se olisi hyväksyttävää.

Jos tässä kappaleessa mainittava sana ”sperma” tulisi vastaan kirjallisuudessa tai vaikka teatterissa, ei se olisi kenenkään mielestä mikään erikoinen asia, mutta rock-biisissä se onkin yllättäen vähän liian rajua. Ymmärtäisin jos asiaan liittyisi jotain perversioita, mutta sellaisiin tässä kappaleessa ei ole mitään viittauksia. Jollei sitten pidä perverssinä sitä, että tykkää harrastaa seksiä useamman kerran yhden päivän aikana.

Itse pidän tästä biisistä ja se on otettu mukavasti vastaan myös keikoilla: on aina yhtä hienon absurdi fiilis laulattaa yleisöllä biisin kertosäettä. Rakkausprosentti kuvaa omasta mielestäni onnistuneesti rakkauden lihallisempaa puolta, suhdetta jossa ei välttämättä ole kovin syviä tunteita mutta joka voi kuitenkin olla hetken ajan molemmille osapuolille mukavaa.

Tämä on yksi levyn neljästä biisistä, jossa kuullaan rumpali Joni Leinon kädenjälkeä, muut soittimethan olen soittanut kaikkiin kappaleisiin itse. Harkitsin vielä 2014 syksyllä, että olisin soittanut itse myös rummut, mutta muutamat testisessiot ystävän treenikämpällä osoittivat että on parempi jättää niiden soittaminen sellaiselle, joka sen oikeasti osaa. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että pyysin Jonilta Rakkausprosenttiin rumpuraidan lisäksi c-osan loppuun gongin iskun.

Uneliaat silmät

Tämä kappale sai alkunsa vuoden 2010 alkupuolella väsyneenä ja intensiivisen tunteen vallassa, piti saada purkaa sisältään asioita joita ei uskaltanut sanoa ääneen. Pidin biisin tunnelmasta heti ja soittelin sitä paljon omaksi ilokseni, kappaleen soittamisesta ja laulamisesta tuli rauhallinen olo.

Tekstiä hioin ja kirjoitin pitkään, oikeastaan vuosien ajan. Mietin yksittäisiä sanavalintoja, sillä halusin että kaikki ovat juuri oikeita ja välittävät mahdollisimman tarkasti sen mielikuvan joka itselläni oli ja on.

Äänityksellisesti tähän tuli spontaanisti keksittyä hassuja, leikkisiä yksityiskohtia, kertosäkeen lopun iskut on esimerkiksi ”soitettu” naksauttelemalla kieltä. Kertosäkeeseen äänitin myös kellopeliä siten, että soitin sointujen pohjaäänet nauhalle käänteisessä järjestyksessä ja käänsin sitten äänittämäni jutut väärinpäin äänitysohjelmassa. Lopputuloksena kuultava ääni on mielestäni viehättävä, viiltävän mutta jollain tapaa kuitenkin lämpimän tuntuinen.

Lauluosuuksiin liittyen tässä on sellainen erikoisuus, että levyllä kuultava lauluotto on alun perin tarkoitettu demolauluksi, se on siis äänitetty syksyllä 2013 kun tämän kappaleen sovitusta aloin työstää. Äänitin lauluosuuksia uudelleen tämän vuoden keväällä mutta totesin palaavani koko ajan uudelleen demolauluun, jossa tuntui olevan sellaista läsnäoloa ja herkkyyttä jota en onnistunut uudelleen tavoittamaan.

Päätin lähettää lauluoton Heikille muiden miksattavien raitojen joukossa ja katsoa mitä tämä sanoo. Siinä vaiheessa kun Heikki ilmoitti erikseen asiasta kysymättä, että lauluosuus on erityisen hyvä, paljastin että se on peräisin syksyltä 2013. Heikki innostui ja ehdotti että menen aikakoneella vuoteen 2013 äänittämään loputkin lauluraidat.

Pidän tästä biisistä ja sen tunnelmasta edelleen kovasti ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä on omalta kannaltani yksi tärkeimmistä koskaan kirjoittamistani kappaleista.

Mukava tyttö

Biisi sai alkunsa jo syksyllä 2011, jolloin tein ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen. Muistaakseni myös c-osa tuli saman syksyn aikana. Sanojen perusidea oli selvä, ensimmäisen säkeistön suorapuheisuus ja kertosäkeen niputtava ajatus mutta osittain teksti jäi kuitenkin kesken, koska sen levyttämisestä ja esittämisestä ei ollut vielä konkreettista ajatusta.

Olen huomannut omassa toiminnassani monesti todeksi vanhan ”pakko on paras muusa” -fraasin. Soolokeikkojen myötä huomasin sen varsin selkeästi, sillä ensimmäinen esiintymiseni elokuussa 2014 pakotti minut saattamaan lopulta monet pitkään pyörittelemäni biisit valmiiksi. Yleensä niiden kohdalla kyse oli parista rivistä tekstiä tai vastaavasta pienestä asiasta, jonka olin jättänyt roikkumaan koska ei ollut pakko kiirehtiä.

Tajusin elokuun ensimmäisen soolokeikkani jälkeen, että ajatusta voi hyödyntää jatkossakin. Kun minua kysyttiin esiintymään Joensuun taidemuseon Kaa(m)os-tapahtumaan lokakuussa 2014, päätin esittää keikalla ensimmäistä kertaa Mukavan tytön sekä levyn lopusta löytyvän Living the Dream -biisin, motiivinani saada kumpikin valmiiksi.

Selkeän deadlinen itselleen asettaminen toimi, joskin viime tingassa: viimeistelin nimittäin Mukavan tytön tekstiä vielä keikkapäivän aamuna isäni luona Tohmajärven Tikkalassa.

Biisin esittäminen jännitti melkoisesti, sillä pelkäsin vähän miten naispuolinen yleisö ottaa suorapuheisuuden vastaan. Olin helpottunut kun kappale sai keikalla aikaan spontaaneja naurahduksia ja vielä iloisempi olin siitä, kun useampikin naispuolinen henkilö tuli keikan jälkeen kiittämään erikseen biisin osuvuutta: ”sehän oli ihan kuin minä”.

Juna-asemalla

Kuten levyn kansivihkon aikajanasta ilmenee, tämä kappale syntyi aivan ensimmäisenä ja oli lähtölaukaus siihen että aloin kirjoittaa lauluja sillä ajatuksella että jonain päivänä esitän niitä oman nimeni alla. Kuten aikajanassakin on mainittu, tämä sai alkunsa huhtikuussa 2009 näkemästäni eläväntuntuisesta unesta. Heti herättyäni keitin kahvia, otin kitaran käteen ja aloin kirjoittaa unta lauluksi.

Unenomaisuus säilyi ehkä kappaleen toteutuksessakin, itse koen että biisissä on miellyttävän rauhallinen ja leijuva tunnelma. Pidin tämän sovituksellisesti melko vähäeleisenä, halusin että teksti saa kunnolla ilmaa. Soitannollisena erikoisuutena on kerrottava, että tässä kuullaan matkaharmonia. Kun tulin alkuvuodesta 2015 Joensuuhun tekemään äänityksiä, kävin eräänä iltana kuuntelemassa kaupunginkirjastolla kaverini Mintun keikkaa. Hän soitti useammassakin kappaleessa pientä vihreää matkaharmonia, jonka soundiin ihastuin välittömästi ja kysyin jonkin ajan jälkeen saisinko lainata soitinta. Roudausteknisistä syistä päädyimme lopulta siihen, että menin Mintun ja puolisonsa Antin kotiin äänittämään soitinta. Tuntui hauskalta viritellä mobiilistudio toisten ihmisten olohuoneeseen.

Kappaleen alussa kuultava junankuulutusintro on myös itse äänittämäni, sijainti on Tallinnan Balti jaam -rautatieasema. Taustalla voi kuulla vaimeana Oleviste kirikin suunnasta kantautuvat kirkonkellot. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että jouduin käymään asemalla useita kertoja ennen kuin sain keskeytymättömän oton: yleensä äänitys keskeytyi siihen, että joku laitapuolen kulkija tuli joko pummaamaan tupakkaa tai vaihtoehtoisesti tarjoamaan olut- tai viinaryyppyä. Ehkä näytin olevan sen tarpeessa.

Varkaudentie

Kappale, jota harkitsin alun perin eri sanoitusversiolla Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeeni käyttöön. Sanoituksen muututtua oli aika selkeää, että tämä tulee omaan käyttööni.

Tämä on aika suoraviivainen kertomus maata kiertävän soittajan arjesta ja siitä, kuinka järjettömältä se toisinaan tuntuu. Luulen että jokainen joskus keikkoja tehnyt tunnistaa tästä tuttuja asioita ja ajatuksia.

Biisille nimensä antanut Varkaudentie on klassinen inhonaihe Joensuusta ajettaessa: kapea ja huonosti hoidettu tie, jossa tuntuu aina olevan sietämättömän huono ajokeli vuorokauden tai vuodenajasta riippumatta.

Joni Leino soittaa tässäkin biisissä rumpuja. Muihin kappaleisiin ohjeistin soittamaan vähäeleisesti ja mahdollisimman vähillä filleillä, mutta tämän kohdalla totesimme yhdessä että vauhtia ja vaarallisia tilanteita saa olla niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Valmis rumpuraita on mielestäni erinomainen.

Tässä kappaleessa on ”piilotettu” intro, jonka kuulee vain jos kuuntelee levyn läpi kokonaisuudessaan. Kyseistä pause-raita -kikkaa ei saanut toteutettua digitaalisiin versioihin, joten intro on olemassa vain cd-versiolla. Kyseinen pätkä on peräisin kesällä 2007 tehdyltä keikkamatkalta, jossa minulla oli sattumalta mukana sanelin.

Post-apokalyptinen vesikaakao

Levyn miksannut Heikki Marttila vaikutti tietämättään tämän kappaleen sävellyksen alkuun. Heikki oli puolisonsa kanssa käymässä luonani Tallinnassa kesällä 2013. Puhuimme kitaransoitosta ja avoimista vireistä ja Heikki näytti minulle avoimen G-vireen (matalasta kielestä korkeaan D, G, D, G, H, D). Olin soittanut aiemminkin joillain avoimilla vireillä, mutta avoin G kolahti jostain syystä erityisesti.

Kun sitten Heikin vierailun jälkeen menin työhuoneelle, aloin improvisoida vireen ympärillä ja lauloin päälle sanoja, joita olin pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa. Pian tajusin tehneeni ensimmäisen säkeistön, jossa oli miellyttävän hypnoottinen ja sumea tunnelma.

Kertosäe jäi roikkumaan. Olin tyytyväinen säkeistöön mutta en keksinyt kuinka siitä voisi jatkaa eteenpäin. Ratkaisu tuli Joensuussa marraskuussa 2013, kun menimme Rokumentti-musiikkielokuvafestivaalin päätöselokuvan (Moodyssonin Vi är bäst!) jälkeen ystävien kanssa istumaan Surakan baariin Suvantosillan kupeeseen.

Koko seurue oli festivaalin ja univajeen myötä hysteerisellä tuulella ja jutut poukkoilivat levottomina. Tilasin kaakaon ja harmittelin ääneen, että se on tehty veteen eikä maitoon. Ystäväni Timo alkoi kehitellä toteamukseni ympärille post-apokalyptista live-roolipeliä jossa syötäisiin säilykkeitä ja juotaisiin puhdistustabletilla suovedestä tehtyä vesikaakaota. Nauroin katketakseni Timon vapaasti assosioivalle visioinnille. Majapaikkaan päästyäni kirjoitin muistikirjaani saman tien talteen fraasin ”post-apokalyptinen vesikaakao”. Kertosäe valmistui heti seuraavalla viikolla työhuoneelle päästyäni.

Vesikaakaossa on myös äänityksellisesti kivoja yksityiskohtia. Basari on tehty (kuten suurimassa osassa levyn kappaleista) hakkaamalla työhuoneeni lautalattiaa paksupohjaisella kengällä. Pelliniskut on puolestaan tehty siten, että paiskoin rumpaliystävän lahjoittamaa rikkinäistä crash-peltiä ympäri työhuoneeni lattiaa. Mainittakoon, että ajoitin kyseisten äänitysten tekemisen puolenyön tienoille etten säikäyttäisi muita samassa kerroksessa työskenteleviä.

Ruutukaava-ahdistus

Syntyi kesällä 2010 ja tuntui pitkään siltä, että biisissä on kiinnostava tunnelma mutta jokin ei ole kohdallaan. Jossain vaiheessa vuonna 2013 uskaltauduin soittamaan biisin demoa kaverilleni. Hän totesi ettei ymmärrä tekstiä. Kyselin lisää ja tajusin, että alkuperäinen ajatus siitä että kappaleessa on kaksi kertojaa ei välity mitenkään, eikä sen ole oikeastaan mahdollistakaan välittyä. Muutin kappaleen kokonaan minä-muotoon ja palaset loksahtivat kohdalleen.

Levylle tämä valmistui viimeisenä. Osittain kappaleen hankalalta tuntumisen ja osittain loppusuoran väsymyksen takia olin jo luovuttamassa ja päätymässä siihen, että tämä jää pois ja levylle tulee vain 11 kappaletta. Heikki kuunteli siihenastisen versioni, kehui biisiä ja kannusti tekemään sen valmiiksi. Sain lisäuskoa ja jatkoin työstämistä.

Joskus asiat jotka tuntuvat itsestä ratkaisevilta tulevat yllättävistä paikoista. Tällä kertaa tilanteen laukaisi Roland SH-2000 -analogisyntetisaattorini (jota muuten kuullaan lähes joka biisissä levylläni). Keksin soittaa synan repeat-toiminnolla kertosäkeeseen tykytystä, jota vääntelin säätimestä sattumanvaraisiin tempoihin. Kaoottisuus toi kokonaisuuteen sen asian mitä olin siihen kaivannut ja lopun teki Heikki miksauksellaan, jossa otti huomattavasti enemmän vapauksia kuin muissa kappaleissa ja hullutteli paikoin oikein reippaasti. Hyvä että tämä biisi päätyi levylle.

Pispalan kissat

Kappale sai alkunsa loppuvuodesta 2009, kun Joensuuhun satoi ensilumi. Olen pitänyt ensilumesta aina: tunne siitä, kun herättyään huomaa maailman muuttuneen uudeksi on viehättänyt niin pitkään kuin muistan. Yleensä ensilumi myös saa minut tavattoman energiseksi, toimeliaaksi ja iloiseksi.

Pispalan kissat on yksi omia suosikkibiisejäni levyltä. Pidän erityisesti kertosäkeestä, niin melodisesti kuin tekstin puolesta. Kertosäkeen mielikuva siitä, kuinka pihalle päivän mittaan satanut ensilumi täyttyy hiljalleen kissojen tassunjäljistä tuntuu rauhoittavalta.

Kertosäkeeseen oikeastaan liittyykin se, miksi kappaleen valmistumisessa kesti niin pitkään. Tässä oli pitkään valmiina ensimmäinen säkeistö ja kertosäe, jonka jälkeen en tiennyt oikein kuinka jatkaa. Kertosäe tuntui niin onnistuneelta, että loin sillä itselleni paineita, suorastaan pelkäsin jatkaa: ihan kuin kappaleen hauras tunnelma olisi rikkoutunut jos mokaan jotenkin. Kirjoitin varmaan lähemmäs kymmenkunta erilaista vaihtoehtoa toiseksi säkeistöksi mutta mikään ei tuntunut oikealta.

Pakko oli jälleen paras muusa. Kun ensimmäinen soolokeikkani Nordic Lit -kirjallisuustapahtuman yhteydessä läheni kesällä 2014, laittoi se minut ottamaan itseäni niskasta kiinni tämän kappaleen kanssa, koska halusin ehdottomasti esittää sen. Vietin ennen keikkaa useita viikkoja isoäitini mökillä Polvijärven Sotkumassa viimeistellen sekä treenaten biisejäni. Eräänä iltana sain viimein tämän kappaleen kohdalla ajatuksen päästä kiinni ja kirjoitin toisen säkeistön valmiiksi.

Pispalan kissat sisältää yhden yksittäisistä suosikkikohdistani levyllä. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva välisoitto on alun perin tehty pianolla, mutta jostain syystä teki mieli soittaa se kitaralla rupisella fuzz-soundilla. Soitin osuuden Heikille loppuvuodesta 2014 lähettämääni sovitusdemoon laittamalla kitaran suoraan linjaan, lähinnä laiskuudesta mikittää vahvistinta. Demon kuultuaan Heikki kehui linjafuzzin soundia ja ehdotti, että otto käytetään levyllä sellaisenaan. Näin tehtiin.

Toipilaat

Toipilaat on järjestyksessään toinen levylle kirjoittamani kappale, valmistui melko pian Juna-asemalla -biisin syntymisen jälkeen. Ajankohta oli toisin sanottuna kevät 2009. Minulle poikkeuksellisesti kappale oli tekstiä ja välisoittoja myöten valmis aika lailla heti, äänitysvaiheeseen päästessä muokkasin enää sovitusta ja rakennetta.

Tämän biisin tekstiin liittyy todella kummallinen tarina. Kuten edellä tuli mainittua, en soittanut biisejäni etukäteen käytännössä kenellekään, niinpä kukaan ei kuullut tätäkään kappaletta ennen syksyä 2013.

Kuten vaiheitani tarkemmin seuranneet tietävät, olen pyörittänyt Juki Records -levy-yhtiötä syksystä 2003 asti, keväästä 2008 lähtien toiminnassa mukana on ollut myös Ukkosmaine-bändikaverini Lasse. Omien kokoonpanojemme lisäksi olemme julkaisseet myös ulkopuolisia artisteja, joista aktiivisimmin Eläin-yhtyettä: bändiltä on julkaistu tähän mennessä kolme levyä.

Syksyllä 2010 sain kuultavakseni Eläimen silloin tekeillä olleen kakkoslevyn (keväällä 2011 ilmestynyt 2000 Deluxe) demoja. ”Minä ja se” -nimistä kappaletta kuunnellessani karvat nousivat pystyyn hämmästyksestä kun kuulin c-osan, jonka teksti alkoi riveillä ”Agentti Cooper vihreässä nojatuolissa mun olohuoneessa”. Toipilaiden tekstin toisessa säkeistössähän Twin Peaksista tuttu FBI-agentti Dale Cooper istuu tarinan henkilöiden keskellä sohvalla. Ei siinä sinällään mitään, että sama fiktiivinen henkilö esiintyy kahdessa biisissä, mutta tuntui kummalliselta sattumalta että molemmissa kappaleissa miljöö on nimenomaan olohuone ja että tunnelma on kummassakin biisissä sellainen, että Dale Cooper on jollain tapaa rauhaa ja järjestystä tuova hahmo eri tavalla kaoottisten tilanteiden keskellä.

Kerroin heti ”Minä ja se” -biisin kuultuani havainnostani Eläimen laulaja-kitaristi-biisintekijälle Timolle, joka hämmästeli tilannetta myös. Timo kyseli, onko hän voinut kuulla biisin ohimennenkin tai nähdä tekstin jossain luonani mutta vakuutin ettei sellainen ole mahdollista. Alitajuntamme vain jostain syystä kulkivat samoja polkuja.

Tämän biisin sovittamisessa kesti pitkään. Hassua sinällään, koska lopullinen versio on aika kepeä ja simppeli. Tämän sovittaminen vaati kuitenkin lopulta sitä, että revin aiemman sovitusversion palasiksi, pyysin Jonia soittamaan rummut kevyemmällä otteella ja laitoin kappaleen alkuun jo ihan alkuperäisellä demolla olleen kitaranäppäilyn.

Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että ensimmäisen säkeistön taustalla kuultava sadeputkimainen ääni on paperin repimistä. En oikein muista, mistä visio kappaletta äänittäessä tuli, mutta heti repimistä äänitettyäni tuntui siltä, että kyseinen ääni kuuluu ehdottomasti kokonaisuuteen.

Living the Dream

Tämän biisin syntytarina on erikoinen ja samalla opettavainen sen suhteen, että ideat kannattaa aina tallettaa järjestelmällisesti johonkin samaan paikkaan.

Loppuvuodesta 2013 laitoin erästä puhelinnumeroa kaivaessani virrat kännykkään, jota olin käyttänyt jouluun 2009 asti. Tuolloin puhelin meni rikki siten, ettei langan toisessa päässä ollut enää kuullut mitään. Sain siskoltani uuden puhelimen tilalle saman tien ja vanha puhelin jäi laatikon pohjalle.

Onneksi jäi, sillä loppuvuodesta 2013 muistin sattumalta, että taisin laittaa puhelimen sanelimeen joskus jotain ideoita talteen. Tsekkasin tallennetut tiedostot läpi, niitä ei ollut paljoa eivätkä ne olleet mitään erityisiä. Kunnes vastaan tuli tallennus, jossa lauloin ilman säestystä melko viitteellistä melodiaa, joka alkoi sanoilla ”90 kiloa lihaa, treenikämpän sohvalla makaa”. Sen jälkeen melodia jatkui sanattomana, kunnes vähän ajan päästä jatkui kertosäe: ”Ja paska haisee, woou-woo, ja paska haisee, shala-lalaa”.

Muistin heti sanelun kuullessani ajan ja paikan, jossa olin idean taltioinut. Idea tuli syksyllä 2009 Joensuussa Koskikadulla sijaitsevassa, nyttemmin jo huonokuntoisuutensa vuoksi puretussa treenikämppäkompleksissa, josta vuokrasin hulppealla 14 euron kuukausimaksulla yhden treenikämpän nurkkaa puolen vuoden ajan.

Innostuin löydöstäni todella paljon: olin löytänyt biisi-idean, jonka olin unohtanut aivan täysin! Tunne oli verrattavissa siihen, kun löytää kaapista jonkun vanhan vaatekappaleen, jonka olemassaolon on unohtanut ja jonka huomaa sopivan upeasti.

Otin neljä vuotta vanhasta ideasta kopin ja aloin kirjoittaa biisiä eteenpäin. Sain tunnelmasta hyvin kiinni ja sekä teksti että melodia hahmottuivat kasaan ensimmäiseen kertosäkeeseen asti. Kappaleen viimeistelin lopulta samalla viikolla kuin Mukava tyttö -biisin: myös Living the Dream sai ensiesityksensä syksyn 2014 Kaa(m)os-taidetapahtumassa.

Tämä on biisi, joka on osoittautunut toimivaksi myös sellaisilla keikoilla, joissa ihmiset eivät ole kuulleet biisejäni aiemmin. Tuntuu mairittelevalta, kun biisi herättää spontaaneja naurunpurskahduksia ihmisissä, jotka kuulevat sen ensimmäistä kertaa. Yhden kauneimmista palautteista sain ystävältä, joka kertoi kuunnelleensa kappaleen ensimmäistä kertaa työmatkalla junassa ja tunnistaneensa sen kuvaaman maailman niin hyvin, että oli hymyillyt koko loppumatkan.

Living the Dream sisältää Lätäkköarkisto-levyn ainoan varsinaisen kitarasoolon, tekstin kuvaama maailma vaati sitä että biisissä on suurieleinen, mahtaileva ja vähän korni soolo. Näin vanhana hevimiehenä nautin suuresti siitä, että sain hyvällä perusteella soittaa levylleni tapping-osuuksia.

Ikkunan takana

On ihmisiä, jotka ovat järkeviä ja tajuavat että päässä liikkuvia pelkoja ja huolia ei kannata missään nimessä miettiä öisin, sillä silloin sellaisten asioiden mittasuhteet kasvavat helposti aivan suhteettomiksi. Sitten on ihmisiä, jotka tiedostavat kyllä että asioiden pyöritteleminen yöllä on typerää mutta tekevät sitä silti. Itse kuulun jälkimmäisiin, valitettavasti.

Loppuvuodesta 2013 moni asia elämässä pelotti ja aiheutti unettomia öitä. Erehdyin katsomaan tilanteeseen nähden aivan liian pelottavan elokuvan: en tajunnut katsovani todella pinnan alle menevää kauhuelokuvaa ennen kuin oli liian myöhäistä, enkä myöskään malttanut lopettaa kun tarina oli jo imaissut mukaansa. Lopputuloksena olin valveilla vielä aamuyöstä. Pelkojen keskeltä alitajunnasta ilmestyi rauhoitteleva kertosäe, jossa vakuutettiin ettei ikkunan takana ole mörköjä. Nousin sängystä nauhoittamaan kertosäkeen muistiin ja onnistuin jollain tapaa sen myötä rauhoittamaan itseni.

Kertosäe oli olemassa yksinään yli puoli vuotta, kunnes edessä oli jo useamman kerran mainitsemani ensimmäinen soolokeikkani Nordic Lit -tapahtuman yhteydessä. Muistan tarkalleen illan, jolloin viimeistelin kappaleen Polvijärven mökillä. Keikkaan oli enää pari yötä ja olin pyöritellyt säkeistön melodiaa jo aiemmin samalla viikolla, mutta sanat olivat kesken. Oli ollut pitkään helteistä ja yhtenä iltana ukkosti kunnolla. Istuin majoittamassani aittarakennuksessa ja kuuntelin kuinka sade hakkasi peltikattoon niin kovaa, että akustisen kitaran soittokin hautautui sen alle.

Ukkosmyrskyn jälkeen ulkona tuoksui ihanalta, taivas oli vaaleanpunainen ja järven pinnalla leijaili hento usva. Kävin uimassa lämpimässä vedessä pitkään ja nautinnollisesti katsellen samalla kaunista taivasta. Uinnin jälkeen asetuin tuvan pöydän ääreen ja kirjoitin kappaleen tekstin loppuun yhdeltä istumalta.

Tiesin koko ajan, että tämä on ehdottomasti levyn päätöskappale. Olen myös ottanut tavaksi soittaa tämän viimeiseksi keikoilla. Tuntuu tärkeältä ajatukselta, että kun biiseissäni käydään läpi monenlaisia – paikoin melko pimeitäkin – tunnelmia, niin viimeiseksi jäävä ajatus on kuitenkin se, että toivoa ei saa eikä kannata menettää ja ettei peloille pidä antaa liikaa valtaa. Ehkä tämä kappale on levykokonaisuudessa vähän kuin mökillä ihailemani vaaleanpunainen taivas ukkosmyrskyn jälkeen.

Lätäkköarkisto vuosi vuodelta

Nyt kun kotisivuni ovat olleet auki jo reilun kuukauden, niin voisi olla hyvä aika tehdä toinen blogipäivitys. Marraskuun väsyttämänä laiskiaisena en kuitenkaan nyt laadi aivan uutta tekstiä, vaan kierrätän jo kertaalleen julkaistun.

Alla oleva kirjoitus löytyy Lätäkköarkisto-levyni cd-painoksen kansivihkosesta (sekä myös Bandcamp-sivullani myytävän digitaalisen version pdf-vihkosesta). Teille levyn jo omistaville tämä on siis uusintalähetys. Kun kuitenkin ihmiset kuuntelevat nykyisin levyjä yhä useammin Spotifysta (josta myös Lätäkköarkisto löytyy), niin tarjottakoon tämä teksti myös heidän luettavakseen.

Kyseessä on siis aikajana, jossa kerrataan väläyksenomaisesti levynteon eri vaiheita. Ajatus kyseisen tekstin tekemisestä syntyi äänitysten loppuvaiheessa, kun aloin konkreettisesti tajuta kuinka pitkä prosessi oli ollut: ensimmäisen kappaleen valmistumisen ja levyn julkaisemisen välillä oli ehtinyt kulua yli kuusi vuotta. Aloin myös huomata erikoisia yhtymäkohtia ja ympyröiden sulkeutumisia projektin eri vaiheiden välillä ja tahdoin taltioida niitä. Toisaalta halusin myös ihmisten ymmärtävän, että soololevyn julkaiseminen ei ollut mikään hetkellinen päähänpisto, vaan asia jota olin todella pyöritellyt päässäni vuosikaudet (vaikken siitä toki puhunutkaan käytännössä juuri kellekään).

Ja tuohon viimeiseen ajatukseen liittyen täytyy lisätä, että toisin kuin muutama kriitikko on arvellut, levy ei ole tyhjennetty pöytälaatikkoni. Viimeistään aikajanan jutuista välittynee se, että nämä laulut olivat alun alkaenkin sellaisia jotka tulen esittämään oman nimeni alla. Ainoan poikkeuksen sääntöön muodostaa Varkaudentie, jota harkitsin tarjoavani (täysin eri sanoilla tosin) Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeelleni.

Mutta pidemmittä puheitta: tässä yksi tarina siitä, kuinka Lätäkköarkisto syntyi.

 

Huhtikuu 2009

Näen asunnossani Joensuun Linnunlahdella unta, jossa olen juna-asemalla. Unessa on harvinaisen voimakas tunnelma. Laitan heti herättyäni kahvin tippumaan, otan kitaran käteen ja alan kirjoittaa unta lauluksi. Tapojeni vastaisesti kappale valmistuu yhdeltä istumalta. Äänitän siitä saman tien yksinkertaisen demon. Äänitystä myöhemmin kuunnellessani huomaan, että laulun toisen säkeistön taukokohtaan on tallentunut avonaisesta ikkunasta linnunlaulua. Poltan kappaleen cd:lle, laitan levyn kirjekuoreen ja postitan sen ikävöimälleni ystävälle, joka oli unessa mukana. Ajattelen, että kappale on täyttänyt tarkoituksensa ja ettei kenenkään muun tarvitse kuulla sitä.

Elokuu 2009

Äänitämme Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeeni kanssa tulevan levymme demoja mökillä Liperin Käsämässä. Ilmenee, että kappaleiden toteutukset ovat niin kesken että levynjulkaisua päätetään lykätä reilulla vuodella: kitaristimme on lähdössä seuraavan vuoden alussa Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Tilanne harmittaa. Ärsytyksen myötä teen Hattusten levylle kaavailemaani kappaleeseen uudet sanat, jotka suhtautuvat bändielämään kyynisemmin. Myöhemmin tajuan, että rivien välistä välittyy kuitenkin lämpö ystäviä kohtaan.

Helmikuu 2010

Joensuussa on ollut koko alkuvuoden kovat pakkaset, joki höyryää. Teemme pitkiä päiviä Ukkosmaine-yhtyeeni neljännen levyn kanssa, päivän kaikki valoisa aika menee studion uumenissa. Erään myöhäiseksi venyneen äänityspäivän päätteeksi istun kotisohvalle umpiväsyneenä, otan syliin nailonkielisen akustisen kitaran, soitan e-mollin ja alan laulaa paidanhelmaan tarttuneista kissankarvoista.

Kesäkuu 2010

Istun vehreänä alkukesän päivänä Jyväskylässä Harjulla ja juon inkiväärilimonadia. Ystävää odotellessani selailen muistivihkoani ja totean siellä olevan aineksia jo useaan kappaleeseen, jotka eivät selvästikään ole kummankaan bändini materiaalia. Mietin ensimmäistä kertaa, että ehkä näitä voisi joskus esittää julkisestikin.

Syyskuu 2010

Syksy alkaa Tallinnassa, jonne olen muuttanut kesän päätteeksi. Uusi koti on Kalamajan kaupunginosassa asunnossa, jossa on turkoosi lautalattia. Ostan itselleni tupaantuliaislahjaksi käytetyn mustan Telecasterin. Biisintekijät puhuvat joskus mystifioivaan sävyyn kitaroista, joiden sisään on kätketty biisejä ja totean uuden sähkökitarani olevan juuri sellainen.

Marraskuu 2011
Olen kirjoittanut kesällä muistikirjaani ”Jotain aktiivisempia liikkeitä olisi omien laulujen suhteen ehkä syytä tehdä jossain välissä kun mahdollista on”. Alkuvuodesta ajan on vienyt Ukkosmaineen viidennen levyn työstäminen, syksystä puolestaan Hullujen Hattusten äänitykset. Omat kappaleet ovat kuitenkin säännöllisesti mielessä. Eräänä marraskuun aamuna keitän kahvia, istun pianon ääreen ja kirjoitan kappaleen, jossa naispuolista henkilöä puhutellaan mulkuksi.

Joulukuu 2012

Aikaa omille lauluille on jäänyt vähän, Hullujen Hattusten kesällä julkaistun levyn julkaisukiertueen päätyttyä jatkamme suoraan Ukkosmaineen kuudennen levyn äänityksiä. Joulukuun alussa nuorten mielenterveyskuntoutujien parissa työskentelevä ystäväni kysyy yllättäen, tulisinko esiintymään heidän työpaikkansa pikkujouluihin soolona. Lupaudun ja viikkoa ennen jouluaattoa olen Polvijärvellä soittamassa keikkaa täysin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Settini koostuu Ukkosmaine- ja Hullut Hattuset -biiseistä mutta uskaltaudun niiden lomassa soittamaan yhden oman kappaleeni ensimmäistä kertaa. Ihmiset taputtavat. Yksin esiintyminen tuntuu samaan aikaan sietämättömän pelottavalta ja äärimmäisen kiehtovalta.

Tammikuu 2013

Saan vuoden aluksi itselleni työhuoneen. Tallinnan rautatieaseman lähellä sijaitsevasta Telliskivi Loomelinnak -kulttuurikompleksista vapautuu pieni huone, jonne raahaan soitto- ja äänityskamani Kalamajan kämpästä. Ikkunasta näkyy ratapihalle. Kun junat tööttäävät tietä ylittäessään autoille, kuuluu äänimerkki neljänteen kerrokseen asti.

Syyskuu 2013

Ukkosmaine on jäänyt puolen vuoden keikkatauolle julkaistuaan keväällä levyn ja soitettuaan siihen liittyvät keikat. Tarkoitukseni on keskittyä loppuvuoden ajan seuraavalle vuodelle suunnitellun Ukkosmaine-kirjan kirjoittamiseen sekä siihen, että äänitän viimein omista kappaleista kunnolliset demot. Syyskuun toisella viikolla olen menossa aamusta työhuoneelle mutta totean ulkona olevan niin lämmintä, että päätän tehdä ensin pitkän pyörälenkin ennen työhuoneelle menoa. Pyöräilen Kalamajasta Pelgurantaan ja sen takaa alkavia pyöräkaistoja pitkin lopulta Kakumäen niemeen asti. Palaan työhuoneelle iltapäivästä, vaihdan ylleni kuivan paidan ja kirjoitan urheilun tuoman raukeuden vallassa kirjan ensimmäisen tekstikappaleen. Sen jälkeen alan sovittaa edellisenä vuonna tekemääni Rakkausprosentti-kappaletta. Työstän kappaletta yöhön asti ja tajuan, että voin ihan hyvin soittaa levylle kaiken itse.

Marraskuu 2013

Olen tehnyt koko syksyn ajan virkamiesmäistä viikkoa työhuoneella. Aamupäivän ajan kirjoitan Ukkosmaine-kirjaa, lounaan jälkeen jatkan äänitysten parissa. Vuosien ajan työstämäni kappaleet saavat viimein muotoaan. Kirjoitan ylös muutamia teesejä sovituksiin liittyen, kuten ”ei tylsää akustisen kitaran harjaamista” sekä ”ei ohjelmointeja”. Haluan biiseissä olevan muun sisällön lisäksi myös soittamisen riemua.

Joulukuu 2013

Kirjan työstäminen alkaa viedä niin paljon aikaa, että on pakko keskittyä siihen ja jättää äänitykset tauolle. Monet omaan elämään liittyvät asiat huolettavat ja pelottavat, on vuoden pimein aika ja katson tilanteen huomioon ottaen aivan liian pelottavan elokuvan. Yöllä valvoessa alitajunnassa alkaa pyöriä rauhoitteleva kertosäe, jossa vakuutetaan ettei ikkunan takana ole mörköjä. Nousen sängystä nauhoittamaan pätkän puhelimen muistiin ja saan viimein unta.

Toukokuu 2014

Ukkosmaineen kirja on julkaistu vappuaattona ja bändi on palannut sen myötä onnistuneesti keikkatauoltaan. Kirja on herättänyt mukavasti kiinnostusta ja sen myötä minut kutsutaan puhumaan elokuun alussa Joensuussa järjestettävään kirjallisuustapahtumaan. Tapahtuman järjestäjä kysyy, voisinko soittaa iltatilaisuudessa myös soolokeikan. Lupaudun ja päätän samalla, että soitan keikalla pelkästään ennen julkaisematonta materiaalia.

Heinäkuu 2014

Vetäydyn Ilosaarirockin jälkeen viikkojen ajaksi Polvijärven Sotkumaan mummini mökille, jossa olen viettänyt kesiäni jo 80-luvulta lähtien. Rauhallisessa ympäristössä on hyvä harjoitella sekä viimeistellä kappaleita, joista osa on vielä tekstin tai sävellyksen osalta kesken. Eräänä iltana ukkostaa kunnolla, majoittamani aittarakennuksen peltikatto ropisee niin kovaa että akustisen kitaran soittokin hautautuu sen alle. Myrskyn laannuttua taivas on vaaleanpunainen ja järven pinnalla leijailee hento usva. Käyn uimassa lämpimässä vedessä ja kirjoitan sen jälkeen tuvan pöydän ääressä loppuun viime vuoden joulukuussa aloitetun mörköjenkarkoituslaulun.

Elokuu 2014

Esitän laulujani ensimmäistä kertaa julkisesti kirjallisuustapahtuman iltatilaisuudessa. Kun viisi vuotta sitten ensimmäiseksi valmistunut soolokappaleeni sijoittui juna-asemalle, tuntuu sopivalta että ensimmäinen keikkani on Joensuun rautatieasemalla, Teatteri Sataman käyttöönottamassa vanhan asemaravintolan tiloissa. Keikka jännittää uskomattoman paljon mutta selviydyn. Ihmiset kehuvat kappaleita keikan jälkeen. Outo olo, laulut on tuotu ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille.

Lokakuu 2014

Soitan toisen soolokeikkani. Viimeistelen keikkaa varten kaksi pitkään kesken ollutta kappaletta ensiesityskuntoon. Tajuan, että niiden myötä minulla on kasassa levykokonaisuus. Teen Telliskiven työhuoneella pitkäksi venyviä päiviä demoäänitysten parissa. Hakkaan lautalattiaan rytmiä paksupohjaisella kengällä ja totean siitä lähtevän basarisoundin mainioksi. Hiljenneen vanhankaupungin halki kotiin pyöräileminen keskiyön jälkeen tuntuu rauhoittavalta.

Joulukuu 2014

Lähden joulunviettoon Joensuuhun. Laivaan kävellessäni mieleen nousee täysin tyhjästä vanha valokuva, jossa olen lapsena samalla mökillä jossa kesällä viimeistelin kappaleita. Otan yhteyttä kuvataiteilijaystävääni Heliin, joka lupaa maalata kuvan pohjalta kansikuvan. Viimeistelen viimeisenä työstämäni kappaleen sovitusdemon Joensuun Kanervalassa vajaa viikko ennen jouluaattoa. Heli käy tuomassa valmiin maalauksen aatonaattona. Päätän, että seuraavana vuonna äänitän levyn valmiiksi ja julkaisen sen.

Tammikuu 2015

Aloitan levyni äänitykset loppiaisen jälkeen, alan tehdä töitä demopohjien päälle. Ilmenee, että osa työstä on jo tehty, sillä demoiksi tarkoitetuissa osuuksissa on paljon hyvätunnelmaisia ottoja. Varhaisimmat levylle päätyvät lauluotot ovat syksyltä 2013.

Helmikuu 2015

Telliskiven työhuoneen vuokrasopimuksen päätyttyä tammikuun lopussa olen siirtänyt äänitykset väliaikaisesti Joensuuhun ystäväni rintamamiestalon yläkertaan Hukanhaudalla, jossa kovaäänisten sähkökitaroiden äänittäminen ei häiritse ketään. Talo on junaradan vierellä ja yläkerran ikkunasta näkee junien lähtevän aamulla Helsinkiin ja tulevan illalla takaisin.

Huhtikuu 2015

Teemme miksaaja Heikin kanssa viimeisiä muutoksia kappaleiden miksauksiin Joensuussa Merimiehenkadulla, vain vajaan kilometrin päässä asunnosta, jossa ensimmäinen kappale syntyi. Avonaisesta ikkunasta kuuluu lintujen laulua ja totean, että kun sitä kuultiin ensimmäisellä demolla, täytyy sitä äänittää myös levylle. Se jää viimeiseksi levylle äänitetyksi asiaksi.

Blogin avaus ja tervetulotoivotus

Tervetuloa upouusille kotisivuilleni, joiden myötä on sopivaa avata myöskin tämä blogi. Lausuttakoon näin heti alkuun suurimmat kiitokset Internet­-yleisnero Tommi Rinteelle kotisivujen laatimisesta sekä myöskin valokuvaaja Tomi Palsalle, jonka otoksilla sivusto on kuvitettu.

Näin ensimmäisessä blogikirjoituksessa voisi olla paikallaan hieman pohtia sitä, missä nyt ollaan ja kuinka siihen on päädytty.

Ensimmäinen soololevyni Lätäkköarkisto julkaistiin tämän vuoden keväällä, nelisen kuukautta sitten. Levyntekoa edelsi pitkä ja loppua kohti koko ajan intensiivisemmäksi muuttunut prosessi, jonka voi katsoa alkaneen jo vuonna 2009: tuolloin tein ensimmäistä kertaa kappaleita, jotka tiesin haluavani levyttää ja esittää oman nimeni alla.

Levynjulkaisun jälkeen olen tehnyt keikkoja hyvin erilaisissa paikoissa. Joukkoon on mahtunut lämmittelypestejä, yksityiskeikkoja sekä myös erilaisten tapahtumien yhteydessä esiintymistä. Olen tahtonut ottaa vastaan käytännössä kaikki keikat, joita minulle on tarjottu, sillä paitsi että nautin esiintymisestä, koen musiikkini levittyvän sitä kautta kaikkein tehokkaimmin: radiossahan tällaisen marginaaliartistin musiikki ei soi.

Popkatu-klubi, Joensuu, 16.7.2015. Kuva: Anni Hakkarainen.
Popkatu-klubi, Joensuu, 16.7.2015. Kuva: Anni Hakkarainen.

Olen esiintynyt kaikilla keikoilla yksin. Päätös on ollut tietoinen. Mietin jossain vaiheessa pienen yhtyeen kasaamista, mutta totesin yhden suuren motiivin koko sooloartistiuden taustalla olleen halu saada päättää kaikesta itse ja sellainen taas ei ole kovin palkitsevaa bändiympäristössä. Niin paljon kuin omista yhtyeistäni pidänkin, on todella vapauttavaa, kun ei tarvitse sopia kenenkään kanssa aikatauluja minkään suhteen ja kun voi keikkatilanteessa tehdä aivan mitä huvittaa, muuttaa lennosta kappaleiden rakenteita, vaihtaa biisilistaa, mitä vaan. Toki kaiken tämän varjopuolena on se, että keikkaa edeltävä jännitys on kasvanut useilla tämän vuoden keikoilla vallattomiin mittoihin, kun ei ole bändikavereita joiden kanssa jakaa sitä. Se on kuitenkin hyvänlaista jännitystä, joka häviää useimmiten heti kun alkaa soittaa ja keikan jälkeen on erityisen hyvä olo siitä, kun on voittanut itsensä.

Mieleenpainuneita keikkoja tänä vuonna on ollut monia. Popkatu­-tapahtuman yhteydessä soitetulla klubikeikalla Joensuun Teatteriravintolassa paikalla oli toistasataa ihmistä, jotka kuuntelivat tarkkaan laulujani ja joiden kanssa koin vahvaa vuorovaikutusta. Mieleen jäi myös Muuan mies ­-yhtyeen lämmittelijänä soitettu keikka Jyväskylän Vakiopaineessa, jossa varmasti kukaan ei ollut kuullut biisejäni aiemmin. Oli hienoa huomata, että laulut upposivat neitseelliseen yleisöön ja yhteislauluakin saatiin aikaiseksi. Toisaalta myös monenlaisissa yksityistilaisuuksissa hyvinkin pienille yleisöille esiintyminen on ollut palkitsevaa.

Mitä sitten tapahtuu seuraavaksi? Soolourani suhteen en ole piirtänyt vielä mitään suuntaviivoja tai tehnyt aikatauluja, annan asioiden edetä omalla painollaan. Sen verran kuitenkin tiedän, että uusia kappaleita on syntynyt Lätäkköarkiston jälkeen ja olen esittänyt osaa niistä keikoillakin. Melko todennäköistä on, että kun lauluja on tarpeeksi, alan suunnitella seuraavaa levyäni. Sen lisäksi pyrin tekemään keikkoja mahdollisimman paljon. Mikäli haluaa minut tilaisuuteensa soittamaan, voi esiintymisiä tiedustella Keikat-sivulta löytyvistä yhteystiedoista.

Mitä tulee tähän blogiin, niin haaveilen vähän sellaisesta, että jatkossa tämän aiheet voivat rönsyillä myös sooloartistiudeni ulkopuolella: toisin sanottuna tästä voisi tulla paikka, jossa pääsen kertomaan ylipitkiä musiikkianekdootteja ilman että kukaan keskeyttää. Katsotaan miten käy.

Seuraava soolokeikkani on tämän viikon perjantaina 2.10. Samae Koskisen lämppärinä Tampereen Telakalla. Ensi viikon perjantaina 9.10. puolestaan avaan illan Joensuussa Anssi Kelalle. Tervetuloa paikalle jos olette jommassa kummassa kaupungissa, odotan itse innolla. Erinomaisen mukavaa ja värikästä syksyä kaikille!