Liikuttuminen on erikoinen ilmiö. Ainakaan omalla kohdallani sitä ei voi ennustaa mitenkään. Se vain tulee, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.
Viime lauantaina liikuttuminen tuli ehkä eniten puskista koskaan, kun huomasin kyyneleiden valuvan pitkin poskiani Anssi Kelan jäähallikeikalla.
Tilanteen yllättävyydestä kertokoon se, että muistan aiemmin liikuttuneeni keikoilla kyyneliin asti yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sitä paitsi minun ei ollut alun perin edes tarkoitus osallistua koko keikalle, päädyin lähtemään spontaanisti kun työpaikkansa kautta lippuja saanut ystävä kutsui mukaan.
Mistä liikuttumiseni sitten johtui? Sen ymmärtämiseksi on palattava ajassa taaksepäin edellisen vuosikymmenen puolelle.
***
Ensimmäinen havaintoni Anssi Kelasta ajoittuu keväälle 2001, jolloin vietin abivuottani Niinivaaran lukiossa Joensuussa. Katsoin kotona Jyrki-ohjelmaa, jossa juuri esikoislevynsä julkaissut Kela esiintyi yhtyeensä kanssa. Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, että kosketinsoittimien takana oli Wilma-yhtyeestä tuttu Anna Kuoppamäki. Bändi esitti Nummela-nimisen biisin, joka kuulosti minusta aika hyvältä. Ajattelin, että pitääpä joskus perehtyä miehen musiikkiin tarkemmin.
Sittemmin ilmeni, että minun ei tarvinnut erikseen ottaa asiakseni tutustua Anssi Kelan musiikkiin – vuoden edetessä sitä oli Nummela-albumin jättisuosion myötä yhtäkkiä ihan kaikkialla eikä siltä voinut välttyä.
Kuvaava esimerkki siitä, miten Kelan musiikki läpäisi kaikki ikäryhmät on se, kun ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen suoritin siviilipalvelustani joensuulaisessa päiväkodissa ja kysyin eräältä viisivuotiaalta tytöltä hänen lempimusiikistaan. Vastaukseksi tyttö lauloi minulle Puistossa-kappaleen alusta loppuun. Se oli vaikuttava suoritus, sillä kappaleessa on todella paljon sanoja. Huomautettakoon, että en alkanut kysellä viisivuotiaalta solistilta kuinka hän tulkitsee vaikkapa ”koniin koukussa” -ilmauksen.
Kun jokin asia tulee kyllin suosituksi, aiheuttaa se väkisinkin vastareaktion. Tämä oli selvästi huomattavissa vuoden 2001 lopussa. Samuli Knuuti kirjoitti Rumbaan ilkeäsävyisen kolumnin, CMX:n A.W. Yrjänä ilmoitti yhtyeensä kotisivujen kysymyspalstalla Kelan musiikin olevan ”elämää prostituoivaa paskaa” (on toki muistettava, että CMX:n tyyli vastailla kuuntelijoidensa kysymyksiin oli melko suorasukainen muutenkin).
Itse en ottanut kantaa suuntaa tai toiseen. En millään tapaa inhonnut Kelan musiikkia mutta en myöskään hakeutunut sen pariin, koska sitä kuuli muutenkin joka paikassa, jossa radio oli päällä: kaupoissa, kahviloissa, baareissa.
Seuraavan kerran kiinnitin huomioni Anssi Kelan tekemisiin syksyllä 2003, kun 1972-sinkku ilmestyi. Tykkäsin kappaleesta heti ensi kuulemalta: tarttuvassa kertosäkeistössä oli valtavasti energiaa ja samastuin kovasti c-osan ”Kun lakit päähän painettiin / kaikesta kaikki tiedettiin” -riviin. Omista ylioppilaskirjoituksista oli päälle kaksi vuotta ja olin todennut, että tuolloin oli ollut hieman turhan valoisat visiot siitä kuinka elämä siitä eteenpäin järjestyisi kuin itsestään. Innostuin kappaleesta vielä lisää, kun luin Soundista että kappaleessa taustayhtyeen virkaa toimitti Lemonator – olin tykkäillyt erityisesti bändin Maison Rilax -levystä kovasti.
Soundista puheen ollen: tuolloin lehdessä ilmestyi kuukausittain Anssi Kelan toimittama kysymyspalsta. Mies hallitsi selkeästi valtavan määrän populaarimusiikkiin liittyvää knoppitietoutta, sillä oli voittanut täysin suvereenisti Soundin aiemmin järjestämän pop-tietokilpailun – sitä kautta oletan palstanpitämispestinkin tulleen.
En kuitenkaan päätynyt kuuntelemaan Suuria kuvioita -levyä, jolta 1972 oli irrotettu: ylitarjonta teki jälleen tehtävänsä, koska biisi soi taas joka paikassa. En ollut kyllästynyt kappaleeseen mutta aikana, jolloin levyhankinnat piti opiskelijabudjetin takia tehdä tarkkaan valiten olisi tuntunut hölmöltä ostaa levy kappaleen takia jota kuuli muutenkin koko ajan.
***
Vuodet kuluivat ja Anssi Kela hävisi omalta havaintokentältäni pitkäksi aikaa. Juttuja varmasti oli Soundissa ja muissakin seuraamissani musiikkimedioissa mutta ne eivät ylittäneet huomiokynnystäni sillä tavalla, että olisin hakeutunut miehen musiikin äärelle.
Joskus kesällä 2008 luin Helsingin Sanomista, että Anssi Kelalta on tulossa esikoisromaani. Olin juuri valmistunut yliopistosta maisteriksi pääaineenani kirjallisuus ja suhtauduin uutiseen vähän skeptisesti. Opintojen aikana joillain luennoilla oli puhuttu kirpeähköön sävyyn siitä, kuinka vaikeaa esikoisromaanille on saada kustantajaa mutta julkaisukynnys madaltuu kummasti, kun kirjoittaja on julkisuuden henkilö.
Syksyllä eräs ystäväni kuitenkin kehui vuolaasti Kelan kirjoittamaa Kesä Kalevi Sorsan kanssa -romaania, jonka oli lainannut kirjastosta. Hän toimitti lainaniteen eteenpäin minulle. Luin kirjan yhdessä illassa ja myönsin, että teksti on harvinaisen vetävää. Aihekin oli kaikessa absurdiudessaan viehättävä.
Kirjan myötä päädyin lueskelemaan Anssi Kelan blogia, joka kulki tuolloin nimellä Jumittelua. Ihastuin miehen tyyliin tehdä hauskoja pikkuhavaintoja arkielämästä ja toisaalta kirjoittaa myös pidempiä asiatekstejä, joissa johonkin ilmiöön – absolutismiin vaikkapa – suhtaudutaan pohtivasti ja asiallisesti.
Jumittelua-blogista tuli pian säännöllinen vierailukohteeni Internet-istunnoissa. Imeydyin mukaan monipuoliseen ja aiheiltaan vaihtelevaan tarinointiin. Otin blogin tarjoamia kulttuurisuosituksiakin vastaan: päädyin muun muassa katsomaan Kelan kiehtovasti hehkuttaman The Wire -sarjan.
Kun seuraa jonkin ihmisen kuulumisia säännöllisesti vaikkapa blogia lukemalla, tulee tämä jollain tapaa pieneksi osaksi omaa elämää, vaikkei häntä tietenkään oikeasti tunne – ilmiö on samankaltainen kuin vaikkapa se, kun jonkin tv-ohjelman fiktiivinen hahmo alkaa tuntua lähestulkoon kaverilta.
Tämän ilmiön myötä huomasin alkavani aika ajoin tuntea pahaa mieltä Anssi Kelan puolesta. Blogin musiikkiaiheisten päivitysten taustalta oli luettavissa, että vuosituhannen alun jättisuosio ei ollut vain romahtanut vaan ehkä jollain tapaa jopa kääntynyt artistia vastaan. Syksyllä 2009 julkaistu kunnianhimoinen Aukio-teemalevy kyllä nousi ilmestyessään listalle neljänneksi mutta tippui myös pian pois. Keikkoja tuntui olevan niukasti ja niilläkin vähillä oli pahaa yleisökatoa: Tampereella yhtye soitti klubikeikan kolmellekymmenelle kuuntelijalle.
Tuntui, että koko musiikkiala oli ylipäätään päättänyt että Anssi Kelan juttu on nähty. Joskus loppuvuodesta 2009 esitin Ilosaarirockin ohjelmatyöryhmän (johon tuolloin kuuluin) kokouksessa Anssi Kelaa seuraavan vuoden festivaalille – juuri levyn julkaissut artisti olisi mielestäni uponnut hyvin perjantain suomenkieliseen musaan keskittyneelle Sulo-klubille. Muun ryhmän vastaus oli yksimielisen lyttäävä: ”Eihän se kiinnosta enää ketään”, ”Just luin että Tampereella oli 30 maksanutta”, ”Ihan hauskoja ne sen nettivideot on, keskittyis tekemään niitä”.
Tuntui pahalta. Harmitti, että artisti josta piirtyi blogitekstien perusteella erittäin intohimoinen ja kunnianhimoinen asenne tekemisiinsä ei tuntunut enää saavan edes mahdollisuutta näyttää mihin hänestä on.
Jatkoin blogin säännöllistä lukemista. Hauskojen tarinoiden vastapainoksi monien tekstien pohjavireenä oli pettymys. Keväällä 2010 julkaistu kokoelma-/livelevy ei menestynyt odotetusti, keikkoja oli vähän.
Olin itse tuossa vaiheessa elättänyt itseni parin vuoden ajan musiikkia tekemällä. Marginaaliartistina pettymyksiin oli helppo samaistua. Samalla tuntui tietyllä tapaa jopa rohkaisevalta, että musiikilla elämisen vaikeus on yhteinen kokemus suomalaismuusikoille vaikka olisi kuinka iso nimi.
***
Keväällä 2012 Anssi Kelalta julkaistiin blogiteksteihin perustuvan Matkamuistoja-kirjan. Vaikka tiesin tekstin olevan suureksi osaksi tuttua materiaalia, halusin silti lukea teoksen.
Asuin tuolloin Tallinnassa ja aloitin kirjan lukemisen joltain keikkareissulta kotiin palatessa. Muistan edelleen, kuinka istuin Viking XPRS -aluksen kahdeksannella kannella kirjan kanssa ja tasaisin väliajoin lukeminen oli aivan pakko lopettaa hetkeksi.
Oli pakko lopettaa, koska nauratti niin paljon että nauru pyrki tulemaan ulos suun kautta ja tuntui siltä että muut laivamatkustajat saattaisivat hieman oudoksua yksinään kovaan ääneen hyeenan lailla ulvovaa pitkätukkaa.
Kun päätin vuonna 2013 toteuttaa pitkään haudutellun haaveen kirjata Ukkosmaine-yhtyeeni värikkäät vaiheet kirjamuotoon, oli Anssi Kelan Matkamuistoja yksi tärkeä esikuva teoksen synnylle (kaksi muuta merkittävää, kuten olen varmaan Ukkosmaineen sivuille aiheesta kirjoittamissani teksteissä maininnutkin olivat Juha Hurmeen toimittama Radiopuhelimet sekä Chris Heathin Feel). Erityisesti Matkamuistoja vaikutti tyyliin kuvata täysin absurdit tapahtumat analyyttisesti ja tyynesti – tällainen kontrasti iski Kelan kerronnassa suoraan omaan nauruhermoon.
Vuonna 2013 Anssi Kelan ura lähti jälleen nousuun keväällä julkaistun, artistin itsensä mukaan nimetyn levyn myötä. Iloitsin miehen menestyksestä vilpittömästi. Kelan blogi oli hiljentynyt, mutta Facebookin puolella päivityksiä tuli ahkeraan tahtiin. Niistä oli luettavissa valtava ilo sitä kohtaan, että artistin tekemiset kiinnostivat jälleen yleisöä.
Syksyllä 2015 minulle tarjoutui mahdollisuus esiintyä Anssi Kelan lämmittelijänä. Olin julkaissut loppukeväällä ensimmäisen sooloalbumini Lätäkköarkisto ja vinkkasin vanhan kotikaupunkini Joensuun rock-klubi Kerubin ohjelmapäällikköä siitä, että avaisin mieluusti jossain vaiheessa illan jollekin suomeksi esiintyvälle artistille. Hän kertoi sopineensa juuri Anssi Kelan keikan syksylle ja ehdotti sitä. Suostuin saman tien.
Esittäydyin bändille soundcheckin yhteydessä mutta en alkanut hieroa tuttavuutta sen enempää. Ensinnäkin olen pohjimmiltani hieman ujo ja toisaalta tiedostin sen, että lämmittelijä on keikoilla vähän kuin pakollinen paha. Halusin hoitaa hommani siten, että en ole millään tapaa illan pääaktin tiellä, niinpä en tuppautunut takahuoneeseen – pystyin hyvin vaihtamaan keikkapaitani lavan vieressä ennen esitystä – ja raivasin kamani pois bändin tieltä heti keikkani jälkeen.
Poikkesin oman keikkani jälkeen takahuoneessa sen verran, että jätin sinne koko yhtyeelle lahjaksi kappaleet keväällä 2014 ilmestyneestä Salamaponin selässä -kirjastani, johon Matkamuistoja oli omalta osaltaan ollut vaikuttamassa. Ujouttani ja yleistä häveliäisyyttäni tein tämän toki silloin, kun Kela yhtyeineen oli lavalla.
***
Mutta palataanpa viime lauantaihin.
Olin kyllä lukenut joistain Kelan päivityksistä, että jäähallikeikka merkitsee hänelle paljon: siellä esiintyminen on ollut hänelle unelma teini-ikäisestä pitäen.
En silti odottanut kokevani itse mitään erikoisempia tunnekuohuja. Kelan uran seuraaminen on jäänyt viime vuosina Facebookissa satunnaisesti nähtyjen päivitysten varaan. Olen kuunnellut viimeisimmät levyt, pitänyt osasta biiseistä paljonkin ja osasta en niin paljoa. Vähänlaisesti televisiota katsovana tämän kevään Anssi Kela ja isot biisit -ohjelma jäi seuraamatta, samoin Kelan tähdittämä parin vuoden takainen Vain elämää -kausi.
Ennen keikan alkua seisoin ystäväni vierellä permannolla ja arvuuttelin screenien aikalaskurin raksuttaessa kohti nollaa mikä mahtaa olla avausbiisi. Veikkasin itse Miten sydämet toimii? -biisiä, koska isoilla keikoilla on tapana aloittaa jollain tehokkaalla biisillä.
Kellon saapuessa nollaan Kela kuitenkin nousi rumpukorokkeen takaa ja aloitti keikan sanoilla ”Mä en duunaa musaa vaan se duunas meitsin”.
Tunnistin kappaleen heti, sillä vaikken Vain elämää -ohjelmaa seurannut, olin erikseen ihastunut syksyllä 2015 Kelan sanoja myöten uuteen uskoon laittamaan, alun perin JVG:n esittämään biisiin Kasarin lapsi.
Kelan Kasarin lapsi on erikoinen biisi. Samalla kun siinä on tietoisen huvittavaa sanailua sekä hassuja riimipareja, on siinä myös syvempi henkilökohtainen taso, jossa artisti kertoo musiikin merkityksestä hänen elämässään sekä tiivistää uransa etenemisen nousukiidosta suosion romahtamiseen.
Katselin kappaleen taustalle screeneille ajettavia valokuvia Kelan lapsuudesta ja uran varrelta. Katsoin hapsunahkatakissaan lavalla viilettävää hahmoa, jonka koko olemuksesta oli luettavissa onnea pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta, lievää epäuskoisuutta siitä että hän on juuri omalla keikallaan jäähallissa ja ennen kaikkea sitä, että tämä on siisteintä hommaa ikinä.
Katsoin Kelan juoksevan kertosäkeeseen tultaessa lavalta eturivin luokse heittämään yläfemmoja kuuntelijoidensa kanssa ja mietin, miten valtavan onnellinen hänen täytyy olla tällä hetkellä.
Sitten liikutuin niin paljon, että aloin itkeä.