Kaikki kirjoittajan Ville artikkelit

Ville voitti Vuoden uusi lastenlaulu -kilpailun!

Ville on voittanut valtakunnallisen Vuoden uusi lastenlaulu -sävellyskilpailun kappaleellaan Leppäkertun sadelaulu. Villen säveltämä, sanoittama ja esittämä Leppäkertun sadelaulu valittiin vuoden uudeksi lastenlauluksi Salon Lasten laulukaupunki -festivaalilla lauantaina 9.6. järjestetyssä finaalikonsertissa. Konsertissa oli mukana yhteensä 11 uutta kotimaista lastenlaulua, jotka oli valittu finaaliin esikarsinnan perusteella. Lastenlaulufestivaali järjestettiin nyt 28. kerran.

Mietteitä vuoden päättyessä

Kalenterivuosi 2017 alkaa kääntyä kalkkiviivoilleen ja ajattelin kirjoittaa tässä vuoden viime metreillä lyhyesti mietteitä kuluneesta vuodesta.

Kulunut vuosi on ollut itselleni erityisen merkityksellinen monellakin tavalla. Kuten musiikkikuvioitani tarkemmin seuranneet tietävät, viime vuonna molemmat – yli kymmenen vuoden ajan aktiivisesti toimineet – yhtyeeni jäivät määrittelemättömän mittaisille tauoille. Minulle musiikintekijänä ja itseni musiikilla elättävänä tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tänä vuonna olin täysin omillani — ensimmäistä kertaa ikinä.

Tilanne oli tietenkin jännittävä, mutta samalla kiintoisa. Tämän vuoden alussa tuntui vahvasti siltä, että musiikkihommissa on kääntymässä jokin uusi lehti.

Vuosi oli helppo aloittaa sikäli, että päässä oli selkeä tavoite: olin jo edellisen vuoden aikana päättänyt keskittyä lastenmusiikkiin, ja vuoden 2017 tavoitteeni oli keikkailun lisäksi tehdä ikioma lastenmusiikkilevy.

Tavoite myös täyttyi: noin yhdeksän kuukauden työstämisen jälkeen Superradio-niminen levy ilmestyi lokakuun lopussa (en kerro levyntekoprosessista tässä tämän isommin, koska kirjoitin siitä blogissa jo aiemmin).

Tämä vuosi on ollut täynnä uusia asioita, mikä on tuntunut todella piristävältä: on mukavaa huomata vaikkapa jännittävänsä jotain uutta tilannetta ja samalla luottavansa selviävänsä siitä. On myös todella kivaa huomata innostuvansa uusista eteen tulevista asioista vähän samalla tavalla kuin joskus musahommien alkutaipaleella.

Mitkä hetket tästä vuodesta jäävät päällimmäisimpänä mieleen? Niitä on monta. Ensimmäisenä tulee mieleen valmiin levyn käteen saaminen levypainossa. Keikkojen suhteen isoja onnistumisen tunteita koin molempien tiiviiden kiertueiden jälkeen (keväällä soitin 9 keikkaa kolmessa päivässä Kaarinassa, marraskuussa 11 keikkaa neljässä päivässä Uudenmaan alueella). Erityisen jännittävä kokemus oli vuoden isoin keikka Joensuun Vekararokissa: tuntui hurjalta astella yli tuhatpäisen yleisön eteen aivan yksinään. Soiton jälkeen olo oli vastavuoroisesti erityisen onnellinen.

Koska vuonna 2016 päätökseni oli keskittyä lastenmusiikkiin, olivat aikuisten keikat tänä vuonna marginaalissa, niitä oli tarkalleen kaksi: yksi julkinen keikka Joensuun Popkatu-klubilla heinäkuussa ja yksi yksityiskeikka synttäribileissä Sköne-ravintolassa Helsingissä syyskuussa. Molemmat olivat oikein mukavia ja tervetulleita piristysruiskeita lastenkeikkojen keskelle. Pääsin niiden myötä myös soittamaan paljon uutta aikuisten materiaalia, joka otettiin mukavasti vastaan. Popkadun keikan encorena soittamastani coverista oli muuten joku ladannut videon nettiin, sen pääsee katsomaan täällä.

Kaiken kaikkiaan: tämä on ollut hyvä vuosi ja olen päässyt tekemään paljon kiinnostavia asioita. Kiitos kaikille tavalla tai toisella siinä osallisena olleille, nähdään ensi vuonna uusien kujeiden merkeissä!

Superradio medioissa

Lokakuun lopussa ilmestynyt lastenmusiikkilevy Superradio on otettu medioissa vastaan mukavasti! Ohessa muutamia linkkejä aiheeseen liittyen:

Neljän tähden arvio Desibeli.netissä
Neljän tähden arvio Aamulehdessä
Artikkeli Pienten taikapiiri -lastenkulttuuriblogissa
Artikkeli Lapsen maailma -sivustolla
Villen haastattelu Karjalan Heilissä
Villen haastattelu Karjalaisessa [jpeg, 2,2 Mt]
Villen haastattelu Yle Joensuussa [mp3, 10,6 Mt]
Villen haastattelu Iskelmä Rexissä [mp3, 8,2 Mt]

SUPERRADIO-villek_v4

Superradio – lyhyt syntytarina

Superradio julkaistaan tänään ja päässä liikkuu monenlaisia ajatuksia. Tämä on ollut niin pitkä prosessi, että olotilat vaihtelevat muun muassa helpotuksen, hämmennyksen, voitonriemun ja haikeuden välillä. Tänään tekeekin mieli kirjoittaa prosessista, ja kerrata vähän itselleenkin levynteon eri vaiheita.

Monet erilaiset asiat ovat vaikuttaneet tämän levyn syntyyn ja pyrin tässä välähdysmäisesti listaamaan tietynlaisia avainhetkiä. On hassua, kun näin jälkiviisaana on helppo poimia hetket, jotka ovat olleet merkittäviä,mutta joiden on itse tilanteessa harvoinkaan osannut aavistaa johtavan johonkin. Luovaan työhön kuuluu ideoida jatkuvasti, jotkin ideat unohtuvat, joistain alkaa versoa jotain. Tässä pieni kertaus siitä, miten Superradion taimi syntyi, alkoi versoa ja kasvoi.

Huhtikuu 2015

Olen Joensuussa viimeistelemässä Lätäkköarkisto-soololevyäni. Minulla on visio siitä, että haluan levyn alkavan juonnolla, jonka olen äänittänyt lapsena. Ongelmana on se, että kasetti on kadoksissa, kuitenkin luultavasti jossain äidin häkkivarastoon arkistoimieni tavaroiden joukossa. Käytän yhtenä päivänä varastossa useamman tunnin siihen, että etsin kasettia sekavasti pakatuista pölyisistä laatikoista. Toivo meinaa mennä monta kertaa, mutta sitten vastaan tulee laatikko josta löytyy ensin yksi kasetti, sitten toinen, ja lopulta viimeinkin tuttu keltakylkinen kasetti, johon olen kirjoittanut pienenä ”Villen nauha”.

Voitonriemu on valtava. Etsin kasetilta juontopätkän ja siirrän sen tietokoneelle. Samalla kuuntelen kasettia muutenkin. Naurattaa, olen unohtanut suurimman osan kasetilla olleista jutuista.

Pitkien etsintöjen päätteeksi löytynyt aarre.

Myöhemmin saman vuoden kesänä kuuntelen kasettia mökillä Sotkumassa. Yhtäkkiä tulee mieleen, että Superradio olisi aivan mahtava nimi seuraavalle soololevylleni ja että levy voisi alkaa lapsena tekemälläni juonnolla. Ajattelen tietenkin Superradion olevan aikuisyleisölle suunnattu levy, sillä lastenmusiikkiyhtyeeni Hullut Hattuset on edelleen aktiivinen.

Lokakuu 2015

Kummipoikani Urho on luonani yökylässä luonani Helsingissä. Olen muuttanut kaupunkiin Tallinnasta pari kuukautta sitten, enkä ole vielä löytänyt itselleni työhuonetta joten äänitys- ja soittokamat ovat kotona. Urho ehdottaa lauantaiaamuna aamiaista syödessämme, että voisimme tehdä levyn – olemmehan leikkineet jo vuoden verran yhteistä bändiä nimeltä Veturimiehet.

Äänitämme tunnin aikana kuusi biisiä. Keskityn itse komppailemaan, kun itseoikeutettuna solistina toimiva Urho selittää mikrofoniin villillä mielikuvituksella eteneviä tarinoita junista, Turtleseista ja muista pienen ihmisen mieltä kiehtovista asioista. Koostan äänitetyistä kappaleista levyn, josta poltetaan kopiot nuoren artistin isovanhemmille ja muille läheisille. Kuuntelen levyä, ihastelen Urhon ilmaisun valtavaa spontaaniutta ja mietin, että äänitetyt juonnot ovat niin mahtavia, että niitä pitäisi joskus käyttää jossain.

Veturimiehet-levyn äänitykset käynnissä, nuori solisti halusi soittaa myös koskettimia.

Helmikuu 2016

Hullut Hattuset on tienristeyksessä. Olemme edellisen vuoden lopussa puhuneet bändin tulevaisuudesta ja suunnitelmista, käyneet läpi mielessä olleita asioita ja todenneet olevamme monissa niistä eri aaltopituuksilla.

Bändipohdintojen keskellä muutan väliaikaisesti kumppanini tuolloiseen asuntoon Järvenpäähän, sillä olen luvannut oman kotini käyttöön reilun kuukauden ajan asunnottomina oleville läheisille.

Ensimmäisenä iltana Järvenpäässä olen yksin, sillä kumppanini on käymässä Itä-Suomessa. Saunon pitkään ja hartaasti, käyn välillä vilvoittelemassa parvekkeella. Ulkona on rapsakka 20 asteen pakkanen ja maassa on paksusti lunta.

Hiljaisuuden keskellä löylyjen välissä alan pyöritellä päässä erilaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Alan tarjotella ajatuksissani itselleni erilaisia vaihtoehtoja vähän samaan tapaan, kuin lapselta kyseltäisiin mieluisinta asiaa. Huomaan, että kysymys ”Haluaisitko tehdä levyn Hullujen Hattusten kanssa?” aiheuttaa spontaanin vastentahtoisen reaktion. Sitten kysyn itseltäni kysymyksen, joka tulee vähän yllätyksenä itsellenikin, sillä en ole ajatellut asiaa aiemmin: ”Haluaisitko tehdä oman lastenmusiikkilevyn?” Jotain loksahtaa kohdalleen, sillä tälle kysymykselle spontaani reaktio on innostus: ”se olisi muuten tosi kivaa!”

Myöhemmin saman kuun aikana tapaamme Hullut Hattuset -yhtyetoverini Miihkalin kanssa Helsingissä. Istumme Kiasman kahvilassa pari tuntia ja päätämme yksimielisesti laittaa yhtyeen määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kahvilasta poistuessa talvipäivän aurinko on jo laskemassa. Olo on haikea mutta myös helpottunut. Astun ulos pakkasilmaan, jossa ensimmäisenä silmiin pistää Lasipalatsin remonttityömaata peittävän aidan mainoslakanan iso teksti: ”Olet oikealla tiellä. Muutos on väistämätöntä.” Alkaa hymyilyttää.

Elokuu 2016

Olen alkanut tehdä kesän aikana lastenkeikkoja yksin, omalla nimelläni. Sietämättömästä jännityksestä ja hermoilusta huolimatta kaikki on mennyt hyvin, ja kesän keikat ovat huipentuneet Lieksan Vaskiviikkojen riemukkaan helteiseen konserttiin 500-henkisen yleisön edessä. Suuri osa kesällä esittämästäni keikkasetistä on koostunut Hullujen Hattusten materiaalista, mutta olen jo alkanut kirjoittaa uusia omia lauluja: kesän keikoilla olen esittänyt muun muassa Hämähäkkimies Joensuussa -nimistä kappaletta.

Eletään elokuun alkua, ja olen lähdössä seuraavana päivänä soolokeikalle Ouluun. Hullut Hattuset -soittokaverini Leo on kylässä lapsineen. Leon saatua poikansa nukkumaan istumme iltaa parvekkeellani myöhään yöhön jutellen. Emme puhu juuri bändi- tai musiikkiliitännäisistä asioista, mutta jostain syystä nukkumaan mennessä ja sängyssä unen tuloa odotellessa päässä pyörivät musiikkikuviot.

En muista, miten ajatukset loksahtivat yhteen, mutta siinä sängyssä maatessani yhtäkkiä tajuan, että mielessäni pyörittelemät ajatukset seuraavan aikuisille suunnatun levyn nimestä sekä omasta lastenmusiikkilevystä kuuluvat yhteen: Superradio on lastenmusiikkilevy ja se on levy, joka on radiolähetys! Saman tien pää alkaa rakennella aiheen ympärille lisää: levy alkaa lapsena tekemälläni juonnolla, kappaleiden väleissä on juontoja, mukana voisi olla myös lapsiyleisöä. Suunnattomat mahdollisuudet avautuvat päässäni ja olen syvästi onnellinen saamastani ideasta.

Seuraavana päivänä junassa istuessani intoilen aiheesta lisää päiväkirjaani: ”Ihan älyttömän siistiä, että nyt on raamit, joihin lähteä tekemään.”

Editoin junamatkan aikana levyn alkujuonnon (joka tosin tuleekin lopulta vasta toisen kappaleen alkuun). Seuraavan viikon aikana teen Superradio-nimisen kappaleen kertosäkeen, loppukuusta puolestaan editoin Ajelulaulu-nimen myöhemmin saavan kappaleen alkujuontoa ja työstän juonnon jälkeen lähtevää kappaletta.

Tammikuu 2017

Aloitan määrätietoisen levyn tekemisen heti joululoman jälkeen, maanantaina 9. päivä. Viime vuoden loppu on mennyt Ukkosmaine-yhtyeeseeni keskittyen: bändi päätettiin kevään 2016 aikana laittaa määrittelemättömälle tauolle, ja viimeisiin keikkoihin valmistautuminen ja niistä palautuminen on vaatinut aikaa ja voimia.

Pieni viivästys on lopulta selvästi hyväksi, sillä pitkän joululoman jälkeen olen täynnä tarmoa ja hyvää mieltä. Levynteko lähtee käyntiin jouhevasti. Teen töitä Arabianrannassa sijaitsevalla työhuoneellani maanantaista perjantaihin: tavoitteena on, että jokaisen työviikon jälkeen olisin saanut valmiiksi yhdestä kappaleesta demoversion.

Laulunteko alkaa yllättävän vauhdikkaasti — jopa siten, että huomaan saman viikon aikana syntyvän ideoita useampaan biisiin ihan vain levyä ajatellessa. Eräänä iltana kotiin työhuoneelta kävellessä alan miettiä sitä, että levylle olisi kiva tehdä jonkinnäköinen viittaus Hulluihin Hattusiin. Saman tien päähän tulee fraasi ”Hattu päästä”, jonka ympärille alkaa kehräytyä teksti, jossa lauseeseen yhdistyy kunnianosoitus sekä irti päästäminen.

Kuten totuttua, ideoita löytyy myös puhelimen sanelimesta, jonne tallennan aina spontaanin idean yllättäessä tekstinpätkiä tai riffejä. Yksi idea tulee täysin puun takaa, kun puhelimesta löytyy jo unohtamani pätkä, jossa haastattelen huvikseni Urhoa ja hän huutaa omat vastauksensa. Juontopätkä inspiroi kirjoittamaan tekstin, jossa ylistetään huutamisen ihanuutta. Juonto puolestaan päätyy kappaleen alkuun sellaisenaan.

Biisi per viikko -tahtia helpottaa tietenkin se, että materiaalia on jo valmiina: edellisen vuoden puolella valmistuneita Ajelulaulu– ja Hämähäkkimies Joensuussa -biisejä olen jo esittänyt keikoillakin. Lisäksi haluan levylle vuonna 2009 tehdyn Pariton-biisin, jota olen esittänyt paljon soolokeikoillani mutta jota ei ole vielä levytetty. Näitä kappaleita varten on siis tehtävänä vain sovitustyö, joten päätän säästää kappaleiden työstämisen sellaisille viikoille kun biisinteko jostain syystä takkuaa – sellaisen vaiheen voi ennakoida tulevan melko varmasti.

Työhuone sai alkuvuodesta uuden somisteen, kun viimeksi 90-luvulla seinällä ollut juliste pääsi kehyksiin.

Maaliskuu 2017

Aikatauluni ovat pitäneet: maaliskuun lopun lähestyessä minulla on kasassa 10 biisiä. Biisittömiä viikkoja on ollut vain pari: yksi oksennustaudissa, toinen reissussa. Jotain hyvästä työvireestä kertoo myös se, että olen voinut jättää inspiraatiopulaa varten säästetyn Pariton-biisin työstämisen viimeiseksi.

Hieron kappaleeseen rauhassa akustisten kitaroiden johdattamaa sovitusta, kokeilen erilaisia juttuja ja soitan kitaroista erilaisia versioita. Ulkona paistaa kevättä enteilevä aurinko, ja tuntuu mukavalta soittaa kitaraa villasukat jalassa. Yhtäkkiä päähän tulee muisto jostain yläasteajalta, jolloin huomasin jollain erityisen kivalla keväisellä musiikin tunnilla miettiväni, miten hienoa olisi saada työskennellä aikuisena musiikin parissa ja tuntea samaa mukavaa tunnetta auringon lämmittäessä. Hymyilen toiveelle, jonka tajuan toteutuneen.

Toukokuu 2017

Levyn biisit ovat sovituksineen valmiit. Huhtikuu on mennyt keikkojen merkeissä: olen soittanut kuukauden aikana yksitoista keikkaa. Levynteko on ollut pienellä tauolla, sillä keikkoihin valmistautuminen, reissaaminen ja muu asiaankuuluva vaatii tietenkin veronsa. Meinaan tapani mukaan hermoilla hommien etenemisestä, sillä olin suunnitellut levyn julkaisua heinäkuulle.

Sitten tajuan, että minun ei ole mikään pakko kiirehtiä levyn kanssa, josta en ole vastuussa kenellekään ja jonka mitään aikatauluja en ole vielä julkistanut. Ajatus tuntuu riemastuttavan vapauttavalta.

Toukokuun alussa äänitysten tilanne on hyvä. Työhuoneella nauhoitetut syntetisaattoriosuudet toimivat niin soiton kuin soundien puolesta, samoin useimpiin biiseihin soitetut bassot. Äänittämäni juonnot päätän myös säilyttää sellaisenaan, mikäli sisältö ei muutu, sillä niissä on hyvä ja sopivan leikkisä ote.

Sähkökitaroita työhuoneella äänittäessä olen huomannut, että yksikelaiset kitaramikforonit ottavat ohikulkevien raitiovaunujen sähköjärjestelmästä häiriöitä. Niinpä äänitän kappaleiden sähkökitarasovitukset Podin läpi, ja pidän niitä demokitaroina, joiden tilalle soitan myöhemmin varsinaiset osuudet.

Niinpä sähkökitaraäänitykset alkavat työhuoneen sijasta makuuhuoneessani, joka kuumenee päivän mittaan hikiseksi — en viitsi avata ikkunaa, ettei ulkoa tulevia ääniä tartu nauhalle. Työstän ensimmäisenä kappaleita, joihin ei tule rumpuja. Rumpuosuuksia sisältäviä kappaleita varten olen puolestaan lähettänyt rumpaliystävälleni Joni Leinolle (joka soitti myös Lätäkköarkiston rummut) biiseistä versiot, joihin olen itse ohjelmoinut tietokonerummut ajo-ohjeiksi.

Hommat etenevät, Joni toimittaa kesäkuun mittaan napakoita rumpuraitoja, joiden päälle on mukava soittaa bassot ja kitarat.

Toteemihahmo vahtii sähkökitaraäänityksiä pääkallopaikalta käsin.

Heinäkuu 2017

Levyn soitto-osuudet ovat muutamaa yksittäistä erikoisjuttua vaille valmiit, ja voin siirtyä lauluosuuksien pariin. Lauluäänityksien suhteen on pakko tehdä hieman mobiiliäänitysjärjestelyjä, sillä heinäkuun ohjelmaan kuuluu parin viikon reissu Itä-Suomeen Ilosaarirockin töiden tiimoilta.

Onneksi nykyisin äänityslaitteistoa on helppo kuljettaa mukana: pystytän majapaikkaan eli isoäitini Sotkuman mökin aittarakennukseen pienen laulukopin ja äänitän siellä lauluosuuksia – välillä vaikkapa saunan lämpeämistä odotellessa. Aitan ikkunasta on näkymä ilta-auringossa kimaltelevalle järvelle, laulaminen tuntuu mukavalta ja rennolta.

Elokuu 2017

Elokuun ensimmäiset viikot menevät tiukasti Helsingin työhuoneella viimeisiä juontoja, lauluosuuksia ja muuta ylimääräistä äänittäessä.

Kansitaiteilija Elli Maanpää laittaa kuun alussa sähköpostiin luonnoksen kannesta. Tekee mieli hyppiä riemusta: Elli on lähettämiäni raakamiksauksia kuuntelemalla tavoittanut levyn hengen loistavasti! Kansi huokuu juuri sitä samaa lämpöä, iloa ja intoa mitä Superradio minullekin edustaa.

Matkustan kuun puolivälissä Joensuuhun viimeistelemään jo miksausvaiheeseen siirtynyttä levyä. Luottomiksaajani Heikki Marttila on tehnyt kappaleista jo ensimmäiset versiot, ja teemme yhdessä muutoksia biiseihin teollisuusalueella sijaitsevalla Guru Studiolla. Tunnelma on leppoisa. Heikki kertoo, että hänellä oli ollut suuria ongelmia Sysimetsän synkät varjot -biisin miksaamisen kanssa, koska oli naurattanut niin paljon.

Hieron vielä miksausten välissä juontoja. Lisäksi levylle äänitetään muita erikoisefektejä: vielä viimeisenä miksauspäivänä todetaan, että erään kappaleen loppuun täytyy äänittää askeleita poistumisen merkiksi. Näin tehdään.

Levy masteroidaan Hannu Hattusen Vintti-studiolla pari päivää viimeisen miksauksen jälkeen elokuun lopussa. Olen masteroinnissa paikalla ohjeistamassa biisien väleihin tulevia taukoja: olen todennut yleisöystävällisimmäksi ratkaisuksi sen, että juonnot tulevat omiksi raidoikseen, jolloin halutessaan levyltä voi kuunnella myös yksittäisiä biisejä ilman juontoja.

Lokakuu 2017

Syyskuu on mennyt ensin Mesenaatti-kampanjaa järjestellessä ja pyörittäessä ja sen jälkeen levyä painoon laittaessa: kun levyn julkaisee oman levy-yhtiönsä kautta, ei työnteko lopukaan siihen hetkeen missä levy on masteroitu.

Levyn painosta odottaminen on piinaavaa aikaa. Minulla on ollut jo vuosikausien ajan tapana nähdä ennen julkaisujen painosta tuloa painajainen, jossa jokin asia on mennyt kammottavasti pieleen. Superradion kohdalla olen nähnyt niitä peräti kolme: jälkikäteen eniten naurattaneessa unessa olen kuunnellut levyä, ihmetellyt miksi se kuulostaa niin tönköltä ja todennut sen johtuvan siitä että olenkin vahingossa soittanut levyn rumpuosuudet itse.

Lopulta saapuu päivä, jota on tavallaan odottanut jo vuoden alusta asti: levypainosta tulee viesti: ”Levyt ovat noudettavissa.”

Superradio on bändilevyt mukaan luettuna kahdestoista täyspitkä studioalbumini. Olen jo etukäteen selittänyt itselleni, että ei tarvitse olla huolissaan siitä, jos valmiin levyn saaminen ei aiheutakaan isoja tunnepurkauksia, sillä onhan levyn painosta saaminen jo tuttu asia.

Selitys unohtuu levypainossa, kun saan valmiin levyn käteeni. Olen niin valtavan iloinen viimeinkin valmiista levystä, että minun tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Toteutan mielitekoni heti, kun levypainon mies lähtee hakemaan lähetyslistaa.

Valmis!

Superradio ilmestyy 20.10.2017!

Villen ensimmäinen omalla nimellä julkaistava lastenmusiikilevy Superradio ilmestyi perjantaina 20.10.2017, katso levyn nimikappaleesta tehty musiikkivideo alta! Levyä saa asiantuntevista levykaupoista, esimerkiksi Levykauppa Äxästä tai Levy-Eskoista. Levy on myös kuunneltavissa Spotifyssa.

Lapsen maailma -sivustolla ilmestyvä Lapselliset miehet -blogi teki levystä ennakkoarvion, jonka voi lukea tässä osoitteessa. Kaupunkilehti Karjalan Heilin tekemä haastattelu on puolestaan luettavissa täällä.

Ville soittaa levynjulkistamiskeikkoja Helsingissä (Töölön kirjasto, la 21.10. klo 14) sekä Joensuussa (Levy-Eskot, pe 27.10. klo 17 sekä Kerubi, su 29.10. klo 15). Kaikille keikoille on vapaa pääsy, tervetuloa!

Miksi itkin lauantaina Anssi Kelan keikalla

Liikuttuminen on erikoinen ilmiö. Ainakaan omalla kohdallani sitä ei voi ennustaa mitenkään. Se vain tulee, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Viime lauantaina liikuttuminen tuli ehkä eniten puskista koskaan, kun huomasin kyyneleiden valuvan pitkin poskiani Anssi Kelan jäähallikeikalla.

Tilanteen yllättävyydestä kertokoon se, että muistan aiemmin liikuttuneeni keikoilla kyyneliin asti yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sitä paitsi minun ei ollut alun perin edes tarkoitus osallistua koko keikalle, päädyin lähtemään spontaanisti kun työpaikkansa kautta lippuja saanut ystävä kutsui mukaan.

Mistä liikuttumiseni sitten johtui? Sen ymmärtämiseksi on palattava ajassa taaksepäin edellisen vuosikymmenen puolelle.

***

Ensimmäinen havaintoni Anssi Kelasta ajoittuu keväälle 2001, jolloin vietin abivuottani Niinivaaran lukiossa Joensuussa. Katsoin kotona Jyrki-ohjelmaa, jossa juuri esikoislevynsä julkaissut Kela esiintyi yhtyeensä kanssa. Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, että kosketinsoittimien takana oli Wilma-yhtyeestä tuttu Anna Kuoppamäki. Bändi esitti Nummela-nimisen biisin, joka kuulosti minusta aika hyvältä. Ajattelin, että pitääpä joskus perehtyä miehen musiikkiin tarkemmin.

Sittemmin ilmeni, että minun ei tarvinnut erikseen ottaa asiakseni tutustua Anssi Kelan musiikkiin – vuoden edetessä sitä oli Nummela-albumin jättisuosion myötä yhtäkkiä ihan kaikkialla eikä siltä voinut välttyä.

Kuvaava esimerkki siitä, miten Kelan musiikki läpäisi kaikki ikäryhmät on se, kun ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen suoritin siviilipalvelustani joensuulaisessa päiväkodissa ja kysyin eräältä viisivuotiaalta tytöltä hänen lempimusiikistaan. Vastaukseksi tyttö lauloi minulle Puistossa-kappaleen alusta loppuun. Se oli vaikuttava suoritus, sillä kappaleessa on todella paljon sanoja. Huomautettakoon, että en alkanut kysellä viisivuotiaalta solistilta kuinka hän tulkitsee vaikkapa ”koniin koukussa” -ilmauksen.

Kun jokin asia tulee kyllin suosituksi, aiheuttaa se väkisinkin vastareaktion. Tämä oli selvästi huomattavissa vuoden 2001 lopussa. Samuli Knuuti kirjoitti Rumbaan ilkeäsävyisen kolumnin, CMX:n A.W. Yrjänä ilmoitti yhtyeensä kotisivujen kysymyspalstalla Kelan musiikin olevan ”elämää prostituoivaa paskaa” (on toki muistettava, että CMX:n tyyli vastailla kuuntelijoidensa kysymyksiin oli melko suorasukainen muutenkin).

Itse en ottanut kantaa suuntaa tai toiseen. En millään tapaa inhonnut Kelan musiikkia mutta en myöskään hakeutunut sen pariin, koska sitä kuuli muutenkin joka paikassa, jossa radio oli päällä: kaupoissa, kahviloissa, baareissa.

Seuraavan kerran kiinnitin huomioni Anssi Kelan tekemisiin syksyllä 2003, kun 1972-sinkku ilmestyi. Tykkäsin kappaleesta heti ensi kuulemalta: tarttuvassa kertosäkeistössä oli valtavasti energiaa ja samastuin kovasti c-osan ”Kun lakit päähän painettiin / kaikesta kaikki tiedettiin” -riviin. Omista ylioppilaskirjoituksista oli päälle kaksi vuotta ja olin todennut, että tuolloin oli ollut hieman turhan valoisat visiot siitä kuinka elämä siitä eteenpäin järjestyisi kuin itsestään. Innostuin kappaleesta vielä lisää, kun luin Soundista että kappaleessa taustayhtyeen virkaa toimitti Lemonator – olin tykkäillyt erityisesti bändin Maison Rilax -levystä kovasti.

Soundista puheen ollen: tuolloin lehdessä ilmestyi kuukausittain Anssi Kelan toimittama kysymyspalsta. Mies hallitsi selkeästi valtavan määrän populaarimusiikkiin liittyvää knoppitietoutta, sillä oli voittanut täysin suvereenisti Soundin aiemmin järjestämän pop-tietokilpailun – sitä kautta oletan palstanpitämispestinkin tulleen.

En kuitenkaan päätynyt kuuntelemaan Suuria kuvioita -levyä, jolta 1972 oli irrotettu: ylitarjonta teki jälleen tehtävänsä, koska biisi soi taas joka paikassa. En ollut kyllästynyt kappaleeseen mutta aikana, jolloin levyhankinnat piti opiskelijabudjetin takia tehdä tarkkaan valiten olisi tuntunut hölmöltä ostaa levy kappaleen takia jota kuuli muutenkin koko ajan.

***

Vuodet kuluivat ja Anssi Kela hävisi omalta havaintokentältäni pitkäksi aikaa. Juttuja varmasti oli Soundissa ja muissakin seuraamissani musiikkimedioissa mutta ne eivät ylittäneet huomiokynnystäni sillä tavalla, että olisin hakeutunut miehen musiikin äärelle.

Joskus kesällä 2008 luin Helsingin Sanomista, että Anssi Kelalta on tulossa esikoisromaani. Olin juuri valmistunut yliopistosta maisteriksi pääaineenani kirjallisuus ja suhtauduin uutiseen vähän skeptisesti. Opintojen aikana joillain luennoilla oli puhuttu kirpeähköön sävyyn siitä, kuinka vaikeaa esikoisromaanille on saada kustantajaa mutta julkaisukynnys madaltuu kummasti, kun kirjoittaja on julkisuuden henkilö.

Syksyllä eräs ystäväni kuitenkin kehui vuolaasti Kelan kirjoittamaa Kesä Kalevi Sorsan kanssa -romaania, jonka oli lainannut kirjastosta. Hän toimitti lainaniteen eteenpäin minulle. Luin kirjan yhdessä illassa ja myönsin, että teksti on harvinaisen vetävää. Aihekin oli kaikessa absurdiudessaan viehättävä.

Kirjan myötä päädyin lueskelemaan Anssi Kelan blogia, joka kulki tuolloin nimellä Jumittelua. Ihastuin miehen tyyliin tehdä hauskoja pikkuhavaintoja arkielämästä ja toisaalta kirjoittaa myös pidempiä asiatekstejä, joissa johonkin ilmiöön – absolutismiin vaikkapa – suhtaudutaan pohtivasti ja asiallisesti.

Jumittelua-blogista tuli pian säännöllinen vierailukohteeni Internet-istunnoissa. Imeydyin mukaan monipuoliseen ja aiheiltaan vaihtelevaan tarinointiin. Otin blogin tarjoamia kulttuurisuosituksiakin vastaan: päädyin muun muassa katsomaan Kelan kiehtovasti hehkuttaman The Wire -sarjan.

Kun seuraa jonkin ihmisen kuulumisia säännöllisesti vaikkapa blogia lukemalla, tulee tämä jollain tapaa pieneksi osaksi omaa elämää, vaikkei häntä tietenkään oikeasti tunne – ilmiö on samankaltainen kuin vaikkapa se, kun jonkin tv-ohjelman fiktiivinen hahmo alkaa tuntua lähestulkoon kaverilta.

Tämän ilmiön myötä huomasin alkavani aika ajoin tuntea pahaa mieltä Anssi Kelan puolesta. Blogin musiikkiaiheisten päivitysten taustalta oli luettavissa, että vuosituhannen alun jättisuosio ei ollut vain romahtanut vaan ehkä jollain tapaa jopa kääntynyt artistia vastaan. Syksyllä 2009 julkaistu kunnianhimoinen Aukio-teemalevy kyllä nousi ilmestyessään listalle neljänneksi mutta tippui myös pian pois. Keikkoja tuntui olevan niukasti ja niilläkin vähillä oli pahaa yleisökatoa: Tampereella yhtye soitti klubikeikan kolmellekymmenelle kuuntelijalle.

Tuntui, että koko musiikkiala oli ylipäätään päättänyt että Anssi Kelan juttu on nähty. Joskus loppuvuodesta 2009 esitin Ilosaarirockin ohjelmatyöryhmän (johon tuolloin kuuluin) kokouksessa Anssi Kelaa seuraavan vuoden festivaalille – juuri levyn julkaissut artisti olisi mielestäni uponnut hyvin perjantain suomenkieliseen musaan keskittyneelle Sulo-klubille. Muun ryhmän vastaus oli yksimielisen lyttäävä: ”Eihän se kiinnosta enää ketään”, ”Just luin että Tampereella oli 30 maksanutta”, ”Ihan hauskoja ne sen nettivideot on, keskittyis tekemään niitä”.

Tuntui pahalta. Harmitti, että artisti josta piirtyi blogitekstien perusteella erittäin intohimoinen ja kunnianhimoinen asenne tekemisiinsä ei tuntunut enää saavan edes mahdollisuutta näyttää mihin hänestä on.

Jatkoin blogin säännöllistä lukemista. Hauskojen tarinoiden vastapainoksi monien tekstien pohjavireenä oli pettymys. Keväällä 2010 julkaistu kokoelma-/livelevy ei menestynyt odotetusti, keikkoja oli vähän.

Olin itse tuossa vaiheessa elättänyt itseni parin vuoden ajan musiikkia tekemällä. Marginaaliartistina pettymyksiin oli helppo samaistua. Samalla tuntui tietyllä tapaa jopa rohkaisevalta, että musiikilla elämisen vaikeus on yhteinen kokemus suomalaismuusikoille vaikka olisi kuinka iso nimi.

***

Keväällä 2012 Anssi Kelalta julkaistiin blogiteksteihin perustuvan Matkamuistoja-kirjan. Vaikka tiesin tekstin olevan suureksi osaksi tuttua materiaalia, halusin silti lukea teoksen.

Asuin tuolloin Tallinnassa ja aloitin kirjan lukemisen joltain keikkareissulta kotiin palatessa. Muistan edelleen, kuinka istuin Viking XPRS -aluksen kahdeksannella kannella kirjan kanssa ja tasaisin väliajoin lukeminen oli aivan pakko lopettaa hetkeksi.

Oli pakko lopettaa, koska nauratti niin paljon että nauru pyrki tulemaan ulos suun kautta ja tuntui siltä että muut laivamatkustajat saattaisivat hieman oudoksua yksinään kovaan ääneen hyeenan lailla ulvovaa pitkätukkaa.

Kun päätin vuonna 2013 toteuttaa pitkään haudutellun haaveen kirjata Ukkosmaine-yhtyeeni värikkäät vaiheet kirjamuotoon, oli Anssi Kelan Matkamuistoja yksi tärkeä esikuva teoksen synnylle (kaksi muuta merkittävää, kuten olen varmaan Ukkosmaineen sivuille aiheesta kirjoittamissani teksteissä maininnutkin olivat Juha Hurmeen toimittama Radiopuhelimet sekä Chris Heathin Feel). Erityisesti Matkamuistoja vaikutti tyyliin kuvata täysin absurdit tapahtumat analyyttisesti ja tyynesti – tällainen kontrasti iski Kelan kerronnassa suoraan omaan nauruhermoon.

Vuonna 2013 Anssi Kelan ura lähti jälleen nousuun keväällä julkaistun, artistin itsensä mukaan nimetyn levyn myötä. Iloitsin miehen menestyksestä vilpittömästi. Kelan blogi oli hiljentynyt, mutta Facebookin puolella päivityksiä tuli ahkeraan tahtiin. Niistä oli luettavissa valtava ilo sitä kohtaan, että artistin tekemiset kiinnostivat jälleen yleisöä.

Syksyllä 2015 minulle tarjoutui mahdollisuus esiintyä Anssi Kelan lämmittelijänä. Olin julkaissut loppukeväällä ensimmäisen sooloalbumini Lätäkköarkisto ja vinkkasin vanhan kotikaupunkini Joensuun rock-klubi Kerubin ohjelmapäällikköä siitä, että avaisin mieluusti jossain vaiheessa illan jollekin suomeksi esiintyvälle artistille. Hän kertoi sopineensa juuri Anssi Kelan keikan syksylle ja ehdotti sitä. Suostuin saman tien.

Esittäydyin bändille soundcheckin yhteydessä mutta en alkanut hieroa tuttavuutta sen enempää. Ensinnäkin olen pohjimmiltani hieman ujo ja toisaalta tiedostin sen, että lämmittelijä on keikoilla vähän kuin pakollinen paha. Halusin hoitaa hommani siten, että en ole millään tapaa illan pääaktin tiellä, niinpä en tuppautunut takahuoneeseen – pystyin hyvin vaihtamaan keikkapaitani lavan vieressä ennen esitystä – ja raivasin kamani pois bändin tieltä heti keikkani jälkeen.

Poikkesin oman keikkani jälkeen takahuoneessa sen verran, että jätin sinne koko yhtyeelle lahjaksi kappaleet keväällä 2014 ilmestyneestä Salamaponin selässä -kirjastani, johon Matkamuistoja oli omalta osaltaan ollut vaikuttamassa. Ujouttani ja yleistä häveliäisyyttäni tein tämän toki silloin, kun Kela yhtyeineen oli lavalla.

***

Mutta palataanpa viime lauantaihin.

Olin kyllä lukenut joistain Kelan päivityksistä, että jäähallikeikka merkitsee hänelle paljon: siellä esiintyminen on ollut hänelle unelma teini-ikäisestä pitäen.

En silti odottanut kokevani itse mitään erikoisempia tunnekuohuja. Kelan uran seuraaminen on jäänyt viime vuosina Facebookissa satunnaisesti nähtyjen päivitysten varaan. Olen kuunnellut viimeisimmät levyt, pitänyt osasta biiseistä paljonkin ja osasta en niin paljoa. Vähänlaisesti televisiota katsovana tämän kevään Anssi Kela ja isot biisit -ohjelma jäi seuraamatta, samoin Kelan tähdittämä parin vuoden takainen Vain elämää -kausi.

Ennen keikan alkua seisoin ystäväni vierellä permannolla ja arvuuttelin screenien aikalaskurin raksuttaessa kohti nollaa mikä mahtaa olla avausbiisi. Veikkasin itse Miten sydämet toimii? -biisiä, koska isoilla keikoilla on tapana aloittaa jollain tehokkaalla biisillä.

Kellon saapuessa nollaan Kela kuitenkin nousi rumpukorokkeen takaa ja aloitti keikan sanoilla ”Mä en duunaa musaa vaan se duunas meitsin”.

Tunnistin kappaleen heti, sillä vaikken Vain elämää -ohjelmaa seurannut, olin erikseen ihastunut syksyllä 2015 Kelan sanoja myöten uuteen uskoon laittamaan, alun perin JVG:n esittämään biisiin Kasarin lapsi.

Kelan Kasarin lapsi on erikoinen biisi. Samalla kun siinä on tietoisen huvittavaa sanailua sekä hassuja riimipareja, on siinä myös syvempi henkilökohtainen taso, jossa artisti kertoo musiikin merkityksestä hänen elämässään sekä tiivistää uransa etenemisen nousukiidosta suosion romahtamiseen.

Katselin kappaleen taustalle screeneille ajettavia valokuvia Kelan lapsuudesta ja uran varrelta. Katsoin hapsunahkatakissaan lavalla viilettävää hahmoa, jonka koko olemuksesta oli luettavissa onnea pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta, lievää epäuskoisuutta siitä että hän on juuri omalla keikallaan jäähallissa ja ennen kaikkea sitä, että tämä on siisteintä hommaa ikinä.

Katsoin Kelan juoksevan kertosäkeeseen tultaessa lavalta eturivin luokse heittämään yläfemmoja kuuntelijoidensa kanssa ja mietin, miten valtavan onnellinen hänen täytyy olla tällä hetkellä.

Sitten liikutuin niin paljon, että aloin itkeä.