Kun avasin kotisivuni syksyllä, päätin että tämä blogi voi toimia sellaisena alustana, jossa voi fiiliksen mukaan avautua muistakin kuin soolouraani liittyvistä asioista.
Tällä viikolla sellainen fiilis tuli tiistaina sosiaali- ja terveysvaliokunnassa hyväksytystä hallituksen esityksestä, jonka myötä jatkossa käytännössä kaikki itsensä työllistävät rinnastetaan yrittäjiin. Vaikka muutos ei sinänsä minua koskekaan, koen, että minulla on pakkoyrittäjyydestä, itsensä työllistämisestä ja sen myötä elettävästä todellisuudesta sellaista käytännön kautta tullutta sanottavaa, josta ei juuri missään mediassa kirjoitella.
Kerrottakoon ensin, että oma taustani itseni työllistämiseen lähtee jo opiskeluajoilta. Aloitin kirjallisuuden opintoni Joensuun yliopistossa syksyllä 2002. Musiikkiurani kulki koko ajan opintojen rinnalla: opintoja aloittaessani lastenmusiikkiyhtyeeni Hullut Hattuset oli ollut kasassa vajaat puolisen vuotta ja keikkaili jo suhteellisen säännöllisesti. Vuoden 2004 alussa perustettiin Klaus Thunder & Ukkosmaine (myöhemmin yhtyeen nimi lyhentyi Ukkosmaineeksi) ja keikkatyöni lisääntyivät entisestään. Lisäksi tein koko opintojen ajan kirjoitustöitä eri kulttuurialan julkaisuille freelance-toimittajana.
Sain musiikki- ja kirjoitustöistä sen verran tuloja, että yhdessä opintotuen kanssa niistä koostui sellainen pieni perustulo, jolla tulin toimeen niin ettei opintolainaa tarvinnut missään vaiheessa ottaa. Samalla olin tilanteessa, jossa tekemäni käytännön työt tukivat opintoja ja toisinpäin: kirjallisuuden ohella opiskelin taiteensosiologiaa, musiikkitiedettä ja mediakulttuuria. Opinnot etenivät aikataulun mukaisesti ja yliopisto-opiskelun itseohjautuva opintokulttuuri mahdollisti sen, että pystyin tekemään opintojen ohessa musiikkia ja kirjoittamaan lehtiin.
Kun nyt kirjoitan tuolloista tilannettani auki, kuulostaa se suunnitelmalliselta. Tosiasiassa en kuitenkaan suurimmaksi osaksi tiennyt mihin olin suuntaamassa. Tein vain asioita, joista olin kiinnostunut, jotka tuntuivat hauskoilta ja palkitsevilta ja joista nautin suunnattomasti. En tiennyt mikä minusta tulee isona. Ajattelin, että kun opinnot loppuvat niin täytyy hankkia joku päivätyö. Minulla ei vain ollut aavistustakaan siitä, mikä se olisi voinut olla.
Sen tajuaminen, että itsensä on mahdollista elättää tekemällä sitä mistä eniten nauttii, antoi odottaa itseään ihan opintojen loppumetreille saakka. Alkuvuodesta 2008 nimittäin tajusin, että olin alkanut tienata musiikilla ja kirjoittamisella sen verran, että laskeskelin sen riittävän niukkaan elämiseen siinäkin vaiheessa kun opintotuki valmistumisen myötä lakkaisi. Päätin kokeilla. Otin välitavoitteeksi sen, että pystyisin elättämään itseni omilla töilläni vuoden verran. Ajattelin, että sitten voi ainakin myöhemmin muistella että on uskaltanut kokeilla.
Ukkosmaine-yhtyetoverillani Lassella oli samanlaiset suunnitelmat, hän oli valmistumassa omasta koulustaan samoihin aikoihin. Päätimme perustaa yhdessä yrityksen helpottaaksemme töidemme laskuttamista. Olimme julkaisseet jo useamman levyn sekä tehneet tukun keikkoja, joiden laskutusasiat oli hoidettu ystävien yritysten kautta, joten tuntui luontevalta perustaa viimein oma. Niinpä maaliskuussa 2008 perustettiin Juki Records avoin yhtiö. Emme hakeneet starttirahaa, koska päättelimme että vielä opiskelija-statuksella kulkevina sitä ei ole mahdollista saada.
Sain maisterin paperini kesäkuussa 2008. Kuusi vuotta kestäneiden opintojeni aikana olin ehtinyt tehdä vajaat 300 keikkaa, julkaista neljä täyspitkää studioalbumia sekä kaksi ep-levyä ja kirjoittaa noin kymmenkuntaan eri lehteen satoja artikkeleja. Jälkikäteen ihmettelen, etten polttanut itseäni täydellisesti loppuun. Lähellä muistan sen olleen joitain kertoja.
Pienyrittäjyyden realiteetit
Nyt eletään joulukuuta 2015 ja olen työllistänyt itseni alun perin suunnittelemani vuoden sijaan seitsemän ja puolen vuoden ajan. Kaiken tämän ajan jälkeenkään en osaa ajatella itseäni yrittäjänä, vaikka sellainen paperilla olenkin. Yrittäjyys on minulle työkalu, joka on pakko olla olemassa: koska tulonlähteitä on useita, on yritys käytännössä pakko olla toiminnan helpottamiseksi. Yritys on työkalu, jonka käyttämisestä en nauti millään tapaa. En tunne minkäänlaista paloa yrittäjyyteen itseensä, tunnen paloa omiin töihini ja niiden takia olen valmis sietämään epämukavuutta, jonka yrittäjänä oleminen aiheuttaa.
Olen asioinut Kelan kanssa viimeksi toukokuussa 2008, jolloin nostin viimeisen opintotukikuukauteni. Yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen olen huomannut, miten on kuin itsestään tippunut yhteiskunnan ulkopuolelle, eräänlaiseksi lainsuojattomaksi. Suurinta osaa etuuksista on turha hakea, koska on yrittäjä. Sillä ei ole mitään väliä, että välillä on kuukausia kun ei tienaa mitään.
Yrityksiin yhdistetään ajatus siitä, että pyritään tekemään mahdollisimman suurta voittoa. Minä en haaveile rikastumisesta, haaveilen säännöllisestä ja tasaisesta perustulosta. Haaveilen siitä, että tulevaisuutta pystyisi suunnittelemaan pidemmälle kuin muutaman kuukauden päähän.
Sinällään nyt eduskunnassa käsitellyt työttömyysetuudet kuulostavat itselle vieraalta kieleltä. Itselle tilanne menee niin, että kun ei ole ansiotöitä, silloin ei ole tuloja. Täytyy korostaa edellisessä lauseessa ”ansio”-sanaa, sillä töitä teen jatkuvasti, kuten kaikki muutkin tuntemani samalla alalla olevat. Esimerkiksi laulujen kirjoittaminen ja muu uuden luominen on kuitenkin työtä, josta saa useimmiten palkkaa vasta vuoden tai parin päästä – jos silloinkaan. Myöskään omien töidensä järjestelemisestä ei erillistä korvausta saa: vaikkapa keikkoja sopiessa täytyy sopia aikatauluja useiden ihmisten kanssa, varata aikaa harjoittelemiselle ja niin edelleen.
Samoin on sairastelun suhteen. Jos keikka joudutaan perumaan sairastapauksen vuoksi, ei kukaan korvaa saamatta jäänyttä keikkapalkkiota. Tämän takia keikkoja perutaankin aivan äärimmäisen harvoin. Kymmenen viime vuoden ajalta yhtyeideni perutut keikat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Niistä yhdellä kerralla makasin sängyssä lähes 40 asteen kuumeessa, toisella kerralla solistimme äänihuulet puolestaan olivat tulehtuneet niin pahoin ettei edes puheääni kantanut. Pienessä kuumeessa, flunssassa tai muussa vastaavassa keikalla oleminen ei ole mitenkään harvinaista. Ehkä ikimuistoisin on keikka, jossa itse olin ollut edellisen yön sairaalassa antibioottitiputuksessa ärhäkän virustulehduksen takia ja solistimme polvi oli murtunut alle viikko sitten. Kuten sanoin, keikkoja perutaan äärimmäisen harvoin.
Mietin jatkuvasti vaihtoehtoja yrittäjänä olemiselle. Vielä nyt lähes kahdeksan vuodenkin jälkeen tulee vastaan byrokratiaa, josta ei ole tiennyt ja jota ei oikein kunnolla ymmärrä. Yhtiökumppanini isä on onneksi kirjanpitäjä, joka on kärsivällisesti jaksanut opastaa ja neuvoa meitä vuosien ajan vaikka tyhmiä kysymyksiä on varmasti ollut enemmän kuin tarpeeksi.
Pakkoyrittäjyyden kalanmaksaöljy on jo tarpeeksi kitkerää
Miksi sitten jatkamme? Siksi, koska itsensä elättäminen tekemällä sitä mistä eniten pitää on niin palkitsevaa, että sen takia on valmis sietämään huomattavan paljon epämukavuutta ja epävarmuutta. Suhtaudumme yrittäjyyteen yhtiökumppanini kanssa hammasta purren -asenteella: yrittäjyys on se kalanmaksaöljy, jota pitää juoda jotta saa tehdä rakastamaansa työtä.
Toistan totuutta, joka on jo moneen kertaan sanottu mutta kulttuurialan yrittäjien rinnastaminen ”oikeisiin” yrittäjiin on epäreilua. Suurin osa meistä kulttuurialan sekatyöläisistä on yrittäjiä pakon edessä. Tilanteen hankaloittamisen sijaan muutoksia tulisi tehdä miettien sitä, miten kaltaistemme pakkoyrittäjien asemaa voitaisiin helpottaa. Muistetaan nyt kuitenkin se, että me luomme tähän maahan uutta kulttuuria. Samalla luomme myös uutta työtä: meidänkin yhtiömme julkaisemiemme levyjen myötä on työllistetty useita levypainoja, miksaajia, masteroijia ja kansitaiteilijoita.
Nyt muutokset menevät kuitenkin siihen suuntaan, että tukala tilanne tukaloituu entisestään ja kaiken lisäksi muita itsensä työllistäviä pakotetaan yrittäjiksi. Nykyinen linjaus johtaa siihen, että yhä harvempi uskaltaa elättää itseään taiteella edes väliaikaisesti, mikä taas johtaa siihen että pienet toimijat vähenevät ja kulttuurin kentällä vaihtoehtoja valtavirralle on yhä vähemmän.
Toisin kuin jotkut ehkä saattavat kuvitella, taide ei ole jotain mitä voi vain puuhailla jonkin perinteisen päivätyön ohessa. Se vaatii usein aikaa paljon enemmän kuin perinteinen kahdeksasta neljään -työ. Se on henkisesti raskasta harvinaisen monella tavalla. Lisää raskautta työhön ei tarvitsisi.
Kukaan päättäjä tuskin tätä marginaalissa operoivan musiikintekijän blogia lukee, mutta jos niin sattuisi käymään niin sanon seuraavan: jos ajatus perustulosta toteutuisi, olisi se kuin pieni lottovoitto meille jatkuvasti töitä tekeville, köyhyysrajan alapuolella eläville, oman työnsä antaman intohimon avulla jaksaville. Mutta mitä tahansa teette, niin olkaa kilttejä ja älkää ainakaan enää hankaloittako meidän itsensä työllistävien asemaa. Täällä on ihan tarpeeksi vaikeaa jo entisestään.
Helsingissä 12.12.2015
Ville Karttunen
Kirjoittaja on muusikko ja toimittaja, jonka yritys Juki Records toimii sekä levy-yhtiönä että ohjelmatoimistona.