Lätäkköarkisto biisi biisiltä

Nyt kun Lätäkköarkisto-levyni julkaisemisesta on kulunut jo reilut puoli vuotta, ajattelin avata hieman ajatuksiani levyn biisien suhteen. En halunnut tehdä tätä liian aikaisin, tuumin etten tahdo pilata omalla tarinoinnillani ensimmäistä kertaa kappaleita kuulevilta tulkinnanvapautta ja löytämisen riemua tai ylipäätään kiinnittää huomiota joihinkin sellaisiin asioihin, jotka itselleni kappaleista tulevat ensimmäisinä mieleen. Nyt kun levy on ollut kuultavana jo pitkän aikaa ja alkanut tietyllä tapaa elää omaa elämäänsä, lienee sopiva aika kertoilla hieman omia mietteitä biisien ympäriltä.

Suosittelen siis seuraavaa: ottakaa mukava asento tuolissanne (tai muussa paikassa jossa kotisivuani selaatte) ja laittakaa levyni soimaan näiden biisitarinoiden taustalle. Olkaa hyvät, tässä Lätäkköarkisto kappale kappaleelta.

-VK

Apuapapua

Kuten aiemmin tänne postaamastani aikajanasta käy ilmi, Lätäkköarkisto-levyn varhaisimmat biisit ovat peräisin vuodelta 2009. Levyn avausraita Apuapapua syntyi ensimmäisten joukossa, muistelen että se oli järjestyksessään kolmas.

Biisi oli pitkään itselleni suuri kysymysmerkki, mietin että onko se fragmenttimaisen tekstinsä takia liiankin sisäänpäin kääntynyt. Varhaisia versioita valikoiduille ystäville soittaessa sain kuitenkin hyvää palautetta ja ymmärsin että ajatus muistojen sirpaleisuudesta välittyy kertosäkeen ollessa koossapitävä voima.

On muuten mainittava kappaleluonnosten soittamisen suhteen, että aloin tehdä sitä vasta vuoden 2013 syksyllä ja silloinkin vain muutamalle ihmiselle. Apupapuakin oli siis olemassa nelisen vuotta vain itselleni, en soittanut sen demoa yhtään kenellekään.

Olen ylipäätään tekijänä sen luonteinen, että en hirveän mielelläni kerro tekeillä olevista projekteista edes läheisille ihmisille kuin vasta sitten, kun ne ovat jo lähellä valmistumista. Se on ehkä vähän kummallista, mutta antaa minulle henkisen rauhan työstämisen suhteen: ei tarvitse ajatella sitä, että täytyy nolostella jos projekti ei jostain syystä pääsekään loppuun asti koskaan tai vaihtoehtoisesti kestää vuosia.

Kappaleen sisään juontava pikkupoika olen minä itse, vuosi on ehkä 1991 tai 1992. Nauhoitin tuolloin C-kasetille omaa Superradio-lähetystäni. Käytin levynteon loppuvaiheessa keväällä 2015 noin viitisen tuntia siihen, että etsin kyseistä kasettia Joensuun Siihtalassa sijaitsevasta häkkivarastosta. Oli upea tunne löytää kasetti tuntikausien jälkeen. Pidän myös siitä ajatuksesta, että kahden vuosikymmenen takainen Ville sai pätkän radiolähetyksestään julkaistulle levylle.

Tämän biisin päätyminen avausraidaksi on levyn miksanneen Heikki Marttilan ansiota. Itselläni ei ollut kappalejärjestyksen suhteen oikein muuta visiota kuin se, että Ikkunan takana tulee ehdottomasti päätösraidaksi. Kysyin miksausvaiheessa Heikin mielipidettä ensimmäisen biisin suhteen ja hän vastasi tämän olevan ehdottomasti sopivin musiikillisesti. Mietin asiaa ja totesin saman pätevän myös tekstimaailmaan jo kronologian kannalta: kappaleen teksti nimittäin sisältää yhden varhaisimmista muistoistani ikinä.

Rakkausprosentti

Ensimmäisen biisin hartauden jälkeen siirrytään melko erilaisiin tunnelmiin niin musiikillisesti kuin tekstillisestikin.

Tämä on kappale, joka on tekstinsä takia nostettu ylivoimaisesti eniten esiin levyarvioissa ja myös lehtijutuissa. Tavallaan ymmärrän että teksti voi hätkäyttää suoruudellaan, mutta ihmettelen erityisesti joistain jutuista välittynyttä kevyttä paheksuntaa. Olen usein miettinyt sitä, että rock-musiikki on oikeastaan yksi konservatiivisimmista taidelajeista, vaikka se on aikanaan syntynyt nimenomaan kapinana. Sen pitäisi olla leikkikenttä, jossa saa tehdä mitä huvittaa mutta monesti tuntuu, että kapina pitäisi tehdä juuri oikeilla tavoilla jotta se olisi hyväksyttävää.

Jos tässä kappaleessa mainittava sana ”sperma” tulisi vastaan kirjallisuudessa tai vaikka teatterissa, ei se olisi kenenkään mielestä mikään erikoinen asia, mutta rock-biisissä se onkin yllättäen vähän liian rajua. Ymmärtäisin jos asiaan liittyisi jotain perversioita, mutta sellaisiin tässä kappaleessa ei ole mitään viittauksia. Jollei sitten pidä perverssinä sitä, että tykkää harrastaa seksiä useamman kerran yhden päivän aikana.

Itse pidän tästä biisistä ja se on otettu mukavasti vastaan myös keikoilla: on aina yhtä hienon absurdi fiilis laulattaa yleisöllä biisin kertosäettä. Rakkausprosentti kuvaa omasta mielestäni onnistuneesti rakkauden lihallisempaa puolta, suhdetta jossa ei välttämättä ole kovin syviä tunteita mutta joka voi kuitenkin olla hetken ajan molemmille osapuolille mukavaa.

Tämä on yksi levyn neljästä biisistä, jossa kuullaan rumpali Joni Leinon kädenjälkeä, muut soittimethan olen soittanut kaikkiin kappaleisiin itse. Harkitsin vielä 2014 syksyllä, että olisin soittanut itse myös rummut, mutta muutamat testisessiot ystävän treenikämpällä osoittivat että on parempi jättää niiden soittaminen sellaiselle, joka sen oikeasti osaa. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että pyysin Jonilta Rakkausprosenttiin rumpuraidan lisäksi c-osan loppuun gongin iskun.

Uneliaat silmät

Tämä kappale sai alkunsa vuoden 2010 alkupuolella väsyneenä ja intensiivisen tunteen vallassa, piti saada purkaa sisältään asioita joita ei uskaltanut sanoa ääneen. Pidin biisin tunnelmasta heti ja soittelin sitä paljon omaksi ilokseni, kappaleen soittamisesta ja laulamisesta tuli rauhallinen olo.

Tekstiä hioin ja kirjoitin pitkään, oikeastaan vuosien ajan. Mietin yksittäisiä sanavalintoja, sillä halusin että kaikki ovat juuri oikeita ja välittävät mahdollisimman tarkasti sen mielikuvan joka itselläni oli ja on.

Äänityksellisesti tähän tuli spontaanisti keksittyä hassuja, leikkisiä yksityiskohtia, kertosäkeen lopun iskut on esimerkiksi ”soitettu” naksauttelemalla kieltä. Kertosäkeeseen äänitin myös kellopeliä siten, että soitin sointujen pohjaäänet nauhalle käänteisessä järjestyksessä ja käänsin sitten äänittämäni jutut väärinpäin äänitysohjelmassa. Lopputuloksena kuultava ääni on mielestäni viehättävä, viiltävän mutta jollain tapaa kuitenkin lämpimän tuntuinen.

Lauluosuuksiin liittyen tässä on sellainen erikoisuus, että levyllä kuultava lauluotto on alun perin tarkoitettu demolauluksi, se on siis äänitetty syksyllä 2013 kun tämän kappaleen sovitusta aloin työstää. Äänitin lauluosuuksia uudelleen tämän vuoden keväällä mutta totesin palaavani koko ajan uudelleen demolauluun, jossa tuntui olevan sellaista läsnäoloa ja herkkyyttä jota en onnistunut uudelleen tavoittamaan.

Päätin lähettää lauluoton Heikille muiden miksattavien raitojen joukossa ja katsoa mitä tämä sanoo. Siinä vaiheessa kun Heikki ilmoitti erikseen asiasta kysymättä, että lauluosuus on erityisen hyvä, paljastin että se on peräisin syksyltä 2013. Heikki innostui ja ehdotti että menen aikakoneella vuoteen 2013 äänittämään loputkin lauluraidat.

Pidän tästä biisistä ja sen tunnelmasta edelleen kovasti ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä on omalta kannaltani yksi tärkeimmistä koskaan kirjoittamistani kappaleista.

Mukava tyttö

Biisi sai alkunsa jo syksyllä 2011, jolloin tein ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen. Muistaakseni myös c-osa tuli saman syksyn aikana. Sanojen perusidea oli selvä, ensimmäisen säkeistön suorapuheisuus ja kertosäkeen niputtava ajatus mutta osittain teksti jäi kuitenkin kesken, koska sen levyttämisestä ja esittämisestä ei ollut vielä konkreettista ajatusta.

Olen huomannut omassa toiminnassani monesti todeksi vanhan ”pakko on paras muusa” -fraasin. Soolokeikkojen myötä huomasin sen varsin selkeästi, sillä ensimmäinen esiintymiseni elokuussa 2014 pakotti minut saattamaan lopulta monet pitkään pyörittelemäni biisit valmiiksi. Yleensä niiden kohdalla kyse oli parista rivistä tekstiä tai vastaavasta pienestä asiasta, jonka olin jättänyt roikkumaan koska ei ollut pakko kiirehtiä.

Tajusin elokuun ensimmäisen soolokeikkani jälkeen, että ajatusta voi hyödyntää jatkossakin. Kun minua kysyttiin esiintymään Joensuun taidemuseon Kaa(m)os-tapahtumaan lokakuussa 2014, päätin esittää keikalla ensimmäistä kertaa Mukavan tytön sekä levyn lopusta löytyvän Living the Dream -biisin, motiivinani saada kumpikin valmiiksi.

Selkeän deadlinen itselleen asettaminen toimi, joskin viime tingassa: viimeistelin nimittäin Mukavan tytön tekstiä vielä keikkapäivän aamuna isäni luona Tohmajärven Tikkalassa.

Biisin esittäminen jännitti melkoisesti, sillä pelkäsin vähän miten naispuolinen yleisö ottaa suorapuheisuuden vastaan. Olin helpottunut kun kappale sai keikalla aikaan spontaaneja naurahduksia ja vielä iloisempi olin siitä, kun useampikin naispuolinen henkilö tuli keikan jälkeen kiittämään erikseen biisin osuvuutta: ”sehän oli ihan kuin minä”.

Juna-asemalla

Kuten levyn kansivihkon aikajanasta ilmenee, tämä kappale syntyi aivan ensimmäisenä ja oli lähtölaukaus siihen että aloin kirjoittaa lauluja sillä ajatuksella että jonain päivänä esitän niitä oman nimeni alla. Kuten aikajanassakin on mainittu, tämä sai alkunsa huhtikuussa 2009 näkemästäni eläväntuntuisesta unesta. Heti herättyäni keitin kahvia, otin kitaran käteen ja aloin kirjoittaa unta lauluksi.

Unenomaisuus säilyi ehkä kappaleen toteutuksessakin, itse koen että biisissä on miellyttävän rauhallinen ja leijuva tunnelma. Pidin tämän sovituksellisesti melko vähäeleisenä, halusin että teksti saa kunnolla ilmaa. Soitannollisena erikoisuutena on kerrottava, että tässä kuullaan matkaharmonia. Kun tulin alkuvuodesta 2015 Joensuuhun tekemään äänityksiä, kävin eräänä iltana kuuntelemassa kaupunginkirjastolla kaverini Mintun keikkaa. Hän soitti useammassakin kappaleessa pientä vihreää matkaharmonia, jonka soundiin ihastuin välittömästi ja kysyin jonkin ajan jälkeen saisinko lainata soitinta. Roudausteknisistä syistä päädyimme lopulta siihen, että menin Mintun ja puolisonsa Antin kotiin äänittämään soitinta. Tuntui hauskalta viritellä mobiilistudio toisten ihmisten olohuoneeseen.

Kappaleen alussa kuultava junankuulutusintro on myös itse äänittämäni, sijainti on Tallinnan Balti jaam -rautatieasema. Taustalla voi kuulla vaimeana Oleviste kirikin suunnasta kantautuvat kirkonkellot. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että jouduin käymään asemalla useita kertoja ennen kuin sain keskeytymättömän oton: yleensä äänitys keskeytyi siihen, että joku laitapuolen kulkija tuli joko pummaamaan tupakkaa tai vaihtoehtoisesti tarjoamaan olut- tai viinaryyppyä. Ehkä näytin olevan sen tarpeessa.

Varkaudentie

Kappale, jota harkitsin alun perin eri sanoitusversiolla Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeeni käyttöön. Sanoituksen muututtua oli aika selkeää, että tämä tulee omaan käyttööni.

Tämä on aika suoraviivainen kertomus maata kiertävän soittajan arjesta ja siitä, kuinka järjettömältä se toisinaan tuntuu. Luulen että jokainen joskus keikkoja tehnyt tunnistaa tästä tuttuja asioita ja ajatuksia.

Biisille nimensä antanut Varkaudentie on klassinen inhonaihe Joensuusta ajettaessa: kapea ja huonosti hoidettu tie, jossa tuntuu aina olevan sietämättömän huono ajokeli vuorokauden tai vuodenajasta riippumatta.

Joni Leino soittaa tässäkin biisissä rumpuja. Muihin kappaleisiin ohjeistin soittamaan vähäeleisesti ja mahdollisimman vähillä filleillä, mutta tämän kohdalla totesimme yhdessä että vauhtia ja vaarallisia tilanteita saa olla niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Valmis rumpuraita on mielestäni erinomainen.

Tässä kappaleessa on ”piilotettu” intro, jonka kuulee vain jos kuuntelee levyn läpi kokonaisuudessaan. Kyseistä pause-raita -kikkaa ei saanut toteutettua digitaalisiin versioihin, joten intro on olemassa vain cd-versiolla. Kyseinen pätkä on peräisin kesällä 2007 tehdyltä keikkamatkalta, jossa minulla oli sattumalta mukana sanelin.

Post-apokalyptinen vesikaakao

Levyn miksannut Heikki Marttila vaikutti tietämättään tämän kappaleen sävellyksen alkuun. Heikki oli puolisonsa kanssa käymässä luonani Tallinnassa kesällä 2013. Puhuimme kitaransoitosta ja avoimista vireistä ja Heikki näytti minulle avoimen G-vireen (matalasta kielestä korkeaan D, G, D, G, H, D). Olin soittanut aiemminkin joillain avoimilla vireillä, mutta avoin G kolahti jostain syystä erityisesti.

Kun sitten Heikin vierailun jälkeen menin työhuoneelle, aloin improvisoida vireen ympärillä ja lauloin päälle sanoja, joita olin pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa. Pian tajusin tehneeni ensimmäisen säkeistön, jossa oli miellyttävän hypnoottinen ja sumea tunnelma.

Kertosäe jäi roikkumaan. Olin tyytyväinen säkeistöön mutta en keksinyt kuinka siitä voisi jatkaa eteenpäin. Ratkaisu tuli Joensuussa marraskuussa 2013, kun menimme Rokumentti-musiikkielokuvafestivaalin päätöselokuvan (Moodyssonin Vi är bäst!) jälkeen ystävien kanssa istumaan Surakan baariin Suvantosillan kupeeseen.

Koko seurue oli festivaalin ja univajeen myötä hysteerisellä tuulella ja jutut poukkoilivat levottomina. Tilasin kaakaon ja harmittelin ääneen, että se on tehty veteen eikä maitoon. Ystäväni Timo alkoi kehitellä toteamukseni ympärille post-apokalyptista live-roolipeliä jossa syötäisiin säilykkeitä ja juotaisiin puhdistustabletilla suovedestä tehtyä vesikaakaota. Nauroin katketakseni Timon vapaasti assosioivalle visioinnille. Majapaikkaan päästyäni kirjoitin muistikirjaani saman tien talteen fraasin ”post-apokalyptinen vesikaakao”. Kertosäe valmistui heti seuraavalla viikolla työhuoneelle päästyäni.

Vesikaakaossa on myös äänityksellisesti kivoja yksityiskohtia. Basari on tehty (kuten suurimassa osassa levyn kappaleista) hakkaamalla työhuoneeni lautalattiaa paksupohjaisella kengällä. Pelliniskut on puolestaan tehty siten, että paiskoin rumpaliystävän lahjoittamaa rikkinäistä crash-peltiä ympäri työhuoneeni lattiaa. Mainittakoon, että ajoitin kyseisten äänitysten tekemisen puolenyön tienoille etten säikäyttäisi muita samassa kerroksessa työskenteleviä.

Ruutukaava-ahdistus

Syntyi kesällä 2010 ja tuntui pitkään siltä, että biisissä on kiinnostava tunnelma mutta jokin ei ole kohdallaan. Jossain vaiheessa vuonna 2013 uskaltauduin soittamaan biisin demoa kaverilleni. Hän totesi ettei ymmärrä tekstiä. Kyselin lisää ja tajusin, että alkuperäinen ajatus siitä että kappaleessa on kaksi kertojaa ei välity mitenkään, eikä sen ole oikeastaan mahdollistakaan välittyä. Muutin kappaleen kokonaan minä-muotoon ja palaset loksahtivat kohdalleen.

Levylle tämä valmistui viimeisenä. Osittain kappaleen hankalalta tuntumisen ja osittain loppusuoran väsymyksen takia olin jo luovuttamassa ja päätymässä siihen, että tämä jää pois ja levylle tulee vain 11 kappaletta. Heikki kuunteli siihenastisen versioni, kehui biisiä ja kannusti tekemään sen valmiiksi. Sain lisäuskoa ja jatkoin työstämistä.

Joskus asiat jotka tuntuvat itsestä ratkaisevilta tulevat yllättävistä paikoista. Tällä kertaa tilanteen laukaisi Roland SH-2000 -analogisyntetisaattorini (jota muuten kuullaan lähes joka biisissä levylläni). Keksin soittaa synan repeat-toiminnolla kertosäkeeseen tykytystä, jota vääntelin säätimestä sattumanvaraisiin tempoihin. Kaoottisuus toi kokonaisuuteen sen asian mitä olin siihen kaivannut ja lopun teki Heikki miksauksellaan, jossa otti huomattavasti enemmän vapauksia kuin muissa kappaleissa ja hullutteli paikoin oikein reippaasti. Hyvä että tämä biisi päätyi levylle.

Pispalan kissat

Kappale sai alkunsa loppuvuodesta 2009, kun Joensuuhun satoi ensilumi. Olen pitänyt ensilumesta aina: tunne siitä, kun herättyään huomaa maailman muuttuneen uudeksi on viehättänyt niin pitkään kuin muistan. Yleensä ensilumi myös saa minut tavattoman energiseksi, toimeliaaksi ja iloiseksi.

Pispalan kissat on yksi omia suosikkibiisejäni levyltä. Pidän erityisesti kertosäkeestä, niin melodisesti kuin tekstin puolesta. Kertosäkeen mielikuva siitä, kuinka pihalle päivän mittaan satanut ensilumi täyttyy hiljalleen kissojen tassunjäljistä tuntuu rauhoittavalta.

Kertosäkeeseen oikeastaan liittyykin se, miksi kappaleen valmistumisessa kesti niin pitkään. Tässä oli pitkään valmiina ensimmäinen säkeistö ja kertosäe, jonka jälkeen en tiennyt oikein kuinka jatkaa. Kertosäe tuntui niin onnistuneelta, että loin sillä itselleni paineita, suorastaan pelkäsin jatkaa: ihan kuin kappaleen hauras tunnelma olisi rikkoutunut jos mokaan jotenkin. Kirjoitin varmaan lähemmäs kymmenkunta erilaista vaihtoehtoa toiseksi säkeistöksi mutta mikään ei tuntunut oikealta.

Pakko oli jälleen paras muusa. Kun ensimmäinen soolokeikkani Nordic Lit -kirjallisuustapahtuman yhteydessä läheni kesällä 2014, laittoi se minut ottamaan itseäni niskasta kiinni tämän kappaleen kanssa, koska halusin ehdottomasti esittää sen. Vietin ennen keikkaa useita viikkoja isoäitini mökillä Polvijärven Sotkumassa viimeistellen sekä treenaten biisejäni. Eräänä iltana sain viimein tämän kappaleen kohdalla ajatuksen päästä kiinni ja kirjoitin toisen säkeistön valmiiksi.

Pispalan kissat sisältää yhden yksittäisistä suosikkikohdistani levyllä. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva välisoitto on alun perin tehty pianolla, mutta jostain syystä teki mieli soittaa se kitaralla rupisella fuzz-soundilla. Soitin osuuden Heikille loppuvuodesta 2014 lähettämääni sovitusdemoon laittamalla kitaran suoraan linjaan, lähinnä laiskuudesta mikittää vahvistinta. Demon kuultuaan Heikki kehui linjafuzzin soundia ja ehdotti, että otto käytetään levyllä sellaisenaan. Näin tehtiin.

Toipilaat

Toipilaat on järjestyksessään toinen levylle kirjoittamani kappale, valmistui melko pian Juna-asemalla -biisin syntymisen jälkeen. Ajankohta oli toisin sanottuna kevät 2009. Minulle poikkeuksellisesti kappale oli tekstiä ja välisoittoja myöten valmis aika lailla heti, äänitysvaiheeseen päästessä muokkasin enää sovitusta ja rakennetta.

Tämän biisin tekstiin liittyy todella kummallinen tarina. Kuten edellä tuli mainittua, en soittanut biisejäni etukäteen käytännössä kenellekään, niinpä kukaan ei kuullut tätäkään kappaletta ennen syksyä 2013.

Kuten vaiheitani tarkemmin seuranneet tietävät, olen pyörittänyt Juki Records -levy-yhtiötä syksystä 2003 asti, keväästä 2008 lähtien toiminnassa mukana on ollut myös Ukkosmaine-bändikaverini Lasse. Omien kokoonpanojemme lisäksi olemme julkaisseet myös ulkopuolisia artisteja, joista aktiivisimmin Eläin-yhtyettä: bändiltä on julkaistu tähän mennessä kolme levyä.

Syksyllä 2010 sain kuultavakseni Eläimen silloin tekeillä olleen kakkoslevyn (keväällä 2011 ilmestynyt 2000 Deluxe) demoja. ”Minä ja se” -nimistä kappaletta kuunnellessani karvat nousivat pystyyn hämmästyksestä kun kuulin c-osan, jonka teksti alkoi riveillä ”Agentti Cooper vihreässä nojatuolissa mun olohuoneessa”. Toipilaiden tekstin toisessa säkeistössähän Twin Peaksista tuttu FBI-agentti Dale Cooper istuu tarinan henkilöiden keskellä sohvalla. Ei siinä sinällään mitään, että sama fiktiivinen henkilö esiintyy kahdessa biisissä, mutta tuntui kummalliselta sattumalta että molemmissa kappaleissa miljöö on nimenomaan olohuone ja että tunnelma on kummassakin biisissä sellainen, että Dale Cooper on jollain tapaa rauhaa ja järjestystä tuova hahmo eri tavalla kaoottisten tilanteiden keskellä.

Kerroin heti ”Minä ja se” -biisin kuultuani havainnostani Eläimen laulaja-kitaristi-biisintekijälle Timolle, joka hämmästeli tilannetta myös. Timo kyseli, onko hän voinut kuulla biisin ohimennenkin tai nähdä tekstin jossain luonani mutta vakuutin ettei sellainen ole mahdollista. Alitajuntamme vain jostain syystä kulkivat samoja polkuja.

Tämän biisin sovittamisessa kesti pitkään. Hassua sinällään, koska lopullinen versio on aika kepeä ja simppeli. Tämän sovittaminen vaati kuitenkin lopulta sitä, että revin aiemman sovitusversion palasiksi, pyysin Jonia soittamaan rummut kevyemmällä otteella ja laitoin kappaleen alkuun jo ihan alkuperäisellä demolla olleen kitaranäppäilyn.

Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että ensimmäisen säkeistön taustalla kuultava sadeputkimainen ääni on paperin repimistä. En oikein muista, mistä visio kappaletta äänittäessä tuli, mutta heti repimistä äänitettyäni tuntui siltä, että kyseinen ääni kuuluu ehdottomasti kokonaisuuteen.

Living the Dream

Tämän biisin syntytarina on erikoinen ja samalla opettavainen sen suhteen, että ideat kannattaa aina tallettaa järjestelmällisesti johonkin samaan paikkaan.

Loppuvuodesta 2013 laitoin erästä puhelinnumeroa kaivaessani virrat kännykkään, jota olin käyttänyt jouluun 2009 asti. Tuolloin puhelin meni rikki siten, ettei langan toisessa päässä ollut enää kuullut mitään. Sain siskoltani uuden puhelimen tilalle saman tien ja vanha puhelin jäi laatikon pohjalle.

Onneksi jäi, sillä loppuvuodesta 2013 muistin sattumalta, että taisin laittaa puhelimen sanelimeen joskus jotain ideoita talteen. Tsekkasin tallennetut tiedostot läpi, niitä ei ollut paljoa eivätkä ne olleet mitään erityisiä. Kunnes vastaan tuli tallennus, jossa lauloin ilman säestystä melko viitteellistä melodiaa, joka alkoi sanoilla ”90 kiloa lihaa, treenikämpän sohvalla makaa”. Sen jälkeen melodia jatkui sanattomana, kunnes vähän ajan päästä jatkui kertosäe: ”Ja paska haisee, woou-woo, ja paska haisee, shala-lalaa”.

Muistin heti sanelun kuullessani ajan ja paikan, jossa olin idean taltioinut. Idea tuli syksyllä 2009 Joensuussa Koskikadulla sijaitsevassa, nyttemmin jo huonokuntoisuutensa vuoksi puretussa treenikämppäkompleksissa, josta vuokrasin hulppealla 14 euron kuukausimaksulla yhden treenikämpän nurkkaa puolen vuoden ajan.

Innostuin löydöstäni todella paljon: olin löytänyt biisi-idean, jonka olin unohtanut aivan täysin! Tunne oli verrattavissa siihen, kun löytää kaapista jonkun vanhan vaatekappaleen, jonka olemassaolon on unohtanut ja jonka huomaa sopivan upeasti.

Otin neljä vuotta vanhasta ideasta kopin ja aloin kirjoittaa biisiä eteenpäin. Sain tunnelmasta hyvin kiinni ja sekä teksti että melodia hahmottuivat kasaan ensimmäiseen kertosäkeeseen asti. Kappaleen viimeistelin lopulta samalla viikolla kuin Mukava tyttö -biisin: myös Living the Dream sai ensiesityksensä syksyn 2014 Kaa(m)os-taidetapahtumassa.

Tämä on biisi, joka on osoittautunut toimivaksi myös sellaisilla keikoilla, joissa ihmiset eivät ole kuulleet biisejäni aiemmin. Tuntuu mairittelevalta, kun biisi herättää spontaaneja naurunpurskahduksia ihmisissä, jotka kuulevat sen ensimmäistä kertaa. Yhden kauneimmista palautteista sain ystävältä, joka kertoi kuunnelleensa kappaleen ensimmäistä kertaa työmatkalla junassa ja tunnistaneensa sen kuvaaman maailman niin hyvin, että oli hymyillyt koko loppumatkan.

Living the Dream sisältää Lätäkköarkisto-levyn ainoan varsinaisen kitarasoolon, tekstin kuvaama maailma vaati sitä että biisissä on suurieleinen, mahtaileva ja vähän korni soolo. Näin vanhana hevimiehenä nautin suuresti siitä, että sain hyvällä perusteella soittaa levylleni tapping-osuuksia.

Ikkunan takana

On ihmisiä, jotka ovat järkeviä ja tajuavat että päässä liikkuvia pelkoja ja huolia ei kannata missään nimessä miettiä öisin, sillä silloin sellaisten asioiden mittasuhteet kasvavat helposti aivan suhteettomiksi. Sitten on ihmisiä, jotka tiedostavat kyllä että asioiden pyöritteleminen yöllä on typerää mutta tekevät sitä silti. Itse kuulun jälkimmäisiin, valitettavasti.

Loppuvuodesta 2013 moni asia elämässä pelotti ja aiheutti unettomia öitä. Erehdyin katsomaan tilanteeseen nähden aivan liian pelottavan elokuvan: en tajunnut katsovani todella pinnan alle menevää kauhuelokuvaa ennen kuin oli liian myöhäistä, enkä myöskään malttanut lopettaa kun tarina oli jo imaissut mukaansa. Lopputuloksena olin valveilla vielä aamuyöstä. Pelkojen keskeltä alitajunnasta ilmestyi rauhoitteleva kertosäe, jossa vakuutettiin ettei ikkunan takana ole mörköjä. Nousin sängystä nauhoittamaan kertosäkeen muistiin ja onnistuin jollain tapaa sen myötä rauhoittamaan itseni.

Kertosäe oli olemassa yksinään yli puoli vuotta, kunnes edessä oli jo useamman kerran mainitsemani ensimmäinen soolokeikkani Nordic Lit -tapahtuman yhteydessä. Muistan tarkalleen illan, jolloin viimeistelin kappaleen Polvijärven mökillä. Keikkaan oli enää pari yötä ja olin pyöritellyt säkeistön melodiaa jo aiemmin samalla viikolla, mutta sanat olivat kesken. Oli ollut pitkään helteistä ja yhtenä iltana ukkosti kunnolla. Istuin majoittamassani aittarakennuksessa ja kuuntelin kuinka sade hakkasi peltikattoon niin kovaa, että akustisen kitaran soittokin hautautui sen alle.

Ukkosmyrskyn jälkeen ulkona tuoksui ihanalta, taivas oli vaaleanpunainen ja järven pinnalla leijaili hento usva. Kävin uimassa lämpimässä vedessä pitkään ja nautinnollisesti katsellen samalla kaunista taivasta. Uinnin jälkeen asetuin tuvan pöydän ääreen ja kirjoitin kappaleen tekstin loppuun yhdeltä istumalta.

Tiesin koko ajan, että tämä on ehdottomasti levyn päätöskappale. Olen myös ottanut tavaksi soittaa tämän viimeiseksi keikoilla. Tuntuu tärkeältä ajatukselta, että kun biiseissäni käydään läpi monenlaisia – paikoin melko pimeitäkin – tunnelmia, niin viimeiseksi jäävä ajatus on kuitenkin se, että toivoa ei saa eikä kannata menettää ja ettei peloille pidä antaa liikaa valtaa. Ehkä tämä kappale on levykokonaisuudessa vähän kuin mökillä ihailemani vaaleanpunainen taivas ukkosmyrskyn jälkeen.