Kuten edellisessä blogikirjoituksessa mainitsinkin, tämän vuoden musiikkihommani ovat keskittyneet lastenmusiikkiin. Olen kirjoittanut koko vuoden alun uusia lastenmusiikkibiisejä ja työstänyt niistä demoja.
Nyt huhtikuussa pääsin ensimmäistä kertaa ulkoiluttamaan uusia laulujani, eli soittamaan niitä keikoille. Kappaleiden sisäänajoa keikoilla pääsi tekemään pitkän kaavan kautta, sillä huhtikuun keikkakalenterissani oli yksitoista esiintymistä.
Ajattelin kirjoitella näin kuun loppuun tunnelmiani hieman ylös, sillä tämä kuukausi on tuntunut tärkeältä vedenjakajalta lastenmusiikkijuttujeni suhteen.
Kuten mainitsemassani aiemmassa blogitekstissä kävi ilmi, aloin viime vuonna tehdä lastenmusiikkikeikkoja itsekseni Hullut Hattuset -yhtyeeni vetäydyttyä tauolle. Tämän kuukauden keikat tuntuivat kuitenkin eri tavalla jännittäviltä, sillä lyhyen ajanjakson sisään mahtui paljon esiintymisiä, siinä missä viime vuoden lastenkeikat olivat yksittäisiä, eivät kiertuetyyppisiä.
Toinen merkittävä – ja itselle erityisen tärkeä – ero viime vuoteen verrattuna oli se, että tämän kevään keikoilla ohjelmistoni koostui suurimmaksi osaksi omista uusista lastenlauluistani, siinä missä viime vuonna suurin osa setistä koostui Hullujen Hattusten levyttämistä kappaleista. Jo viime vuonna esitin keikoilla muutamia omia lastenlaulujani, mutta tänä keväänä suhdeluku humpsahti niin päin että omia biisejä on setissä enemmän.
Tiesin jo viime vuonna lastenkeikkoja tehdessäni, että tämä on se suunta mihin tahdon mennä: halusin tehdä lapsille soolona keikkailusta aivan oman, Hattusista erillisen juttunsa. Toki esittämäni Hattusten biisit ovat olleet suurimmaksi osaksi sellaisia, jotka olen itse bändille kirjoittanut, mutta omassa päässäni ne ovat kuitenkin Hattusten kappaleita: niitä lauluja, joita esitimme yhdessä keikoilla vuosikausien ajan. Pelkän Hattus-materiaalin esittäminen olisi pidemmän päälle tuntunut siltä että olen cover-artisti, vaikka versioitavana olisikin oman yhtyeen tuotanto.
Keikkoihin valmistautuminen
Valmistelin keikkoja varten treenatessa kama-asioitani silmällä pitäen sitä, että esiintymisiä tulisi olemaan erilaisissa paikoissa: osa tilaisuuksista olisi sen kokoisia, että olisi järkevää soittaa äänentoistolaitteiston kanssa, osan totesin puolestaan fiksuimmaksi hoitaa täysakustisesti.
Äänentoistollisia keikkoja varten järjestelin pedaalilautaani hieman uudelleen. Olin jo viime vuonna soittanut soolokeikkoja luupperin ja stompboxin (laatikko, jota jalalla tamppaamalla saa aikaan hieman basaria muistuttavan äänen) kanssa mutta nyt lisäsin settiin vielä oktaaverin. Olin käyttänyt oktaaveria viime vuonna niillä lastenkeikoilla, joilla soitin akustisen lisäksi myös sähkökitaraa. Epäilin lähtökohtaisesti sen toimivuutta akustisen kanssa, mutta testailut osoittivat että se tuo valikoituihin biiseihin mukavasti lisää jykevyyttä.
Sähkökitaran päätin puolestaan jättää pois toistaiseksi tehdäkseni keikkasetistä sellaisen, jota pystyy helposti roudaamaan yksin ja käyttämään tarvittaessa julkisia kulkuvälineitä. Ja toisaalta myös siksi, että totesin viime vuoden keikkojen myötä sähkiksen olevan kuitenkin omimmillaan bändiympäristössä toimiessa, ei yksikseen soittaessa.
Lopulta kasassa oli kompakti ja sekä luotettavan että luontevan tuntuinen laitteisto, jonka kanssa tuntui hyvältä aloittaa kevään keikat.
Kallion kirjasto
Keikat alkoivat nykyisestä asuinkaupungistani Helsingistä aprillipäivänä. Olin sopinut jo viime vuoden puolella keikan Kallion kirjastoon. Taitoin lyhyehkön keikkamatkan Arabianrannan työhuoneelta Kallioon raitiovaunulla.
Soundcheckin jälkeen sain kirjastossa työskentelevältä kaveriltani yksityiskierroksen kirjaston tiloihin. Vuonna 1912 valmistunut rakennus sisältää melkoisesti historiaa: opin muun muassa, että Paavo Nurmi on aikanaan asunut alivuokralaisena talonmiehen asunnossa, joka toimii nykyisin dekkarikirjastona.
Ennen keikkaa jännitti melkoisesti, mikä ei sinällään tullut yllätyksenä: ohjelmistossa oli useita ensiesityksensä saavia kappaleita ja paljon uusia juttuja muutenkin. Tunsin kyllä valmistautuneeni hyvin, keikkaa edeltävät viikot olivat menneet suhteellisen intensiivisen treenaamisen parissa.
Ja hyvinhän se meni. Soitin heti setin alkuun uuden Ennen vanhaan -nimisen biisin ekaa kertaa ja se ravisteli jännityksen kivasti niskasta. Yleisöä oli paikalla mukavasti ja lapset myös osallistuivat biisien väleihin kivasti. Uudet biisit tuntuivat toimivan hyvin ja yleisön reaktioista päätellen aukesivat eri kohdista lapsille ja aikuisille, kuten olin ajatellutkin.
Encorena esitin kappaleen, jonka olin treenannut esityskuntoon edellisenä päivänä. Luin torstai-iltana netistä Egotripin esittämän haasteen tehdä versio jostakin J. Karjalaisen laulusta: tällä haluttiin juhlistaa laulumiehen aprillipäivänä ollutta 60-vuotispäivää.
Tiesin heti, että haluan osallistua. Ensin mietin tekeväni videolle version Mä käännyn hiljaa pois -biisistä, joka on yksi suosikkejani Karjalaisen tuotannosta ja jota olen kerran aikuisille soitetulla soolokeikalla versioinutkin. Sitten tuli mieleen, että olisi hauska ajatus soittaa kappale lauantain keikalla. Lastenkeikalle sopivimmalta tuntui Apinaorkesteri: kappale, jonka muistan omasta lapsuudestanikin, vaikkei biisi varsinainen lastenlaulu olekaan.
Video kyseisestä tulkinnasta alla (tästä saa myös hieman käsitystä siitä, kuinka luupperisysteemini keikoilla toimii):
Kaarinaan
Hyvin menneen kirjastokeikan jälkeen oli aikaa huilata loput lauantaipäivästä ennen todellisen koitoksen alkamista. Olin sopinut viime vuoden syksyllä VekaraKaarina-tapahtuman yhteydessä tehtävästä lastenkonserttikiertueesta, joka alkaisi maanantaina. Ohjelmassa oli suhteellisen tiivis aikataulu: yhdeksän keikkaa kolmessa päivässä, toisin sanottuna kolme keikkaa per päivä.
Moista keikkatahtia pidimme joskus myös Hattusten kanssa, joten en ollut sikäli huolissani voimien riittävyydestä ja vaikkapa nopeista siirtymistä keikkapaikalta toiselle. Tuntui silti hyvin hassulta suunnitella reissua täysin yksin. Hassulta ja samanaikaisesti myös hyvältä.
Keikkapaikat olivat pääasiallisesti päiväkoteja tai kaupungin tapahtumatiloja, joissa yleisöksi oli tulossa alueen perhepäivähoitajia hoitolapsineen. Mukana oli myös pari avointa keikkaa Kaarinan kirjastoissa.
Matkaan piti lähteä jo sunnuntaina, sillä ensimmäinen keikka oli jo maanantaiaamuna ja oli parempi ratkaisu nukkua Kaarinassa kuin lähteä ajelemaan Helsingistä kukonlaulun aikaan. Järjestäjän (eli Kaarinan kulttuuritoimen) puolesta oli hotellimajoitus.
Sunnuntai menikin lähtövalmistelujen parissa. Ensin auto lainaksi ystäväpariskunnalta Pitäjänmäestä ja sen jälkeen lastaamaan kamat kyytiin työhuoneelta. Pakkasin mukaan myös ystävältäni lainaan otetun kevyen äänentoistolaitteiston.
Lähdin matkaan alkuillasta. Tuntui samanaikaisesti todella kummalliselta ja toisaalta hyvällä tavalla olla tien päällä yksin. Ajelin auringonlaskua kohti ja tunnelmoin itsekseni.
Olin perillä Kaarinassa yhdeksän maissa. Majapaikkani Hotelli Kivitasku vaikutti täysin autiolta ja todennäköisesti sitä olikin. Edes henkilökuntaa ei ollut paikalla, pääsin sisälle sähköpostitse etukäteen lähetetyllä koodilla, huoneen avain roikkui ovessa. Katsoin hetken aikaa tv:stä tullutta Iron Man 2 -leffaa, lueskelin vähän ja yritin saada unta yhdentoista jälkeen. Koko yö meni enemmän tai vähemmän hereille säpsähdellessä ja pyöriskellessä, mahanpohjassa tuntui jännitys alkavasta viikosta ja yksin hoidettavasta urakasta.
Ensimmäinen kiertuepäivä
Maanantaiaamuna ylös seitsemältä. Suuntasin aamiaiselle, joka oli katettu itsepalveluhenkisesti kokoushuoneeseen. Paikalla ei ollut henkilökuntaa ja totesin myös olevani ainoa asiakas. Mietin itsekseni, että kylläpä universumi alleviivaa soolokeikkailun yksinäisyyttä hienosti.
Aamiaisen jälkeen autoon ja ensimmäisenä keikkapaikkana olleen monitoimitalon osoite puhelimen navigointiohjelmaan. Olin perillä suunnittelemani aikataulun mukaisesti, eli siten että kamojen pystyttämiseen jää riittävästi aikaa.
Sitten alkoi jo Hullut Hattuset -keikoilta tutun tuntuinen soittopaikanetsimistanssi. Moikkasin ensimmäistä ihmistä, johon törmäsin, esittelin itseni ja kyselin missä minun olisi tarkoitus soittaa. Hän osoitti epäilemäänsä suuntaan, mutta arveli että asia olisi hyvä varmistaa talonmieheltä. Sitten etsittiin talonmiestä, joka löytyikin hetken päästä. Hän näytti minulle soittopaikan vastakkaisesta suunnasta, josta löytyikin pieni sali.
Kasailin kamojani, kun yksi paikalla olleista perhepäivähoitajista tuli kyselemään esitykseni sisällöstä: ”sisältääkös tämä siis myös musiikkia?” Vastasin esitykseni koostuvan lähes yksinomaan musiikista. ”Ahaa…meille piti kyllä olla tulossa varjoteatteriesitys!”
Selvittelimme asiaa ja ilmeni, että monitoimitalossa oli tosiaan lastenfestarin myötä kaksi esitystä. Palasin jälkiäni takaisin ja etsin talonmiehen uudelleen. Hän raapi päätään ja pahoitteli. Päädyimme siihen, että menen soittamaan paikkaan jonka ensimmäiseksi tapaamani nainen osoitti.
Aikaa tähän kaikkeen oli tuhrautunut sen verran, että kamojen pystyttämisen kanssa tuli vähän kiire. Ehdin kuin ehdinkin ajoissa, mutta huomasin keikkapaitaa päälle vetäessäni olevani jo valmiiksi hieman hikinen.
Olo oli hieman epätodellinen huonosti nukutun yön ja pikapystytyksen jäljiltä, mutta heti yleisön eteen päästessä tilanne alkoi tuntui luontevalta. Esittelin itseni ja avasin setin Ennen vanhaan -kappaleella. Yleisö kuunteli tarkkaavaisesti ja tunnelma säilyi eheänä koko keikan ajan. Päädyin innostuksissani soittamaan jopa vähän pidemmän setin kuin olin suunnitellut, esitin encorena lauantainakin soittamani Apinaorkesterin.
Kamat kasaan ja takaisin Kaarinan keskustaan. Ostin kaupasta lounassalaatin ja vetäydyin hotellihuoneeseen aterioimaan. Koska aikaa seuraavaan keikkaan oli vielä hetki, päädyin ottamaan lyhyet päiväunet.
Takaisin autoon ja kohti seuraavaa keikkapaikkaa, joka oli päiväkoti. Löysin perille ongelmitta ja astelin sisään kitarakotelo selässäni. Tervehdin ensimmäistä vastaan tullutta ihmistä, joka vaikutti yllättyneeltä. ”Niin, tulin siis soittamaan”, täsmensin. ”Ahaa…oletkohan sinä sopinut sellaisesta jonkun kanssa?”, kuului vastaus.
Esittelin itseni ja näytin printtaamaani keikkalistaa. ”Joo, kyllä tuo tosiaan on meidän päiväkoti…kumma ettei meille ole kerrottu tästä mitään”.
Mukaan kertyi muitakin päiväkodin työntekijöitä ihmettelemään tilannetta. Vakuuttelin heille, että kulttuuritoimi on sitoutunut maksamaan konsertin ja ehdotin että he voisivat miettiä minulle sopivan soittopaikan. Näin tehtiin.
Eihän tuollaisesta kaikkein tervetullein olo tule, mutta toisaalta hymyilytti, koska ihan vastaavanlaisiin tilanteisiin oli törmännyt Hullujen Hattusten reissuillakin.
Keikka itsessään oli jälleen erinomainen. Lapsia kyseisessä päiväkodissa oli kuutisenkymmentä, joten päädyin soittamaan keikan täysakustisesti. Tunnelma oli erityisen intiimi.
Pienimuotoisissa keikoissa mahtavaa on se, että pystyy reagoimaan pieniinkin juttuihin melko spontaanisti. Tämän innoittamana päädyin muokkaamaan lennosta yhden biisin keikkasovitusta hieman uuteen suuntaan. Toisen biisin kohdalla puolestaan totesin yhden sanoituksen kohdan olevan parempi ja ymmärrettävämpi pienellä muutoksella. Lisäksi sain keikan aikana idean aivan uudesta biisistä. Kaiken kaikkiaan oikein mahtava keikka siis!
Esityksen jälkeen myös ilmeni, että (keikan aikana toisaalla palaverissa ollut) päiväkodin johtaja oli kyllä ollut tietoinen keikasta mutta unohtanut infota muille siitä koska oli päässään mieltänyt konsertin olevan vielä viikkojen päästä.
Tärkeitä hetkiä kirjastossa
Päiväkotikeikan jälkeen kamat oli nopeasti kasattu ja jatkoin kohti seuraavana keikkapaikkana ollutta kirjastoa, joka löytyikin pienen Google Mapsin kanssa tappelemisen jälkeen.
Kasasin äänentoistolaitteiston kirjaston tilojen kyljessä olevaan saliin kaikessa rauhassa, sillä olin paikalla niin hyvissä ajoin että aikaa keikan alkuun oli reilusti. Salissa oli myös valolaitteisto ja koska aikaa oli, niin päädyin soundien tsekkaamisen jälkeen tutkimaan hieman valopöytää ja tekemään itselleni kevyen tunnelmavalaistuksen keikalle.
Paikalla ollut kirjastonhoitaja oli hyvin mukava ja avulias. Hän pahoitteli, että maanantai on yleinen harrastuspäivä joten lapsiyleisöä ei välttämättä olisi paikalla kovin paljoa. Ilmeni myös, että pienehkö kirjasto on auki vain parina päivänä viikossa.
Kirjastonhoitajan profetia osoittautui paikkansapitäväksi, sillä kellon tultua aloitusaikaan koko kirjastossa ei ollut yhtäkään ihmistä. Tilanne tuntui aika absurdilta. Samanaikaisesti nauratti ja toisaalta tuntui hieman hölmöltä. Päätimme odotella vielä hetken, jos paikalle tulisi sattumalta joku hieman myöhässä.
Kellon tultua viisi minuuttia yli soittoajan sanoin kirjastonhoitajalle soittavani yleisön puutteesta huolimatta, koska kamat ovat joka tapauksessa pystyssä. ”Joo, ja olenhan minä tässä kuuntelemassa”, lisäsi virkailija.
Aloin soittaa Ennen vanhaan -biisiä tyhjille seinille ja mietin itsekseni, että tämä esitys kyllä pääsee korkealle oudoimpien soittamieni keikkojen listalla.
Ennen ensimmäistä kertosäettä tapahtui kuitenkin ihme: saliin asteli kirjastovirkailijan saattelemana isä kahden lapsensa kanssa.
Ajattelin heidän lähtevän kohta pois mutta keskityin soittamaan biisin loppuun. Ennen kappaleen loppua virkailija saatteli saliin myös toisen lapsiperheen. Ja kohta kolmannen! Biisin loputtua salissa oli jo melkein kymmenkunta ihmistä, mikä tuntui huomattavan paljon mieluisammalta kuin nolla.
Esittelin itseni ja vitsailin kevyesti siitä, että ”mahtuvathan kaikki istumaan”. Aloin soittaa toista biisiä ja pelkäsin mielessäni, että kun yleisö on tullut spontaanisti keikalle josta ei ehkä ole aiemmin kuullut niin kynnys lähteä pois on myös aika matala.
Soitin toisen biisin loppuun ja spiikkasin kolmannen sisään. Totesin, että kaikki istuvat edelleen paikoillaan. Huomasin että aikuiset hymyilevät. Sen jälkeen huomasin, että yksi lapsista riisui oma-aloitteisesti ulkotakkinsa ja ojensi sen isälleen. Rinnassa läikähti vilpitön ilo: olen saanut otettua nämä ihmiset puolelleni!
Sen jälkeen keikka eteni hienosti. Otin välispiikeissä ja osallistavissa jutuissa huomioon yleisön vähälukuisuuden, mutta muuten soitin keikan aivan kuin minkä tahansa muunkin. Varsinaisen setin jälkeen kysäisin yleisöltä haluavatko he kuulla vielä lisää ja ilahduin suuresti kun sain myöntävän vastauksen.
Keikan jälkeen kävin kiittämässä jokaista henkilökohtaisesti. Kamat kasattuani ja hotellille takaisin ajaessani mietin, että tämä oli itselleni todella tärkeä keikka.
Ensimmäinen kiertuepäivä oli kaikkinensa vaiheikas mutta erittäin onnistunut.
Luppoaika on tylsempää yksin
Jotta tämä blogiteksti ei venähdä kilometrien mittaiseksi, niin en taida alkaa raportoida Kaarinan kiertueeni loppuja kuutta keikkaa yksitellen, totean vaan että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.
Sain soittaa mukavissa ja toisistaan hyvin poikkeavissa keikkapaikoissa innostuneille yleisöille. Tuntui hyvin palkitsevalta soittaa uusia kappaleita ja huomata lasten reagoivan teksteihin spontaanisti ja parhaimmillaan jopa lähtevän houkuttelematta yhteislauluun. Myös aikuisyleisö vaikutti viihtyvän ja sain heiltä keikkojen jälkeen kivaa palautetta.
Vaikka on ehkä kliseistä sanoa näin, mutta nautin jokaisesta hetkestä.
Yhden suuren eron soolokeikkailun ja yhtyeen kanssa soittamisen välillä huomasin kiertueeni aikana: luppoajan viettäminen yksikseen on väistämättä tylsempää kuin se, kun on reissussa kavereiden kanssa. Ja joutoaikaahan jäi paljon, sillä vaikka keikat veivätkin suuren osan ajasta, jäivät illat täysin vapaaksi. Onneksi hotellissa oli joka päivä iltasauna. Sinne oli mukava vetäytyä huuhtomaan pois päivän keikkahiet ja kokemaan hetki sosiaalisuutta – saunassa ilmeni, että en sentään ollut hotellin ainoa asiakas. Kävin myös kävelyillä tutkiskelemassa Kaarinan ympäristöä. Ja lueskelin.
Toinen keikkojen yhteydessä mieleen tullut poikkeavuus bändikeikkailuun verrattuna oli se, ettei keikanjälkeisiä fiiliksiä pääse jakamaan tuoreeltaan kenenkään kanssa. Kaarinan reissun aikana tuntui välillä siltä, että onnistuneen keikan jälkeen oli pakottava tarve jakaa ilon tunne jonkun kanssa. Ratkaisin asian soittelemalla ystäville.
Vaikka monissa asioissa bändiyhteisöön liittyviä asioita onkin tullut ikävä, tuntuu lapsille soolona keikkaileminen tällä hetkellä juuri oikealta jutulta. Tuntuu siltä, että olen nyt jonkin uuden asian alussa ja se tuntuu aivan valtavan innostavalta.
Huhtikuun loppu
Kaarinan kiertueen jälkeen soitin huhtikuussa vielä yhden lastenkeikan, esiinnyin Helsingin Pitäjänmäessä sijaitsevassa päiväkodissa. Mukava tunnelma oli tuollakin keikalla ja nautin aivan erityisesti siitä, että pääsin taittamaan keikkamatkan polkupyörällä – matkaa kotiovelta keikkapaikalle tuli vain kahdeksan kilometriä.
Nyt huhtikuun viimeisiä päiviä vietäessä tuntuu siltä, että tämän kuukauden aikana moni asia on mennyt eteenpäin huimasti – nimenomaan sisäisesti. Olen ajanut uusia lastenbiisejäni sisään, olen saanut huomata että ne toimivat yleisölle. Olen todistanut itselleni, että pystyn tekemään lastenkeikkoja ikiomiin biiseihini pohjautuen ja ottamaan yleisön niin pienemmissä kuin suuremmissa tilaisuuksissa. Viime vuoden lastenkeikkoihin verrattuna juttu on mennyt omassa päässä eteenpäin suuren loikkauksen.
Toisin sanottuna: tästä on hyvä jatkaa! Kesälle on sovittuna jo muutamia esiintymisiä lastentapahtumiin, julkistelen niitä sitä mukaa kun järjestäjät laittavat tapahtumia julkiseksi.
Mahtavaa (toivottavasti vähälumista) kevään odotusta kaikille!
-Ville