Kaikki kirjoittajan Ville artikkelit

Pari sanaa itsensä työllistämisestä

Kun avasin kotisivuni syksyllä, päätin että tämä blogi voi toimia sellaisena alustana, jossa voi fiiliksen mukaan avautua muistakin kuin soolouraani liittyvistä asioista.

Tällä viikolla sellainen fiilis tuli tiistaina sosiaali- ja terveysvaliokunnassa hyväksytystä hallituksen esityksestä, jonka myötä jatkossa käytännössä kaikki itsensä työllistävät rinnastetaan yrittäjiin. Vaikka muutos ei sinänsä minua koskekaan, koen, että minulla on pakkoyrittäjyydestä, itsensä työllistämisestä ja sen myötä elettävästä todellisuudesta sellaista käytännön kautta tullutta sanottavaa, josta ei juuri missään mediassa kirjoitella.

Kerrottakoon ensin, että oma taustani itseni työllistämiseen lähtee jo opiskeluajoilta. Aloitin kirjallisuuden opintoni Joensuun yliopistossa syksyllä 2002. Musiikkiurani kulki koko ajan opintojen rinnalla: opintoja aloittaessani lastenmusiikkiyhtyeeni Hullut Hattuset oli ollut kasassa vajaat puolisen vuotta ja keikkaili jo suhteellisen säännöllisesti. Vuoden 2004 alussa perustettiin Klaus Thunder & Ukkosmaine (myöhemmin yhtyeen nimi lyhentyi Ukkosmaineeksi) ja keikkatyöni lisääntyivät entisestään. Lisäksi tein koko opintojen ajan kirjoitustöitä eri kulttuurialan julkaisuille freelance-toimittajana.

Sain musiikki- ja kirjoitustöistä sen verran tuloja, että yhdessä opintotuen kanssa niistä koostui sellainen pieni perustulo, jolla tulin toimeen niin ettei opintolainaa tarvinnut missään vaiheessa ottaa. Samalla olin tilanteessa, jossa tekemäni käytännön työt tukivat opintoja ja toisinpäin: kirjallisuuden ohella opiskelin taiteensosiologiaa, musiikkitiedettä ja mediakulttuuria. Opinnot etenivät aikataulun mukaisesti ja yliopisto-opiskelun itseohjautuva opintokulttuuri mahdollisti sen, että pystyin tekemään opintojen ohessa musiikkia ja kirjoittamaan lehtiin.

Kun nyt kirjoitan tuolloista tilannettani auki, kuulostaa se suunnitelmalliselta. Tosiasiassa en kuitenkaan suurimmaksi osaksi tiennyt mihin olin suuntaamassa. Tein vain asioita, joista olin kiinnostunut, jotka tuntuivat hauskoilta ja palkitsevilta ja joista nautin suunnattomasti. En tiennyt mikä minusta tulee isona. Ajattelin, että kun opinnot loppuvat niin täytyy hankkia joku päivätyö. Minulla ei vain ollut aavistustakaan siitä, mikä se olisi voinut olla.

Sen tajuaminen, että itsensä on mahdollista elättää tekemällä sitä mistä eniten nauttii, antoi odottaa itseään ihan opintojen loppumetreille saakka. Alkuvuodesta 2008 nimittäin tajusin, että olin alkanut tienata musiikilla ja kirjoittamisella sen verran, että laskeskelin sen riittävän niukkaan elämiseen siinäkin vaiheessa kun opintotuki valmistumisen myötä lakkaisi. Päätin kokeilla. Otin välitavoitteeksi sen, että pystyisin elättämään itseni omilla töilläni vuoden verran. Ajattelin, että sitten voi ainakin myöhemmin muistella että on uskaltanut kokeilla.

Ukkosmaine-yhtyetoverillani Lassella oli samanlaiset suunnitelmat, hän oli valmistumassa omasta koulustaan samoihin aikoihin. Päätimme perustaa yhdessä yrityksen helpottaaksemme töidemme laskuttamista. Olimme julkaisseet jo useamman levyn sekä tehneet tukun keikkoja, joiden laskutusasiat oli hoidettu ystävien yritysten kautta, joten tuntui luontevalta perustaa viimein oma. Niinpä maaliskuussa 2008 perustettiin Juki Records avoin yhtiö. Emme hakeneet starttirahaa, koska päättelimme että vielä opiskelija-statuksella kulkevina sitä ei ole mahdollista saada.

Sain maisterin paperini kesäkuussa 2008. Kuusi vuotta kestäneiden opintojeni aikana olin ehtinyt tehdä vajaat 300 keikkaa, julkaista neljä täyspitkää studioalbumia sekä kaksi ep-levyä ja kirjoittaa noin kymmenkuntaan eri lehteen satoja artikkeleja. Jälkikäteen ihmettelen, etten polttanut itseäni täydellisesti loppuun. Lähellä muistan sen olleen joitain kertoja.

Pienyrittäjyyden realiteetit

Nyt eletään joulukuuta 2015 ja olen työllistänyt itseni alun perin suunnittelemani vuoden sijaan seitsemän ja puolen vuoden ajan. Kaiken tämän ajan jälkeenkään en osaa ajatella itseäni yrittäjänä, vaikka sellainen paperilla olenkin. Yrittäjyys on minulle työkalu, joka on pakko olla olemassa: koska tulonlähteitä on useita, on yritys käytännössä pakko olla toiminnan helpottamiseksi. Yritys on työkalu, jonka käyttämisestä en nauti millään tapaa. En tunne minkäänlaista paloa yrittäjyyteen itseensä, tunnen paloa omiin töihini ja niiden takia olen valmis sietämään epämukavuutta, jonka yrittäjänä oleminen aiheuttaa.

Olen asioinut Kelan kanssa viimeksi toukokuussa 2008, jolloin nostin viimeisen opintotukikuukauteni. Yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen olen huomannut, miten on kuin itsestään tippunut yhteiskunnan ulkopuolelle, eräänlaiseksi lainsuojattomaksi. Suurinta osaa etuuksista on turha hakea, koska on yrittäjä. Sillä ei ole mitään väliä, että välillä on kuukausia kun ei tienaa mitään.

Yrityksiin yhdistetään ajatus siitä, että pyritään tekemään mahdollisimman suurta voittoa. Minä en haaveile rikastumisesta, haaveilen säännöllisestä ja tasaisesta perustulosta. Haaveilen siitä, että tulevaisuutta pystyisi suunnittelemaan pidemmälle kuin muutaman kuukauden päähän.

Sinällään nyt eduskunnassa käsitellyt työttömyysetuudet kuulostavat itselle vieraalta kieleltä. Itselle tilanne menee niin, että kun ei ole ansiotöitä, silloin ei ole tuloja. Täytyy korostaa edellisessä lauseessa ”ansio”-sanaa, sillä töitä teen jatkuvasti, kuten kaikki muutkin tuntemani samalla alalla olevat. Esimerkiksi laulujen kirjoittaminen ja muu uuden luominen on kuitenkin työtä, josta saa useimmiten palkkaa vasta vuoden tai parin päästä – jos silloinkaan. Myöskään omien töidensä järjestelemisestä ei erillistä korvausta saa: vaikkapa keikkoja sopiessa täytyy sopia aikatauluja useiden ihmisten kanssa, varata aikaa harjoittelemiselle ja niin edelleen.

Samoin on sairastelun suhteen. Jos keikka joudutaan perumaan sairastapauksen vuoksi, ei kukaan korvaa saamatta jäänyttä keikkapalkkiota. Tämän takia keikkoja perutaankin aivan äärimmäisen harvoin. Kymmenen viime vuoden ajalta yhtyeideni perutut keikat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Niistä yhdellä kerralla makasin sängyssä lähes 40 asteen kuumeessa, toisella kerralla solistimme äänihuulet puolestaan olivat tulehtuneet niin pahoin ettei edes puheääni kantanut. Pienessä kuumeessa, flunssassa tai muussa vastaavassa keikalla oleminen ei ole mitenkään harvinaista. Ehkä ikimuistoisin on keikka, jossa itse olin ollut edellisen yön sairaalassa antibioottitiputuksessa ärhäkän virustulehduksen takia ja solistimme polvi oli murtunut alle viikko sitten. Kuten sanoin, keikkoja perutaan äärimmäisen harvoin.

Mietin jatkuvasti vaihtoehtoja yrittäjänä olemiselle. Vielä nyt lähes kahdeksan vuodenkin jälkeen tulee vastaan byrokratiaa, josta ei ole tiennyt ja jota ei oikein kunnolla ymmärrä. Yhtiökumppanini isä on onneksi kirjanpitäjä, joka on kärsivällisesti jaksanut opastaa ja neuvoa meitä vuosien ajan vaikka tyhmiä kysymyksiä on varmasti ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Pakkoyrittäjyyden kalanmaksaöljy on jo tarpeeksi kitkerää

Miksi sitten jatkamme? Siksi, koska itsensä elättäminen tekemällä sitä mistä eniten pitää on niin palkitsevaa, että sen takia on valmis sietämään huomattavan paljon epämukavuutta ja epävarmuutta. Suhtaudumme yrittäjyyteen yhtiökumppanini kanssa hammasta purren -asenteella: yrittäjyys on se kalanmaksaöljy, jota pitää juoda jotta saa tehdä rakastamaansa työtä.

Toistan totuutta, joka on jo moneen kertaan sanottu mutta kulttuurialan yrittäjien rinnastaminen ”oikeisiin” yrittäjiin on epäreilua. Suurin osa meistä kulttuurialan sekatyöläisistä on yrittäjiä pakon edessä. Tilanteen hankaloittamisen sijaan muutoksia tulisi tehdä miettien sitä, miten kaltaistemme pakkoyrittäjien asemaa voitaisiin helpottaa. Muistetaan nyt kuitenkin se, että me luomme tähän maahan uutta kulttuuria. Samalla luomme myös uutta työtä: meidänkin yhtiömme julkaisemiemme levyjen myötä on työllistetty useita levypainoja, miksaajia, masteroijia ja kansitaiteilijoita.

Nyt muutokset menevät kuitenkin siihen suuntaan, että tukala tilanne tukaloituu entisestään ja kaiken lisäksi muita itsensä työllistäviä pakotetaan yrittäjiksi. Nykyinen linjaus johtaa siihen, että yhä harvempi uskaltaa elättää itseään taiteella edes väliaikaisesti, mikä taas johtaa siihen että pienet toimijat vähenevät ja kulttuurin kentällä vaihtoehtoja valtavirralle on yhä vähemmän.

Toisin kuin jotkut ehkä saattavat kuvitella, taide ei ole jotain mitä voi vain puuhailla jonkin perinteisen päivätyön ohessa. Se vaatii usein aikaa paljon enemmän kuin perinteinen kahdeksasta neljään -työ. Se on henkisesti raskasta harvinaisen monella tavalla. Lisää raskautta työhön ei tarvitsisi.

Kukaan päättäjä tuskin tätä marginaalissa operoivan musiikintekijän blogia lukee, mutta jos niin sattuisi käymään niin sanon seuraavan: jos ajatus perustulosta toteutuisi, olisi se kuin pieni lottovoitto meille jatkuvasti töitä tekeville, köyhyysrajan alapuolella eläville, oman työnsä antaman intohimon avulla jaksaville. Mutta mitä tahansa teette, niin olkaa kilttejä ja älkää ainakaan enää hankaloittako meidän itsensä työllistävien asemaa. Täällä on ihan tarpeeksi vaikeaa jo entisestään.

Helsingissä 12.12.2015

Ville Karttunen

Kirjoittaja on muusikko ja toimittaja, jonka yritys Juki Records toimii sekä levy-yhtiönä että ohjelmatoimistona.

Lätäkköarkisto biisi biisiltä

Nyt kun Lätäkköarkisto-levyni julkaisemisesta on kulunut jo reilut puoli vuotta, ajattelin avata hieman ajatuksiani levyn biisien suhteen. En halunnut tehdä tätä liian aikaisin, tuumin etten tahdo pilata omalla tarinoinnillani ensimmäistä kertaa kappaleita kuulevilta tulkinnanvapautta ja löytämisen riemua tai ylipäätään kiinnittää huomiota joihinkin sellaisiin asioihin, jotka itselleni kappaleista tulevat ensimmäisinä mieleen. Nyt kun levy on ollut kuultavana jo pitkän aikaa ja alkanut tietyllä tapaa elää omaa elämäänsä, lienee sopiva aika kertoilla hieman omia mietteitä biisien ympäriltä.

Suosittelen siis seuraavaa: ottakaa mukava asento tuolissanne (tai muussa paikassa jossa kotisivuani selaatte) ja laittakaa levyni soimaan näiden biisitarinoiden taustalle. Olkaa hyvät, tässä Lätäkköarkisto kappale kappaleelta.

-VK

Apuapapua

Kuten aiemmin tänne postaamastani aikajanasta käy ilmi, Lätäkköarkisto-levyn varhaisimmat biisit ovat peräisin vuodelta 2009. Levyn avausraita Apuapapua syntyi ensimmäisten joukossa, muistelen että se oli järjestyksessään kolmas.

Biisi oli pitkään itselleni suuri kysymysmerkki, mietin että onko se fragmenttimaisen tekstinsä takia liiankin sisäänpäin kääntynyt. Varhaisia versioita valikoiduille ystäville soittaessa sain kuitenkin hyvää palautetta ja ymmärsin että ajatus muistojen sirpaleisuudesta välittyy kertosäkeen ollessa koossapitävä voima.

On muuten mainittava kappaleluonnosten soittamisen suhteen, että aloin tehdä sitä vasta vuoden 2013 syksyllä ja silloinkin vain muutamalle ihmiselle. Apupapuakin oli siis olemassa nelisen vuotta vain itselleni, en soittanut sen demoa yhtään kenellekään.

Olen ylipäätään tekijänä sen luonteinen, että en hirveän mielelläni kerro tekeillä olevista projekteista edes läheisille ihmisille kuin vasta sitten, kun ne ovat jo lähellä valmistumista. Se on ehkä vähän kummallista, mutta antaa minulle henkisen rauhan työstämisen suhteen: ei tarvitse ajatella sitä, että täytyy nolostella jos projekti ei jostain syystä pääsekään loppuun asti koskaan tai vaihtoehtoisesti kestää vuosia.

Kappaleen sisään juontava pikkupoika olen minä itse, vuosi on ehkä 1991 tai 1992. Nauhoitin tuolloin C-kasetille omaa Superradio-lähetystäni. Käytin levynteon loppuvaiheessa keväällä 2015 noin viitisen tuntia siihen, että etsin kyseistä kasettia Joensuun Siihtalassa sijaitsevasta häkkivarastosta. Oli upea tunne löytää kasetti tuntikausien jälkeen. Pidän myös siitä ajatuksesta, että kahden vuosikymmenen takainen Ville sai pätkän radiolähetyksestään julkaistulle levylle.

Tämän biisin päätyminen avausraidaksi on levyn miksanneen Heikki Marttilan ansiota. Itselläni ei ollut kappalejärjestyksen suhteen oikein muuta visiota kuin se, että Ikkunan takana tulee ehdottomasti päätösraidaksi. Kysyin miksausvaiheessa Heikin mielipidettä ensimmäisen biisin suhteen ja hän vastasi tämän olevan ehdottomasti sopivin musiikillisesti. Mietin asiaa ja totesin saman pätevän myös tekstimaailmaan jo kronologian kannalta: kappaleen teksti nimittäin sisältää yhden varhaisimmista muistoistani ikinä.

Rakkausprosentti

Ensimmäisen biisin hartauden jälkeen siirrytään melko erilaisiin tunnelmiin niin musiikillisesti kuin tekstillisestikin.

Tämä on kappale, joka on tekstinsä takia nostettu ylivoimaisesti eniten esiin levyarvioissa ja myös lehtijutuissa. Tavallaan ymmärrän että teksti voi hätkäyttää suoruudellaan, mutta ihmettelen erityisesti joistain jutuista välittynyttä kevyttä paheksuntaa. Olen usein miettinyt sitä, että rock-musiikki on oikeastaan yksi konservatiivisimmista taidelajeista, vaikka se on aikanaan syntynyt nimenomaan kapinana. Sen pitäisi olla leikkikenttä, jossa saa tehdä mitä huvittaa mutta monesti tuntuu, että kapina pitäisi tehdä juuri oikeilla tavoilla jotta se olisi hyväksyttävää.

Jos tässä kappaleessa mainittava sana tulisi vastaan kirjallisuudessa tai vaikka teatterissa, ei se olisi kenenkään mielestä mikään erikoinen asia, mutta rock-biisissä se onkin yllättäen vähän liian rajua.

Itse pidän tästä biisistä ja se on otettu mukavasti vastaan myös keikoilla: on aina yhtä hienon absurdi fiilis laulattaa yleisöllä biisin kertosäettä.

Tämä on yksi levyn neljästä biisistä, jossa kuullaan rumpali Joni Leinon kädenjälkeä, muut soittimethan olen soittanut kaikkiin kappaleisiin itse. Harkitsin vielä 2014 syksyllä, että olisin soittanut itse myös rummut, mutta muutamat testisessiot ystävän treenikämpällä osoittivat että on parempi jättää niiden soittaminen sellaiselle, joka sen oikeasti osaa. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että pyysin Jonilta Rakkausprosenttiin rumpuraidan lisäksi c-osan loppuun gongin iskun.

Uneliaat silmät

Tämä kappale sai alkunsa vuoden 2010 alkupuolella väsyneenä ja intensiivisen tunteen vallassa, piti saada purkaa sisältään asioita joita ei uskaltanut sanoa ääneen. Pidin biisin tunnelmasta heti ja soittelin sitä paljon omaksi ilokseni, kappaleen soittamisesta ja laulamisesta tuli rauhallinen olo.

Tekstiä hioin ja kirjoitin pitkään, oikeastaan vuosien ajan. Mietin yksittäisiä sanavalintoja, sillä halusin että kaikki ovat juuri oikeita ja välittävät mahdollisimman tarkasti sen mielikuvan joka itselläni oli ja on.

Äänityksellisesti tähän tuli spontaanisti keksittyä hassuja, leikkisiä yksityiskohtia, kertosäkeen lopun iskut on esimerkiksi ”soitettu” naksauttelemalla kieltä. Kertosäkeeseen äänitin myös kellopeliä siten, että soitin sointujen pohjaäänet nauhalle käänteisessä järjestyksessä ja käänsin sitten äänittämäni jutut väärinpäin äänitysohjelmassa. Lopputuloksena kuultava ääni on mielestäni viehättävä, viiltävän mutta jollain tapaa kuitenkin lämpimän tuntuinen.

Lauluosuuksiin liittyen tässä on sellainen erikoisuus, että levyllä kuultava lauluotto on alun perin tarkoitettu demolauluksi, se on siis äänitetty syksyllä 2013 kun tämän kappaleen sovitusta aloin työstää. Äänitin lauluosuuksia uudelleen tämän vuoden keväällä mutta totesin palaavani koko ajan uudelleen demolauluun, jossa tuntui olevan sellaista läsnäoloa ja herkkyyttä jota en onnistunut uudelleen tavoittamaan.

Päätin lähettää lauluoton Heikille muiden miksattavien raitojen joukossa ja katsoa mitä tämä sanoo. Siinä vaiheessa kun Heikki ilmoitti erikseen asiasta kysymättä, että lauluosuus on erityisen hyvä, paljastin että se on peräisin syksyltä 2013. Heikki innostui ja ehdotti että menen aikakoneella vuoteen 2013 äänittämään loputkin lauluraidat.

Pidän tästä biisistä ja sen tunnelmasta edelleen kovasti ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä on omalta kannaltani yksi tärkeimmistä koskaan kirjoittamistani kappaleista.

Mukava tyttö

Biisi sai alkunsa jo syksyllä 2011, jolloin tein ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen. Muistaakseni myös c-osa tuli saman syksyn aikana. Sanojen perusidea oli selvä, ensimmäisen säkeistön suorapuheisuus ja kertosäkeen niputtava ajatus mutta osittain teksti jäi kuitenkin kesken, koska sen levyttämisestä ja esittämisestä ei ollut vielä konkreettista ajatusta.

Olen huomannut omassa toiminnassani monesti todeksi vanhan ”pakko on paras muusa” -fraasin. Soolokeikkojen myötä huomasin sen varsin selkeästi, sillä ensimmäinen esiintymiseni elokuussa 2014 pakotti minut saattamaan lopulta monet pitkään pyörittelemäni biisit valmiiksi. Yleensä niiden kohdalla kyse oli parista rivistä tekstiä tai vastaavasta pienestä asiasta, jonka olin jättänyt roikkumaan koska ei ollut pakko kiirehtiä.

Tajusin elokuun ensimmäisen soolokeikkani jälkeen, että ajatusta voi hyödyntää jatkossakin. Kun minua kysyttiin esiintymään Joensuun taidemuseon Kaa(m)os-tapahtumaan lokakuussa 2014, päätin esittää keikalla ensimmäistä kertaa Mukavan tytön sekä levyn lopusta löytyvän Living the Dream -biisin, motiivinani saada kumpikin valmiiksi.

Selkeän deadlinen itselleen asettaminen toimi, joskin viime tingassa: viimeistelin nimittäin Mukavan tytön tekstiä vielä keikkapäivän aamuna isäni luona Tohmajärven Tikkalassa.

Biisin esittäminen jännitti melkoisesti, sillä pelkäsin vähän miten naispuolinen yleisö ottaa suorapuheisuuden vastaan. Olin helpottunut kun kappale sai keikalla aikaan spontaaneja naurahduksia ja vielä iloisempi olin siitä, kun useampikin naispuolinen henkilö tuli keikan jälkeen kiittämään erikseen biisin osuvuutta: ”sehän oli ihan kuin minä”.

Juna-asemalla

Kuten levyn kansivihkon aikajanasta ilmenee, tämä kappale syntyi aivan ensimmäisenä ja oli lähtölaukaus siihen että aloin kirjoittaa lauluja sillä ajatuksella että jonain päivänä esitän niitä oman nimeni alla. Kuten aikajanassakin on mainittu, tämä sai alkunsa huhtikuussa 2009 näkemästäni eläväntuntuisesta unesta. Heti herättyäni keitin kahvia, otin kitaran käteen ja aloin kirjoittaa unta lauluksi.

Unenomaisuus säilyi ehkä kappaleen toteutuksessakin, itse koen että biisissä on miellyttävän rauhallinen ja leijuva tunnelma. Pidin tämän sovituksellisesti melko vähäeleisenä, halusin että teksti saa kunnolla ilmaa. Soitannollisena erikoisuutena on kerrottava, että tässä kuullaan matkaharmonia. Kun tulin alkuvuodesta 2015 Joensuuhun tekemään äänityksiä, kävin eräänä iltana kuuntelemassa kaupunginkirjastolla kaverini Mintun keikkaa. Hän soitti useammassakin kappaleessa pientä vihreää matkaharmonia, jonka soundiin ihastuin välittömästi ja kysyin jonkin ajan jälkeen saisinko lainata soitinta. Roudausteknisistä syistä päädyimme lopulta siihen, että menin Mintun ja puolisonsa Antin kotiin äänittämään soitinta. Tuntui hauskalta viritellä mobiilistudio toisten ihmisten olohuoneeseen.

Kappaleen alussa kuultava junankuulutusintro on myös itse äänittämäni, sijainti on Tallinnan Balti jaam -rautatieasema. Taustalla voi kuulla vaimeana Oleviste kirikin suunnasta kantautuvat kirkonkellot. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että jouduin käymään asemalla useita kertoja ennen kuin sain keskeytymättömän oton: yleensä äänitys keskeytyi siihen, että joku laitapuolen kulkija tuli joko pummaamaan tupakkaa tai vaihtoehtoisesti tarjoamaan olut- tai viinaryyppyä. Ehkä näytin olevan sen tarpeessa.

Varkaudentie

Kappale, jota harkitsin alun perin eri sanoitusversiolla Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeeni käyttöön. Sanoituksen muututtua oli aika selkeää, että tämä tulee omaan käyttööni.

Tämä on aika suoraviivainen kertomus maata kiertävän soittajan arjesta ja siitä, kuinka järjettömältä se toisinaan tuntuu. Luulen että jokainen joskus keikkoja tehnyt tunnistaa tästä tuttuja asioita ja ajatuksia.

Biisille nimensä antanut Varkaudentie on klassinen inhonaihe Joensuusta ajettaessa: kapea ja huonosti hoidettu tie, jossa tuntuu aina olevan sietämättömän huono ajokeli vuorokauden tai vuodenajasta riippumatta.

Joni Leino soittaa tässäkin biisissä rumpuja. Muihin kappaleisiin ohjeistin soittamaan vähäeleisesti ja mahdollisimman vähillä filleillä, mutta tämän kohdalla totesimme yhdessä että vauhtia ja vaarallisia tilanteita saa olla niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Valmis rumpuraita on mielestäni erinomainen.

Tässä kappaleessa on ”piilotettu” intro, jonka kuulee vain jos kuuntelee levyn läpi kokonaisuudessaan. Kyseistä pause-raita -kikkaa ei saanut toteutettua digitaalisiin versioihin, joten intro on olemassa vain cd-versiolla. Kyseinen pätkä on peräisin kesällä 2007 tehdyltä keikkamatkalta, jossa minulla oli sattumalta mukana sanelin.

Post-apokalyptinen vesikaakao

Levyn miksannut Heikki Marttila vaikutti tietämättään tämän kappaleen sävellyksen alkuun. Heikki oli puolisonsa kanssa käymässä luonani Tallinnassa kesällä 2013. Puhuimme kitaransoitosta ja avoimista vireistä ja Heikki näytti minulle avoimen G-vireen (matalasta kielestä korkeaan D, G, D, G, H, D). Olin soittanut aiemminkin joillain avoimilla vireillä, mutta avoin G kolahti jostain syystä erityisesti.

Kun sitten Heikin vierailun jälkeen menin työhuoneelle, aloin improvisoida vireen ympärillä ja lauloin päälle sanoja, joita olin pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa. Pian tajusin tehneeni ensimmäisen säkeistön, jossa oli miellyttävän hypnoottinen ja sumea tunnelma.

Kertosäe jäi roikkumaan. Olin tyytyväinen säkeistöön mutta en keksinyt kuinka siitä voisi jatkaa eteenpäin. Ratkaisu tuli Joensuussa marraskuussa 2013, kun menimme Rokumentti-musiikkielokuvafestivaalin päätöselokuvan (Moodyssonin Vi är bäst!) jälkeen ystävien kanssa istumaan Surakan baariin Suvantosillan kupeeseen.

Koko seurue oli festivaalin ja univajeen myötä hysteerisellä tuulella ja jutut poukkoilivat levottomina. Tilasin kaakaon ja harmittelin ääneen, että se on tehty veteen eikä maitoon. Ystäväni Timo alkoi kehitellä toteamukseni ympärille post-apokalyptista live-roolipeliä jossa syötäisiin säilykkeitä ja juotaisiin puhdistustabletilla suovedestä tehtyä vesikaakaota. Nauroin katketakseni Timon vapaasti assosioivalle visioinnille. Majapaikkaan päästyäni kirjoitin muistikirjaani saman tien talteen fraasin ”post-apokalyptinen vesikaakao”. Kertosäe valmistui heti seuraavalla viikolla työhuoneelle päästyäni.

Vesikaakaossa on myös äänityksellisesti kivoja yksityiskohtia. Basari on tehty (kuten suurimassa osassa levyn kappaleista) hakkaamalla työhuoneeni lautalattiaa paksupohjaisella kengällä. Pelliniskut on puolestaan tehty siten, että paiskoin rumpaliystävän lahjoittamaa rikkinäistä crash-peltiä ympäri työhuoneeni lattiaa. Mainittakoon, että ajoitin kyseisten äänitysten tekemisen puolenyön tienoille etten säikäyttäisi muita samassa kerroksessa työskenteleviä.

Ruutukaava-ahdistus

Syntyi kesällä 2010 ja tuntui pitkään siltä, että biisissä on kiinnostava tunnelma mutta jokin ei ole kohdallaan. Jossain vaiheessa vuonna 2013 uskaltauduin soittamaan biisin demoa kaverilleni. Hän totesi ettei ymmärrä tekstiä. Kyselin lisää ja tajusin, että alkuperäinen ajatus siitä että kappaleessa on kaksi kertojaa ei välity mitenkään, eikä sen ole oikeastaan mahdollistakaan välittyä. Muutin kappaleen kokonaan minä-muotoon ja palaset loksahtivat kohdalleen.

Levylle tämä valmistui viimeisenä. Osittain kappaleen hankalalta tuntumisen ja osittain loppusuoran väsymyksen takia olin jo luovuttamassa ja päätymässä siihen, että tämä jää pois ja levylle tulee vain 11 kappaletta. Heikki kuunteli siihenastisen versioni, kehui biisiä ja kannusti tekemään sen valmiiksi. Sain lisäuskoa ja jatkoin työstämistä.

Joskus asiat jotka tuntuvat itsestä ratkaisevilta tulevat yllättävistä paikoista. Tällä kertaa tilanteen laukaisi Roland SH-2000 -analogisyntetisaattorini (jota muuten kuullaan lähes joka biisissä levylläni). Keksin soittaa synan repeat-toiminnolla kertosäkeeseen tykytystä, jota vääntelin säätimestä sattumanvaraisiin tempoihin. Kaoottisuus toi kokonaisuuteen sen asian mitä olin siihen kaivannut ja lopun teki Heikki miksauksellaan, jossa otti huomattavasti enemmän vapauksia kuin muissa kappaleissa ja hullutteli paikoin oikein reippaasti. Hyvä että tämä biisi päätyi levylle.

Pispalan kissat

Kappale sai alkunsa loppuvuodesta 2009, kun Joensuuhun satoi ensilumi. Olen pitänyt ensilumesta aina: tunne siitä, kun herättyään huomaa maailman muuttuneen uudeksi on viehättänyt niin pitkään kuin muistan. Yleensä ensilumi myös saa minut tavattoman energiseksi, toimeliaaksi ja iloiseksi.

Pispalan kissat on yksi omia suosikkibiisejäni levyltä. Pidän erityisesti kertosäkeestä, niin melodisesti kuin tekstin puolesta. Kertosäkeen mielikuva siitä, kuinka pihalle päivän mittaan satanut ensilumi täyttyy hiljalleen kissojen tassunjäljistä tuntuu rauhoittavalta.

Kertosäkeeseen oikeastaan liittyykin se, miksi kappaleen valmistumisessa kesti niin pitkään. Tässä oli pitkään valmiina ensimmäinen säkeistö ja kertosäe, jonka jälkeen en tiennyt oikein kuinka jatkaa. Kertosäe tuntui niin onnistuneelta, että loin sillä itselleni paineita, suorastaan pelkäsin jatkaa: ihan kuin kappaleen hauras tunnelma olisi rikkoutunut jos mokaan jotenkin. Kirjoitin varmaan lähemmäs kymmenkunta erilaista vaihtoehtoa toiseksi säkeistöksi mutta mikään ei tuntunut oikealta.

Pakko oli jälleen paras muusa. Kun ensimmäinen soolokeikkani Nordic Lit -kirjallisuustapahtuman yhteydessä läheni kesällä 2014, laittoi se minut ottamaan itseäni niskasta kiinni tämän kappaleen kanssa, koska halusin ehdottomasti esittää sen. Vietin ennen keikkaa useita viikkoja isoäitini mökillä Polvijärven Sotkumassa viimeistellen sekä treenaten biisejäni. Eräänä iltana sain viimein tämän kappaleen kohdalla ajatuksen päästä kiinni ja kirjoitin toisen säkeistön valmiiksi.

Pispalan kissat sisältää yhden yksittäisistä suosikkikohdistani levyllä. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tuleva välisoitto on alun perin tehty pianolla, mutta jostain syystä teki mieli soittaa se kitaralla rupisella fuzz-soundilla. Soitin osuuden Heikille loppuvuodesta 2014 lähettämääni sovitusdemoon laittamalla kitaran suoraan linjaan, lähinnä laiskuudesta mikittää vahvistinta. Demon kuultuaan Heikki kehui linjafuzzin soundia ja ehdotti, että otto käytetään levyllä sellaisenaan. Näin tehtiin.

Toipilaat

Toipilaat on järjestyksessään toinen levylle kirjoittamani kappale, valmistui melko pian Juna-asemalla -biisin syntymisen jälkeen. Ajankohta oli toisin sanottuna kevät 2009. Minulle poikkeuksellisesti kappale oli tekstiä ja välisoittoja myöten valmis aika lailla heti, äänitysvaiheeseen päästessä muokkasin enää sovitusta ja rakennetta.

Tämän biisin tekstiin liittyy todella kummallinen tarina. Kuten edellä tuli mainittua, en soittanut biisejäni etukäteen käytännössä kenellekään, niinpä kukaan ei kuullut tätäkään kappaletta ennen syksyä 2013.

Kuten vaiheitani tarkemmin seuranneet tietävät, olen pyörittänyt Juki Records -levy-yhtiötä syksystä 2003 asti, keväästä 2008 lähtien toiminnassa mukana on ollut myös Ukkosmaine-bändikaverini Lasse. Omien kokoonpanojemme lisäksi olemme julkaisseet myös ulkopuolisia artisteja, joista aktiivisimmin Eläin-yhtyettä: bändiltä on julkaistu tähän mennessä kolme levyä.

Syksyllä 2010 sain kuultavakseni Eläimen silloin tekeillä olleen kakkoslevyn (keväällä 2011 ilmestynyt 2000 Deluxe) demoja. ”Minä ja se” -nimistä kappaletta kuunnellessani karvat nousivat pystyyn hämmästyksestä kun kuulin c-osan, jonka teksti alkoi riveillä ”Agentti Cooper vihreässä nojatuolissa mun olohuoneessa”. Toipilaiden tekstin toisessa säkeistössähän Twin Peaksista tuttu FBI-agentti Dale Cooper istuu tarinan henkilöiden keskellä sohvalla. Ei siinä sinällään mitään, että sama fiktiivinen henkilö esiintyy kahdessa biisissä, mutta tuntui kummalliselta sattumalta että molemmissa kappaleissa miljöö on nimenomaan olohuone ja että tunnelma on kummassakin biisissä sellainen, että Dale Cooper on jollain tapaa rauhaa ja järjestystä tuova hahmo eri tavalla kaoottisten tilanteiden keskellä.

Kerroin heti ”Minä ja se” -biisin kuultuani havainnostani Eläimen laulaja-kitaristi-biisintekijälle Timolle, joka hämmästeli tilannetta myös. Timo kyseli, onko hän voinut kuulla biisin ohimennenkin tai nähdä tekstin jossain luonani mutta vakuutin ettei sellainen ole mahdollista. Alitajuntamme vain jostain syystä kulkivat samoja polkuja.

Tämän biisin sovittamisessa kesti pitkään. Hassua sinällään, koska lopullinen versio on aika kepeä ja simppeli. Tämän sovittaminen vaati kuitenkin lopulta sitä, että revin aiemman sovitusversion palasiksi, pyysin Jonia soittamaan rummut kevyemmällä otteella ja laitoin kappaleen alkuun jo ihan alkuperäisellä demolla olleen kitaranäppäilyn.

Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että ensimmäisen säkeistön taustalla kuultava sadeputkimainen ääni on paperin repimistä. En oikein muista, mistä visio kappaletta äänittäessä tuli, mutta heti repimistä äänitettyäni tuntui siltä, että kyseinen ääni kuuluu ehdottomasti kokonaisuuteen.

Living the Dream

Tämän biisin syntytarina on erikoinen ja samalla opettavainen sen suhteen, että ideat kannattaa aina tallettaa järjestelmällisesti johonkin samaan paikkaan.

Loppuvuodesta 2013 laitoin erästä puhelinnumeroa kaivaessani virrat kännykkään, jota olin käyttänyt jouluun 2009 asti. Tuolloin puhelin meni rikki siten, ettei langan toisessa päässä ollut enää kuullut mitään. Sain siskoltani uuden puhelimen tilalle saman tien ja vanha puhelin jäi laatikon pohjalle.

Onneksi jäi, sillä loppuvuodesta 2013 muistin sattumalta, että taisin laittaa puhelimen sanelimeen joskus jotain ideoita talteen. Tsekkasin tallennetut tiedostot läpi, niitä ei ollut paljoa eivätkä ne olleet mitään erityisiä. Kunnes vastaan tuli tallennus, jossa lauloin ilman säestystä melko viitteellistä melodiaa, joka alkoi sanoilla ”90 kiloa lihaa, treenikämpän sohvalla makaa”. Sen jälkeen melodia jatkui sanattomana, kunnes vähän ajan päästä jatkui kertosäe: ”Ja paska haisee, woou-woo, ja paska haisee, shala-lalaa”.

Muistin heti sanelun kuullessani ajan ja paikan, jossa olin idean taltioinut. Idea tuli syksyllä 2009 Joensuussa Koskikadulla sijaitsevassa, nyttemmin jo huonokuntoisuutensa vuoksi puretussa treenikämppäkompleksissa, josta vuokrasin hulppealla 14 euron kuukausimaksulla yhden treenikämpän nurkkaa puolen vuoden ajan.

Innostuin löydöstäni todella paljon: olin löytänyt biisi-idean, jonka olin unohtanut aivan täysin! Tunne oli verrattavissa siihen, kun löytää kaapista jonkun vanhan vaatekappaleen, jonka olemassaolon on unohtanut ja jonka huomaa sopivan upeasti.

Otin neljä vuotta vanhasta ideasta kopin ja aloin kirjoittaa biisiä eteenpäin. Sain tunnelmasta hyvin kiinni ja sekä teksti että melodia hahmottuivat kasaan ensimmäiseen kertosäkeeseen asti. Kappaleen viimeistelin lopulta samalla viikolla kuin Mukava tyttö -biisin: myös Living the Dream sai ensiesityksensä syksyn 2014 Kaa(m)os-taidetapahtumassa.

Tämä on biisi, joka on osoittautunut toimivaksi myös sellaisilla keikoilla, joissa ihmiset eivät ole kuulleet biisejäni aiemmin. Tuntuu mairittelevalta, kun biisi herättää spontaaneja naurunpurskahduksia ihmisissä, jotka kuulevat sen ensimmäistä kertaa. Yhden kauneimmista palautteista sain ystävältä, joka kertoi kuunnelleensa kappaleen ensimmäistä kertaa työmatkalla junassa ja tunnistaneensa sen kuvaaman maailman niin hyvin, että oli hymyillyt koko loppumatkan.

Living the Dream sisältää Lätäkköarkisto-levyn ainoan varsinaisen kitarasoolon, tekstin kuvaama maailma vaati sitä että biisissä on suurieleinen, mahtaileva ja vähän korni soolo. Näin vanhana hevimiehenä nautin suuresti siitä, että sain hyvällä perusteella soittaa levylleni tapping-osuuksia.

Ikkunan takana

On ihmisiä, jotka ovat järkeviä ja tajuavat että päässä liikkuvia pelkoja ja huolia ei kannata missään nimessä miettiä öisin, sillä silloin sellaisten asioiden mittasuhteet kasvavat helposti aivan suhteettomiksi. Sitten on ihmisiä, jotka tiedostavat kyllä että asioiden pyöritteleminen yöllä on typerää mutta tekevät sitä silti. Itse kuulun jälkimmäisiin, valitettavasti.

Loppuvuodesta 2013 moni asia elämässä pelotti ja aiheutti unettomia öitä. Erehdyin katsomaan tilanteeseen nähden aivan liian pelottavan elokuvan: en tajunnut katsovani todella pinnan alle menevää kauhuelokuvaa ennen kuin oli liian myöhäistä, enkä myöskään malttanut lopettaa kun tarina oli jo imaissut mukaansa. Lopputuloksena olin valveilla vielä aamuyöstä. Pelkojen keskeltä alitajunnasta ilmestyi rauhoitteleva kertosäe, jossa vakuutettiin ettei ikkunan takana ole mörköjä. Nousin sängystä nauhoittamaan kertosäkeen muistiin ja onnistuin jollain tapaa sen myötä rauhoittamaan itseni.

Kertosäe oli olemassa yksinään yli puoli vuotta, kunnes edessä oli jo useamman kerran mainitsemani ensimmäinen soolokeikkani Nordic Lit -tapahtuman yhteydessä. Muistan tarkalleen illan, jolloin viimeistelin kappaleen Polvijärven mökillä. Keikkaan oli enää pari yötä ja olin pyöritellyt säkeistön melodiaa jo aiemmin samalla viikolla, mutta sanat olivat kesken. Oli ollut pitkään helteistä ja yhtenä iltana ukkosti kunnolla. Istuin majoittamassani aittarakennuksessa ja kuuntelin kuinka sade hakkasi peltikattoon niin kovaa, että akustisen kitaran soittokin hautautui sen alle.

Ukkosmyrskyn jälkeen ulkona tuoksui ihanalta, taivas oli vaaleanpunainen ja järven pinnalla leijaili hento usva. Kävin uimassa lämpimässä vedessä pitkään ja nautinnollisesti katsellen samalla kaunista taivasta. Uinnin jälkeen asetuin tuvan pöydän ääreen ja kirjoitin kappaleen tekstin loppuun yhdeltä istumalta.

Tiesin koko ajan, että tämä on ehdottomasti levyn päätöskappale. Olen myös ottanut tavaksi soittaa tämän viimeiseksi keikoilla. Tuntuu tärkeältä ajatukselta, että kun biiseissäni käydään läpi monenlaisia – paikoin melko pimeitäkin – tunnelmia, niin viimeiseksi jäävä ajatus on kuitenkin se, että toivoa ei saa eikä kannata menettää ja ettei peloille pidä antaa liikaa valtaa. Ehkä tämä kappale on levykokonaisuudessa vähän kuin mökillä ihailemani vaaleanpunainen taivas ukkosmyrskyn jälkeen.

Lätäkköarkisto vuosi vuodelta

Nyt kun kotisivuni ovat olleet auki jo reilun kuukauden, niin voisi olla hyvä aika tehdä toinen blogipäivitys. Marraskuun väsyttämänä laiskiaisena en kuitenkaan nyt laadi aivan uutta tekstiä, vaan kierrätän jo kertaalleen julkaistun.

Alla oleva kirjoitus löytyy Lätäkköarkisto-levyni cd-painoksen kansivihkosesta (sekä myös Bandcamp-sivullani myytävän digitaalisen version pdf-vihkosesta). Teille levyn jo omistaville tämä on siis uusintalähetys. Kun kuitenkin ihmiset kuuntelevat nykyisin levyjä yhä useammin Spotifysta (josta myös Lätäkköarkisto löytyy), niin tarjottakoon tämä teksti myös heidän luettavakseen.

Kyseessä on siis aikajana, jossa kerrataan väläyksenomaisesti levynteon eri vaiheita. Ajatus kyseisen tekstin tekemisestä syntyi äänitysten loppuvaiheessa, kun aloin konkreettisesti tajuta kuinka pitkä prosessi oli ollut: ensimmäisen kappaleen valmistumisen ja levyn julkaisemisen välillä oli ehtinyt kulua yli kuusi vuotta. Aloin myös huomata erikoisia yhtymäkohtia ja ympyröiden sulkeutumisia projektin eri vaiheiden välillä ja tahdoin taltioida niitä. Toisaalta halusin myös ihmisten ymmärtävän, että soololevyn julkaiseminen ei ollut mikään hetkellinen päähänpisto, vaan asia jota olin todella pyöritellyt päässäni vuosikaudet (vaikken siitä toki puhunutkaan käytännössä juuri kellekään).

Ja tuohon viimeiseen ajatukseen liittyen täytyy lisätä, että toisin kuin muutama kriitikko on arvellut, levy ei ole tyhjennetty pöytälaatikkoni. Viimeistään aikajanan jutuista välittynee se, että nämä laulut olivat alun alkaenkin sellaisia jotka tulen esittämään oman nimeni alla. Ainoan poikkeuksen sääntöön muodostaa Varkaudentie, jota harkitsin tarjoavani (täysin eri sanoilla tosin) Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeelleni.

Mutta pidemmittä puheitta: tässä yksi tarina siitä, kuinka Lätäkköarkisto syntyi.

 

Huhtikuu 2009

Näen asunnossani Joensuun Linnunlahdella unta, jossa olen juna-asemalla. Unessa on harvinaisen voimakas tunnelma. Laitan heti herättyäni kahvin tippumaan, otan kitaran käteen ja alan kirjoittaa unta lauluksi. Tapojeni vastaisesti kappale valmistuu yhdeltä istumalta. Äänitän siitä saman tien yksinkertaisen demon. Äänitystä myöhemmin kuunnellessani huomaan, että laulun toisen säkeistön taukokohtaan on tallentunut avonaisesta ikkunasta linnunlaulua. Poltan kappaleen cd:lle, laitan levyn kirjekuoreen ja postitan sen ikävöimälleni ystävälle, joka oli unessa mukana. Ajattelen, että kappale on täyttänyt tarkoituksensa ja ettei kenenkään muun tarvitse kuulla sitä.

Elokuu 2009

Äänitämme Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeeni kanssa tulevan levymme demoja mökillä Liperin Käsämässä. Ilmenee, että kappaleiden toteutukset ovat niin kesken että levynjulkaisua päätetään lykätä reilulla vuodella: kitaristimme on lähdössä seuraavan vuoden alussa Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Tilanne harmittaa. Ärsytyksen myötä teen Hattusten levylle kaavailemaani kappaleeseen uudet sanat, jotka suhtautuvat bändielämään kyynisemmin. Myöhemmin tajuan, että rivien välistä välittyy kuitenkin lämpö ystäviä kohtaan.

Helmikuu 2010

Joensuussa on ollut koko alkuvuoden kovat pakkaset, joki höyryää. Teemme pitkiä päiviä Ukkosmaine-yhtyeeni neljännen levyn kanssa, päivän kaikki valoisa aika menee studion uumenissa. Erään myöhäiseksi venyneen äänityspäivän päätteeksi istun kotisohvalle umpiväsyneenä, otan syliin nailonkielisen akustisen kitaran, soitan e-mollin ja alan laulaa paidanhelmaan tarttuneista kissankarvoista.

Kesäkuu 2010

Istun vehreänä alkukesän päivänä Jyväskylässä Harjulla ja juon inkiväärilimonadia. Ystävää odotellessani selailen muistivihkoani ja totean siellä olevan aineksia jo useaan kappaleeseen, jotka eivät selvästikään ole kummankaan bändini materiaalia. Mietin ensimmäistä kertaa, että ehkä näitä voisi joskus esittää julkisestikin.

Syyskuu 2010

Syksy alkaa Tallinnassa, jonne olen muuttanut kesän päätteeksi. Uusi koti on Kalamajan kaupunginosassa asunnossa, jossa on turkoosi lautalattia. Ostan itselleni tupaantuliaislahjaksi käytetyn mustan Telecasterin. Biisintekijät puhuvat joskus mystifioivaan sävyyn kitaroista, joiden sisään on kätketty biisejä ja totean uuden sähkökitarani olevan juuri sellainen.

Marraskuu 2011
Olen kirjoittanut kesällä muistikirjaani ”Jotain aktiivisempia liikkeitä olisi omien laulujen suhteen ehkä syytä tehdä jossain välissä kun mahdollista on”. Alkuvuodesta ajan on vienyt Ukkosmaineen viidennen levyn työstäminen, syksystä puolestaan Hullujen Hattusten äänitykset. Omat kappaleet ovat kuitenkin säännöllisesti mielessä. Eräänä marraskuun aamuna keitän kahvia, istun pianon ääreen ja kirjoitan kappaleen, jossa naispuolista henkilöä puhutellaan mulkuksi.

Joulukuu 2012

Aikaa omille lauluille on jäänyt vähän, Hullujen Hattusten kesällä julkaistun levyn julkaisukiertueen päätyttyä jatkamme suoraan Ukkosmaineen kuudennen levyn äänityksiä. Joulukuun alussa nuorten mielenterveyskuntoutujien parissa työskentelevä ystäväni kysyy yllättäen, tulisinko esiintymään heidän työpaikkansa pikkujouluihin soolona. Lupaudun ja viikkoa ennen jouluaattoa olen Polvijärvellä soittamassa keikkaa täysin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Settini koostuu Ukkosmaine- ja Hullut Hattuset -biiseistä mutta uskaltaudun niiden lomassa soittamaan yhden oman kappaleeni ensimmäistä kertaa. Ihmiset taputtavat. Yksin esiintyminen tuntuu samaan aikaan sietämättömän pelottavalta ja äärimmäisen kiehtovalta.

Tammikuu 2013

Saan vuoden aluksi itselleni työhuoneen. Tallinnan rautatieaseman lähellä sijaitsevasta Telliskivi Loomelinnak -kulttuurikompleksista vapautuu pieni huone, jonne raahaan soitto- ja äänityskamani Kalamajan kämpästä. Ikkunasta näkyy ratapihalle. Kun junat tööttäävät tietä ylittäessään autoille, kuuluu äänimerkki neljänteen kerrokseen asti.

Syyskuu 2013

Ukkosmaine on jäänyt puolen vuoden keikkatauolle julkaistuaan keväällä levyn ja soitettuaan siihen liittyvät keikat. Tarkoitukseni on keskittyä loppuvuoden ajan seuraavalle vuodelle suunnitellun Ukkosmaine-kirjan kirjoittamiseen sekä siihen, että äänitän viimein omista kappaleista kunnolliset demot. Syyskuun toisella viikolla olen menossa aamusta työhuoneelle mutta totean ulkona olevan niin lämmintä, että päätän tehdä ensin pitkän pyörälenkin ennen työhuoneelle menoa. Pyöräilen Kalamajasta Pelgurantaan ja sen takaa alkavia pyöräkaistoja pitkin lopulta Kakumäen niemeen asti. Palaan työhuoneelle iltapäivästä, vaihdan ylleni kuivan paidan ja kirjoitan urheilun tuoman raukeuden vallassa kirjan ensimmäisen tekstikappaleen. Sen jälkeen alan sovittaa edellisenä vuonna tekemääni Rakkausprosentti-kappaletta. Työstän kappaletta yöhön asti ja tajuan, että voin ihan hyvin soittaa levylle kaiken itse.

Marraskuu 2013

Olen tehnyt koko syksyn ajan virkamiesmäistä viikkoa työhuoneella. Aamupäivän ajan kirjoitan Ukkosmaine-kirjaa, lounaan jälkeen jatkan äänitysten parissa. Vuosien ajan työstämäni kappaleet saavat viimein muotoaan. Kirjoitan ylös muutamia teesejä sovituksiin liittyen, kuten ”ei tylsää akustisen kitaran harjaamista” sekä ”ei ohjelmointeja”. Haluan biiseissä olevan muun sisällön lisäksi myös soittamisen riemua.

Joulukuu 2013

Kirjan työstäminen alkaa viedä niin paljon aikaa, että on pakko keskittyä siihen ja jättää äänitykset tauolle. Monet omaan elämään liittyvät asiat huolettavat ja pelottavat, on vuoden pimein aika ja katson tilanteen huomioon ottaen aivan liian pelottavan elokuvan. Yöllä valvoessa alitajunnassa alkaa pyöriä rauhoitteleva kertosäe, jossa vakuutetaan ettei ikkunan takana ole mörköjä. Nousen sängystä nauhoittamaan pätkän puhelimen muistiin ja saan viimein unta.

Toukokuu 2014

Ukkosmaineen kirja on julkaistu vappuaattona ja bändi on palannut sen myötä onnistuneesti keikkatauoltaan. Kirja on herättänyt mukavasti kiinnostusta ja sen myötä minut kutsutaan puhumaan elokuun alussa Joensuussa järjestettävään kirjallisuustapahtumaan. Tapahtuman järjestäjä kysyy, voisinko soittaa iltatilaisuudessa myös soolokeikan. Lupaudun ja päätän samalla, että soitan keikalla pelkästään ennen julkaisematonta materiaalia.

Heinäkuu 2014

Vetäydyn Ilosaarirockin jälkeen viikkojen ajaksi Polvijärven Sotkumaan mummini mökille, jossa olen viettänyt kesiäni jo 80-luvulta lähtien. Rauhallisessa ympäristössä on hyvä harjoitella sekä viimeistellä kappaleita, joista osa on vielä tekstin tai sävellyksen osalta kesken. Eräänä iltana ukkostaa kunnolla, majoittamani aittarakennuksen peltikatto ropisee niin kovaa että akustisen kitaran soittokin hautautuu sen alle. Myrskyn laannuttua taivas on vaaleanpunainen ja järven pinnalla leijailee hento usva. Käyn uimassa lämpimässä vedessä ja kirjoitan sen jälkeen tuvan pöydän ääressä loppuun viime vuoden joulukuussa aloitetun mörköjenkarkoituslaulun.

Elokuu 2014

Esitän laulujani ensimmäistä kertaa julkisesti kirjallisuustapahtuman iltatilaisuudessa. Kun viisi vuotta sitten ensimmäiseksi valmistunut soolokappaleeni sijoittui juna-asemalle, tuntuu sopivalta että ensimmäinen keikkani on Joensuun rautatieasemalla, Teatteri Sataman käyttöönottamassa vanhan asemaravintolan tiloissa. Keikka jännittää uskomattoman paljon mutta selviydyn. Ihmiset kehuvat kappaleita keikan jälkeen. Outo olo, laulut on tuotu ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille.

Lokakuu 2014

Soitan toisen soolokeikkani. Viimeistelen keikkaa varten kaksi pitkään kesken ollutta kappaletta ensiesityskuntoon. Tajuan, että niiden myötä minulla on kasassa levykokonaisuus. Teen Telliskiven työhuoneella pitkäksi venyviä päiviä demoäänitysten parissa. Hakkaan lautalattiaan rytmiä paksupohjaisella kengällä ja totean siitä lähtevän basarisoundin mainioksi. Hiljenneen vanhankaupungin halki kotiin pyöräileminen keskiyön jälkeen tuntuu rauhoittavalta.

Joulukuu 2014

Lähden joulunviettoon Joensuuhun. Laivaan kävellessäni mieleen nousee täysin tyhjästä vanha valokuva, jossa olen lapsena samalla mökillä jossa kesällä viimeistelin kappaleita. Otan yhteyttä kuvataiteilijaystävääni Heliin, joka lupaa maalata kuvan pohjalta kansikuvan. Viimeistelen viimeisenä työstämäni kappaleen sovitusdemon Joensuun Kanervalassa vajaa viikko ennen jouluaattoa. Heli käy tuomassa valmiin maalauksen aatonaattona. Päätän, että seuraavana vuonna äänitän levyn valmiiksi ja julkaisen sen.

Tammikuu 2015

Aloitan levyni äänitykset loppiaisen jälkeen, alan tehdä töitä demopohjien päälle. Ilmenee, että osa työstä on jo tehty, sillä demoiksi tarkoitetuissa osuuksissa on paljon hyvätunnelmaisia ottoja. Varhaisimmat levylle päätyvät lauluotot ovat syksyltä 2013.

Helmikuu 2015

Telliskiven työhuoneen vuokrasopimuksen päätyttyä tammikuun lopussa olen siirtänyt äänitykset väliaikaisesti Joensuuhun ystäväni rintamamiestalon yläkertaan Hukanhaudalla, jossa kovaäänisten sähkökitaroiden äänittäminen ei häiritse ketään. Talo on junaradan vierellä ja yläkerran ikkunasta näkee junien lähtevän aamulla Helsinkiin ja tulevan illalla takaisin.

Huhtikuu 2015

Teemme miksaaja Heikin kanssa viimeisiä muutoksia kappaleiden miksauksiin Joensuussa Merimiehenkadulla, vain vajaan kilometrin päässä asunnosta, jossa ensimmäinen kappale syntyi. Avonaisesta ikkunasta kuuluu lintujen laulua ja totean, että kun sitä kuultiin ensimmäisellä demolla, täytyy sitä äänittää myös levylle. Se jää viimeiseksi levylle äänitetyksi asiaksi.

Blogin avaus ja tervetulotoivotus

Tervetuloa upouusille kotisivuilleni, joiden myötä on sopivaa avata myöskin tämä blogi. Lausuttakoon näin heti alkuun suurimmat kiitokset Internet­-yleisnero Tommi Rinteelle kotisivujen laatimisesta sekä myöskin valokuvaaja Tomi Palsalle, jonka otoksilla sivusto on kuvitettu.

Näin ensimmäisessä blogikirjoituksessa voisi olla paikallaan hieman pohtia sitä, missä nyt ollaan ja kuinka siihen on päädytty.

Ensimmäinen soololevyni Lätäkköarkisto julkaistiin tämän vuoden keväällä, nelisen kuukautta sitten. Levyntekoa edelsi pitkä ja loppua kohti koko ajan intensiivisemmäksi muuttunut prosessi, jonka voi katsoa alkaneen jo vuonna 2009: tuolloin tein ensimmäistä kertaa kappaleita, jotka tiesin haluavani levyttää ja esittää oman nimeni alla.

Levynjulkaisun jälkeen olen tehnyt keikkoja hyvin erilaisissa paikoissa. Joukkoon on mahtunut lämmittelypestejä, yksityiskeikkoja sekä myös erilaisten tapahtumien yhteydessä esiintymistä. Olen tahtonut ottaa vastaan käytännössä kaikki keikat, joita minulle on tarjottu, sillä paitsi että nautin esiintymisestä, koen musiikkini levittyvän sitä kautta kaikkein tehokkaimmin: radiossahan tällaisen marginaaliartistin musiikki ei soi.

Popkatu-klubi, Joensuu, 16.7.2015. Kuva: Anni Hakkarainen.
Popkatu-klubi, Joensuu, 16.7.2015. Kuva: Anni Hakkarainen.

Olen esiintynyt kaikilla keikoilla yksin. Päätös on ollut tietoinen. Mietin jossain vaiheessa pienen yhtyeen kasaamista, mutta totesin yhden suuren motiivin koko sooloartistiuden taustalla olleen halu saada päättää kaikesta itse ja sellainen taas ei ole kovin palkitsevaa bändiympäristössä. Niin paljon kuin omista yhtyeistäni pidänkin, on todella vapauttavaa, kun ei tarvitse sopia kenenkään kanssa aikatauluja minkään suhteen ja kun voi keikkatilanteessa tehdä aivan mitä huvittaa, muuttaa lennosta kappaleiden rakenteita, vaihtaa biisilistaa, mitä vaan. Toki kaiken tämän varjopuolena on se, että keikkaa edeltävä jännitys on kasvanut useilla tämän vuoden keikoilla vallattomiin mittoihin, kun ei ole bändikavereita joiden kanssa jakaa sitä. Se on kuitenkin hyvänlaista jännitystä, joka häviää useimmiten heti kun alkaa soittaa ja keikan jälkeen on erityisen hyvä olo siitä, kun on voittanut itsensä.

Mieleenpainuneita keikkoja tänä vuonna on ollut monia. Popkatu­-tapahtuman yhteydessä soitetulla klubikeikalla Joensuun Teatteriravintolassa paikalla oli toistasataa ihmistä, jotka kuuntelivat tarkkaan laulujani ja joiden kanssa koin vahvaa vuorovaikutusta. Mieleen jäi myös Muuan mies ­-yhtyeen lämmittelijänä soitettu keikka Jyväskylän Vakiopaineessa, jossa varmasti kukaan ei ollut kuullut biisejäni aiemmin. Oli hienoa huomata, että laulut upposivat neitseelliseen yleisöön ja yhteislauluakin saatiin aikaiseksi. Toisaalta myös monenlaisissa yksityistilaisuuksissa hyvinkin pienille yleisöille esiintyminen on ollut palkitsevaa.

Mitä sitten tapahtuu seuraavaksi? Soolourani suhteen en ole piirtänyt vielä mitään suuntaviivoja tai tehnyt aikatauluja, annan asioiden edetä omalla painollaan. Sen verran kuitenkin tiedän, että uusia kappaleita on syntynyt Lätäkköarkiston jälkeen ja olen esittänyt osaa niistä keikoillakin. Melko todennäköistä on, että kun lauluja on tarpeeksi, alan suunnitella seuraavaa levyäni. Sen lisäksi pyrin tekemään keikkoja mahdollisimman paljon. Mikäli haluaa minut tilaisuuteensa soittamaan, voi esiintymisiä tiedustella Keikat-sivulta löytyvistä yhteystiedoista.

Mitä tulee tähän blogiin, niin haaveilen vähän sellaisesta, että jatkossa tämän aiheet voivat rönsyillä myös sooloartistiudeni ulkopuolella: toisin sanottuna tästä voisi tulla paikka, jossa pääsen kertomaan ylipitkiä musiikkianekdootteja ilman että kukaan keskeyttää. Katsotaan miten käy.

Seuraava soolokeikkani on tämän viikon perjantaina 2.10. Samae Koskisen lämppärinä Tampereen Telakalla. Ensi viikon perjantaina 9.10. puolestaan avaan illan Joensuussa Anssi Kelalle. Tervetuloa paikalle jos olette jommassa kummassa kaupungissa, odotan itse innolla. Erinomaisen mukavaa ja värikästä syksyä kaikille!