Kalenterivuosi 2017 alkaa kääntyä kalkkiviivoilleen ja ajattelin kirjoittaa tässä vuoden viime metreillä lyhyesti mietteitä kuluneesta vuodesta.

Kulunut vuosi on ollut itselleni erityisen merkityksellinen monellakin tavalla. Kuten musiikkikuvioitani tarkemmin seuranneet tietävät, viime vuonna molemmat – yli kymmenen vuoden ajan aktiivisesti toimineet – yhtyeeni jäivät määrittelemättömän mittaisille tauoille. Minulle musiikintekijänä ja itseni musiikilla elättävänä tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tänä vuonna olin täysin omillani — ensimmäistä kertaa ikinä.

Tilanne oli tietenkin jännittävä, mutta samalla kiintoisa. Tämän vuoden alussa tuntui vahvasti siltä, että musiikkihommissa on kääntymässä jokin uusi lehti.

Vuosi oli helppo aloittaa sikäli, että päässä oli selkeä tavoite: olin jo edellisen vuoden aikana päättänyt keskittyä lastenmusiikkiin, ja vuoden 2017 tavoitteeni oli keikkailun lisäksi tehdä ikioma lastenmusiikkilevy.

Tavoite myös täyttyi: noin yhdeksän kuukauden työstämisen jälkeen Superradio-niminen levy ilmestyi lokakuun lopussa (en kerro levyntekoprosessista tässä tämän isommin, koska kirjoitin siitä blogissa jo aiemmin).

Tämä vuosi on ollut täynnä uusia asioita, mikä on tuntunut todella piristävältä: on mukavaa huomata vaikkapa jännittävänsä jotain uutta tilannetta ja samalla luottavansa selviävänsä siitä. On myös todella kivaa huomata innostuvansa uusista eteen tulevista asioista vähän samalla tavalla kuin joskus musahommien alkutaipaleella.

Mitkä hetket tästä vuodesta jäävät päällimmäisimpänä mieleen? Niitä on monta. Ensimmäisenä tulee mieleen valmiin levyn käteen saaminen levypainossa. Keikkojen suhteen isoja onnistumisen tunteita koin molempien tiiviiden kiertueiden jälkeen (keväällä soitin 9 keikkaa kolmessa päivässä Kaarinassa, marraskuussa 11 keikkaa neljässä päivässä Uudenmaan alueella). Erityisen jännittävä kokemus oli vuoden isoin keikka Joensuun Vekararokissa: tuntui hurjalta astella yli tuhatpäisen yleisön eteen aivan yksinään. Soiton jälkeen olo oli vastavuoroisesti erityisen onnellinen.

Koska vuonna 2016 päätökseni oli keskittyä lastenmusiikkiin, olivat aikuisten keikat tänä vuonna marginaalissa, niitä oli tarkalleen kaksi: yksi julkinen keikka Joensuun Popkatu-klubilla heinäkuussa ja yksi yksityiskeikka synttäribileissä Sköne-ravintolassa Helsingissä syyskuussa. Molemmat olivat oikein mukavia ja tervetulleita piristysruiskeita lastenkeikkojen keskelle. Pääsin niiden myötä myös soittamaan paljon uutta aikuisten materiaalia, joka otettiin mukavasti vastaan. Popkadun keikan encorena soittamastani coverista oli muuten joku ladannut videon nettiin, sen pääsee katsomaan täällä.

Kaiken kaikkiaan: tämä on ollut hyvä vuosi ja olen päässyt tekemään paljon kiinnostavia asioita. Kiitos kaikille tavalla tai toisella siinä osallisena olleille, nähdään ensi vuonna uusien kujeiden merkeissä!

Liikuttuminen on erikoinen ilmiö. Ainakaan omalla kohdallani sitä ei voi ennustaa mitenkään. Se vain tulee, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Viime lauantaina liikuttuminen tuli ehkä eniten puskista koskaan, kun huomasin kyyneleiden valuvan pitkin poskiani Anssi Kelan jäähallikeikalla.

Tilanteen yllättävyydestä kertokoon se, että muistan aiemmin liikuttuneeni keikoilla kyyneliin asti yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sitä paitsi minun ei ollut alun perin edes tarkoitus osallistua koko keikalle, päädyin lähtemään spontaanisti kun työpaikkansa kautta lippuja saanut ystävä kutsui mukaan.

Mistä liikuttumiseni sitten johtui? Sen ymmärtämiseksi on palattava ajassa taaksepäin edellisen vuosikymmenen puolelle.

***

Ensimmäinen havaintoni Anssi Kelasta ajoittuu keväälle 2001, jolloin vietin abivuottani Niinivaaran lukiossa Joensuussa. Katsoin kotona Jyrki-ohjelmaa, jossa juuri esikoislevynsä julkaissut Kela esiintyi yhtyeensä kanssa. Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, että kosketinsoittimien takana oli Wilma-yhtyeestä tuttu Anna Kuoppamäki. Bändi esitti Nummela-nimisen biisin, joka kuulosti minusta aika hyvältä. Ajattelin, että pitääpä joskus perehtyä miehen musiikkiin tarkemmin.

Sittemmin ilmeni, että minun ei tarvinnut erikseen ottaa asiakseni tutustua Anssi Kelan musiikkiin – vuoden edetessä sitä oli Nummela-albumin jättisuosion myötä yhtäkkiä ihan kaikkialla eikä siltä voinut välttyä.

Kuvaava esimerkki siitä, miten Kelan musiikki läpäisi kaikki ikäryhmät on se, kun ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen suoritin siviilipalvelustani joensuulaisessa päiväkodissa ja kysyin eräältä viisivuotiaalta tytöltä hänen lempimusiikistaan. Vastaukseksi tyttö lauloi minulle Puistossa-kappaleen alusta loppuun. Se oli vaikuttava suoritus, sillä kappaleessa on todella paljon sanoja. Huomautettakoon, että en alkanut kysellä viisivuotiaalta solistilta kuinka hän tulkitsee vaikkapa ”koniin koukussa” -ilmauksen.

Kun jokin asia tulee kyllin suosituksi, aiheuttaa se väkisinkin vastareaktion. Tämä oli selvästi huomattavissa vuoden 2001 lopussa. Samuli Knuuti kirjoitti Rumbaan ilkeäsävyisen kolumnin, CMX:n A.W. Yrjänä ilmoitti yhtyeensä kotisivujen kysymyspalstalla Kelan musiikin olevan ”elämää prostituoivaa paskaa” (on toki muistettava, että CMX:n tyyli vastailla kuuntelijoidensa kysymyksiin oli melko suorasukainen muutenkin).

Itse en ottanut kantaa suuntaa tai toiseen. En millään tapaa inhonnut Kelan musiikkia mutta en myöskään hakeutunut sen pariin, koska sitä kuuli muutenkin joka paikassa, jossa radio oli päällä: kaupoissa, kahviloissa, baareissa.

Seuraavan kerran kiinnitin huomioni Anssi Kelan tekemisiin syksyllä 2003, kun 1972-sinkku ilmestyi. Tykkäsin kappaleesta heti ensi kuulemalta: tarttuvassa kertosäkeistössä oli valtavasti energiaa ja samastuin kovasti c-osan ”Kun lakit päähän painettiin / kaikesta kaikki tiedettiin” -riviin. Omista ylioppilaskirjoituksista oli päälle kaksi vuotta ja olin todennut, että tuolloin oli ollut hieman turhan valoisat visiot siitä kuinka elämä siitä eteenpäin järjestyisi kuin itsestään. Innostuin kappaleesta vielä lisää, kun luin Soundista että kappaleessa taustayhtyeen virkaa toimitti Lemonator – olin tykkäillyt erityisesti bändin Maison Rilax -levystä kovasti.

Soundista puheen ollen: tuolloin lehdessä ilmestyi kuukausittain Anssi Kelan toimittama kysymyspalsta. Mies hallitsi selkeästi valtavan määrän populaarimusiikkiin liittyvää knoppitietoutta, sillä oli voittanut täysin suvereenisti Soundin aiemmin järjestämän pop-tietokilpailun – sitä kautta oletan palstanpitämispestinkin tulleen.

En kuitenkaan päätynyt kuuntelemaan Suuria kuvioita -levyä, jolta 1972 oli irrotettu: ylitarjonta teki jälleen tehtävänsä, koska biisi soi taas joka paikassa. En ollut kyllästynyt kappaleeseen mutta aikana, jolloin levyhankinnat piti opiskelijabudjetin takia tehdä tarkkaan valiten olisi tuntunut hölmöltä ostaa levy kappaleen takia jota kuuli muutenkin koko ajan.

***

Vuodet kuluivat ja Anssi Kela hävisi omalta havaintokentältäni pitkäksi aikaa. Juttuja varmasti oli Soundissa ja muissakin seuraamissani musiikkimedioissa mutta ne eivät ylittäneet huomiokynnystäni sillä tavalla, että olisin hakeutunut miehen musiikin äärelle.

Joskus kesällä 2008 luin Helsingin Sanomista, että Anssi Kelalta on tulossa esikoisromaani. Olin juuri valmistunut yliopistosta maisteriksi pääaineenani kirjallisuus ja suhtauduin uutiseen vähän skeptisesti. Opintojen aikana joillain luennoilla oli puhuttu kirpeähköön sävyyn siitä, kuinka vaikeaa esikoisromaanille on saada kustantajaa mutta julkaisukynnys madaltuu kummasti, kun kirjoittaja on julkisuuden henkilö.

Syksyllä eräs ystäväni kuitenkin kehui vuolaasti Kelan kirjoittamaa Kesä Kalevi Sorsan kanssa -romaania, jonka oli lainannut kirjastosta. Hän toimitti lainaniteen eteenpäin minulle. Luin kirjan yhdessä illassa ja myönsin, että teksti on harvinaisen vetävää. Aihekin oli kaikessa absurdiudessaan viehättävä.

Kirjan myötä päädyin lueskelemaan Anssi Kelan blogia, joka kulki tuolloin nimellä Jumittelua. Ihastuin miehen tyyliin tehdä hauskoja pikkuhavaintoja arkielämästä ja toisaalta kirjoittaa myös pidempiä asiatekstejä, joissa johonkin ilmiöön – absolutismiin vaikkapa – suhtaudutaan pohtivasti ja asiallisesti.

Jumittelua-blogista tuli pian säännöllinen vierailukohteeni Internet-istunnoissa. Imeydyin mukaan monipuoliseen ja aiheiltaan vaihtelevaan tarinointiin. Otin blogin tarjoamia kulttuurisuosituksiakin vastaan: päädyin muun muassa katsomaan Kelan kiehtovasti hehkuttaman The Wire -sarjan.

Kun seuraa jonkin ihmisen kuulumisia säännöllisesti vaikkapa blogia lukemalla, tulee tämä jollain tapaa pieneksi osaksi omaa elämää, vaikkei häntä tietenkään oikeasti tunne – ilmiö on samankaltainen kuin vaikkapa se, kun jonkin tv-ohjelman fiktiivinen hahmo alkaa tuntua lähestulkoon kaverilta.

Tämän ilmiön myötä huomasin alkavani aika ajoin tuntea pahaa mieltä Anssi Kelan puolesta. Blogin musiikkiaiheisten päivitysten taustalta oli luettavissa, että vuosituhannen alun jättisuosio ei ollut vain romahtanut vaan ehkä jollain tapaa jopa kääntynyt artistia vastaan. Syksyllä 2009 julkaistu kunnianhimoinen Aukio-teemalevy kyllä nousi ilmestyessään listalle neljänneksi mutta tippui myös pian pois. Keikkoja tuntui olevan niukasti ja niilläkin vähillä oli pahaa yleisökatoa: Tampereella yhtye soitti klubikeikan kolmellekymmenelle kuuntelijalle.

Tuntui, että koko musiikkiala oli ylipäätään päättänyt että Anssi Kelan juttu on nähty. Joskus loppuvuodesta 2009 esitin Ilosaarirockin ohjelmatyöryhmän (johon tuolloin kuuluin) kokouksessa Anssi Kelaa seuraavan vuoden festivaalille – juuri levyn julkaissut artisti olisi mielestäni uponnut hyvin perjantain suomenkieliseen musaan keskittyneelle Sulo-klubille. Muun ryhmän vastaus oli yksimielisen lyttäävä: ”Eihän se kiinnosta enää ketään”, ”Just luin että Tampereella oli 30 maksanutta”, ”Ihan hauskoja ne sen nettivideot on, keskittyis tekemään niitä”.

Tuntui pahalta. Harmitti, että artisti josta piirtyi blogitekstien perusteella erittäin intohimoinen ja kunnianhimoinen asenne tekemisiinsä ei tuntunut enää saavan edes mahdollisuutta näyttää mihin hänestä on.

Jatkoin blogin säännöllistä lukemista. Hauskojen tarinoiden vastapainoksi monien tekstien pohjavireenä oli pettymys. Keväällä 2010 julkaistu kokoelma-/livelevy ei menestynyt odotetusti, keikkoja oli vähän.

Olin itse tuossa vaiheessa elättänyt itseni parin vuoden ajan musiikkia tekemällä. Marginaaliartistina pettymyksiin oli helppo samaistua. Samalla tuntui tietyllä tapaa jopa rohkaisevalta, että musiikilla elämisen vaikeus on yhteinen kokemus suomalaismuusikoille vaikka olisi kuinka iso nimi.

***

Keväällä 2012 Anssi Kelalta julkaistiin blogiteksteihin perustuvan Matkamuistoja-kirjan. Vaikka tiesin tekstin olevan suureksi osaksi tuttua materiaalia, halusin silti lukea teoksen.

Asuin tuolloin Tallinnassa ja aloitin kirjan lukemisen joltain keikkareissulta kotiin palatessa. Muistan edelleen, kuinka istuin Viking XPRS -aluksen kahdeksannella kannella kirjan kanssa ja tasaisin väliajoin lukeminen oli aivan pakko lopettaa hetkeksi.

Oli pakko lopettaa, koska nauratti niin paljon että nauru pyrki tulemaan ulos suun kautta ja tuntui siltä että muut laivamatkustajat saattaisivat hieman oudoksua yksinään kovaan ääneen hyeenan lailla ulvovaa pitkätukkaa.

Kun päätin vuonna 2013 toteuttaa pitkään haudutellun haaveen kirjata Ukkosmaine-yhtyeeni värikkäät vaiheet kirjamuotoon, oli Anssi Kelan Matkamuistoja yksi tärkeä esikuva teoksen synnylle (kaksi muuta merkittävää, kuten olen varmaan Ukkosmaineen sivuille aiheesta kirjoittamissani teksteissä maininnutkin olivat Juha Hurmeen toimittama Radiopuhelimet sekä Chris Heathin Feel). Erityisesti Matkamuistoja vaikutti tyyliin kuvata täysin absurdit tapahtumat analyyttisesti ja tyynesti – tällainen kontrasti iski Kelan kerronnassa suoraan omaan nauruhermoon.

Vuonna 2013 Anssi Kelan ura lähti jälleen nousuun keväällä julkaistun, artistin itsensä mukaan nimetyn levyn myötä. Iloitsin miehen menestyksestä vilpittömästi. Kelan blogi oli hiljentynyt, mutta Facebookin puolella päivityksiä tuli ahkeraan tahtiin. Niistä oli luettavissa valtava ilo sitä kohtaan, että artistin tekemiset kiinnostivat jälleen yleisöä.

Syksyllä 2015 minulle tarjoutui mahdollisuus esiintyä Anssi Kelan lämmittelijänä. Olin julkaissut loppukeväällä ensimmäisen sooloalbumini Lätäkköarkisto ja vinkkasin vanhan kotikaupunkini Joensuun rock-klubi Kerubin ohjelmapäällikköä siitä, että avaisin mieluusti jossain vaiheessa illan jollekin suomeksi esiintyvälle artistille. Hän kertoi sopineensa juuri Anssi Kelan keikan syksylle ja ehdotti sitä. Suostuin saman tien.

Esittäydyin bändille soundcheckin yhteydessä mutta en alkanut hieroa tuttavuutta sen enempää. Ensinnäkin olen pohjimmiltani hieman ujo ja toisaalta tiedostin sen, että lämmittelijä on keikoilla vähän kuin pakollinen paha. Halusin hoitaa hommani siten, että en ole millään tapaa illan pääaktin tiellä, niinpä en tuppautunut takahuoneeseen – pystyin hyvin vaihtamaan keikkapaitani lavan vieressä ennen esitystä – ja raivasin kamani pois bändin tieltä heti keikkani jälkeen.

Poikkesin oman keikkani jälkeen takahuoneessa sen verran, että jätin sinne koko yhtyeelle lahjaksi kappaleet keväällä 2014 ilmestyneestä Salamaponin selässä -kirjastani, johon Matkamuistoja oli omalta osaltaan ollut vaikuttamassa. Ujouttani ja yleistä häveliäisyyttäni tein tämän toki silloin, kun Kela yhtyeineen oli lavalla.

***

Mutta palataanpa viime lauantaihin.

Olin kyllä lukenut joistain Kelan päivityksistä, että jäähallikeikka merkitsee hänelle paljon: siellä esiintyminen on ollut hänelle unelma teini-ikäisestä pitäen.

En silti odottanut kokevani itse mitään erikoisempia tunnekuohuja. Kelan uran seuraaminen on jäänyt viime vuosina Facebookissa satunnaisesti nähtyjen päivitysten varaan. Olen kuunnellut viimeisimmät levyt, pitänyt osasta biiseistä paljonkin ja osasta en niin paljoa. Vähänlaisesti televisiota katsovana tämän kevään Anssi Kela ja isot biisit -ohjelma jäi seuraamatta, samoin Kelan tähdittämä parin vuoden takainen Vain elämää -kausi.

Ennen keikan alkua seisoin ystäväni vierellä permannolla ja arvuuttelin screenien aikalaskurin raksuttaessa kohti nollaa mikä mahtaa olla avausbiisi. Veikkasin itse Miten sydämet toimii? -biisiä, koska isoilla keikoilla on tapana aloittaa jollain tehokkaalla biisillä.

Kellon saapuessa nollaan Kela kuitenkin nousi rumpukorokkeen takaa ja aloitti keikan sanoilla ”Mä en duunaa musaa vaan se duunas meitsin”.

Tunnistin kappaleen heti, sillä vaikken Vain elämää -ohjelmaa seurannut, olin erikseen ihastunut syksyllä 2015 Kelan sanoja myöten uuteen uskoon laittamaan, alun perin JVG:n esittämään biisiin Kasarin lapsi.

Kelan Kasarin lapsi on erikoinen biisi. Samalla kun siinä on tietoisen huvittavaa sanailua sekä hassuja riimipareja, on siinä myös syvempi henkilökohtainen taso, jossa artisti kertoo musiikin merkityksestä hänen elämässään sekä tiivistää uransa etenemisen nousukiidosta suosion romahtamiseen.

Katselin kappaleen taustalle screeneille ajettavia valokuvia Kelan lapsuudesta ja uran varrelta. Katsoin hapsunahkatakissaan lavalla viilettävää hahmoa, jonka koko olemuksesta oli luettavissa onnea pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta, lievää epäuskoisuutta siitä että hän on juuri omalla keikallaan jäähallissa ja ennen kaikkea sitä, että tämä on siisteintä hommaa ikinä.

Katsoin Kelan juoksevan kertosäkeeseen tultaessa lavalta eturivin luokse heittämään yläfemmoja kuuntelijoidensa kanssa ja mietin, miten valtavan onnellinen hänen täytyy olla tällä hetkellä.

Sitten liikutuin niin paljon, että aloin itkeä.

Tänä vuonna vappuaaton vastaanottaminen tuntuu kummalliselta – muustakin syystä kuin siitä, että kun kirjoitan tätä vappua edeltävänä päivänä niin ulkona sataa lunta.

Huominen vappu on nimittäin ensimmäinen vappu sitten vuoden 2003, kun en ole keikalla. Kaverit ovat kyselleet viime viikkojen aikana, että mitä meinaan tehdä vappuna ja olen vastannut etten oikein tiedä. Olen viettänyt käytännössä kaikki aikuisikäni vaput keikoilla, se on ollut ainoa vappuperinteeni.

Päätös vappukeikkailuun on ollut oma-aloitteinen ja mieluisa. Ensimmäistä kertaa vietin vapun keikalla vuonna 2004 ja totesin heti olevani vappuna mieluummin soittamassa kuin osallistumassa joihinkin opiskeluliitännäisiin aktiviteetteihin – opiskelin vielä tuolloin yliopistossa.

Syy siihen, etten ole tänä vappuna keikalla johtuu pitkälti siitä, että vappukeikkojen perinne on liittynyt pääosin Ukkosmaine-yhtyeeseeni, joka on nyt määrittelemättömän mittaisella tauolla. Mukavistakin perinteistä on hyvä pitää taukoa, vaikka siten päätyisikin miettimään että mitäs huhtikuun viimeisenä sitten oikein tekisikään.

Ajattelin, että näin vapun kunniaksi voisin kuitenkin nyt muistella hieman menneitä ja kerrata hauskimpia vappumuistoja edellisten kolmentoista vuoden varrelta. Keikkamuistoja on tullut kertailtua aikanaan yhtyeiden päiväkirjoihin tuoreeltaan, joten en keskity niihin vaan ennemminkin ulkomusiikillisiin aspekteihin. Tässä siis mieleen painuneimmat keikkavaput vuosilta 2004–2016, olkaa hyvät!

2004: Kerubin kuppila, Joensuu

Vappukeikkailun perinne alkoi rytinällä: vappu 2004 sisälsi peräti neljä keikkaa. Vappuaattona soitimme Hullut Hattuset -yhtyeen kanssa ensin päiväkeikan Pielisjoen koululla, illalla keikan aikuisyleisölle Kerubin kuppilassa ja vielä vappupäivänä iltapäiväkeikan lapsiyleisölle. Ukkosmaine (tai tuolloin tietenkin vielä Klaus Thunder & Ukkosmaine) puolestaan soitti vielä lisäksi vappupäivän iltana Kerubin kuppilalla.

Eläväisin muistoni vapulta 2004 sijoittuu Hullujen Hattusten vappuaaton iltakeikkaan. Vaikka Hattuset olikin lastenmusiikkiyhtye, tuntui rempseä meininkimme vetoavan monenikäisiin ihmisiin ja niinpä teimme etenkin alkuaikoinamme keikkoja myös aikuisille baariympäristöissä.

Vappuaattoiltana Kerubin kuppilassa oli mukavasti väkeä ja tunnelma lämmin. Keikka eteni hilpeissä ja energisissä merkeissä, aikuisyleisö oli selvästi vapputunnelmissa otollista yleisöä lastenmusiikkishow’lle.

Keikan loppupuolella settilistassa oli chanson-henkinen biisimme Hattukauppiaan tytär. Kyseisessä kappaleessa kertoja ihastuu kaupungilla näkemäänsä viehättävään neitoon ja tajuaa laulun loppupuolella järkytyksekseen tämän olevan mallinukke.

Keikoilla minulla oli tapana alleviivata solistin ominaisuudessa dramaattista loppuratkaisua juoksentelemalla ympäriinsä murheen murtamana ja tokihan esitin tämän performanssin myös aikuisyleisölle. Hetken mielijohteesta juoksin kuppilan ovesta ulos ja siirryin baarin ulkopuolelle kadulle hakkaamaan ikkunaa, siten että yleisö näki minut sisältä käsin.

Näin ikkunan läpi, että tempaukseni huvitti selvästi yleisöä. Palasin veuhkuissani takaisin sisälle ja nuoruuden innossani hyppäsin ovesta astuessani tasajalkaa ylös.

Hypätessäni tunsin kuinka pää kopsahti kipeästi johonkin. Keikka-adrenaliineissa asiaa ei ehtinyt kuitenkaan miettiä pidempään, ajattelin vain että seuraavana päivänä päässä on kyllä iso kuhmu.

Biisi loppui ja palasin lavalle ottamaan yhtyeen kanssa vastaan yleisön suosionosoitukset. Kumartaessani tunsin kuinka otsaa pitkin valuu jotain märkää ja mietin että kylläpäs hiki virtaa.

Pyyhkäisin kädellä otsaa ja totesin etuhiusten olevan aivan läpimärät. Vilkaisin kättäni ja huomasin sen olevan aivan punainen. Eihän tämä ole hikeä vaan verta! Vilkaisin eteiseen ja tajusin iskeneeni hypätessä pääni metallisiin ovenkarmeihin.

Totesin että asiaa olisi ehkä syytä tutkia paremmin. Pyysin kitaristiamme Miihkalia laulamaan seuraavan biisin ja hiippailin itse baaritiskin taakse.

Muun bändin esittäessä kappaletta taustalla, tutki baarissa työvuorossa ollut ystäväni Elli tilannetta. Hän raportoi, että päälaella on noin viiden sentin mittainen vekki joka vuotaa valtoimenaan. Elli totesi, että olisi varmastikin fiksu idea lähteä ensiapuun paikattavaksi.

Asettelin päälaelle käsipyyhkeitä ja jääpalapussin ja palasin lavalle selittämään tilanteen yleisölle. Sitten esitimme vielä yhden kappaleen, jonka jälkeen Elli lähti heittämään minua autollaan ensiapuun hänen työparinsa jäädessä pitämään baaria pystyssä.

Ilmoittauduin ensiapuun ja istuimme odottelemaan. Muut odottelijat loivat meihin hieman epäuskoisia silmäyksiä. Tajusimme hetken päästä, että tosiaan: Ellillä oli vieläkin lanteillaan työasuun kuuluva Crowmoor-siiderin baaripyyhe, minä puolestaan hörpin limpparia baarista mukaan otetusta oluttuopista. Pian vahtimestarikin saapui tiedustelemaan juomasekoitukseni perään.

Hieman epäuskoinen oli myös lääkäri, joka otti minut pian vastaan. Kun selitin miten vammani oli syntynyt, katsoi lääkäri minua pitkään ja kysyi suoraan että kuinka humalassa olen. Lupasin voivani puhaltaa nollat jos tarvis ja lisäsin olevani vain vähän kömpelö.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: lääkäri ompeli tikit ajeltuaan ensin pienen osan päälaesta kaljuksi. Seuraavan päivän Ukkosmaine-keikalla esiinnyin sattuneesta syystä pipo päässä.

2005: Kerubin kuppila, Joensuu

Vappuaattona 2005 Joensuussa satoi lunta. Olin edellisvuoden tapaan buukannut keikat molemmille bändeilleni Kerubin kuppilaan: Hattuset soitti baarissa aamupäivästä ikärajattoman lastenkeikan, Ukkosmaine oli puolestaan iltavuorossa aikuisyleisölle.

Tarinani ei kuitenkaan liity kumpaankaan noista keikoista, vaan tunteihin niiden välissä. Ukkosmainetta oli pyydetty paikallisen radiokanavan vieraaksi ennen keikkaa ja otimme kutsun tietenkin vastaan ilomielin.

Toimittaja oli etukäteen pyytänyt voisimmeko esittää suorassa lähetyksessä jonkin biisin ja suostuimme tähän. Astelimme toimitukseen kosketinsoitin kainalossa, lähtökohtaisena oletuksena oli se että paikan päällä on varmaankin joku ääniteknikko jonka kanssa katsotaan soundit kohdalleen.

Vappuaattona toimituksessa oli kuitenkin päivystämässä vain toimittaja, jonka kanssa haastattelu oli sovittu. Esittäydyimme ja kysäisin mihin voisin kytkeä kosketinsoittimeni. Hän levitteli käsiään ja totesi ettei oikein ymmärrä tällaisten asioiden päälle.

Koska olimme kuitenkin luvanneet soittaa suorassa lähetyksessä uunituoreen biisin (Riippakivi), emme antaneet tällaisen vastoinkäymisen haitata. Hetken asiaa pähkäiltyämme totesimme, että onhan kosketinsoittimessani toki pieni sisäänrakennettu kaiutin. Ehdotimme toimittajalle, että jospa otetaan meidän omien mikkiemme lisäksi yksi ylimääräinen mikrofoni jolla mikitetään kosketinsoittimen kaiutin. Näin tehtiin.

Suora lähetys alkoi. Tunnelma oli jokseenkin kaoottinen, sillä toimittajan kysymyksistä huomasi ettei hän ollut juuri yhtyeeseemme perehtynyt ja vastatessa piti aina aloittaa oikaisemalla ensin kysymyksen sisältämät väärät faktat. Olin myös itse jotenkin levottomalla päällä ja löin omia vastauksiani läskiksi, kun tajusin ettei toimittaja ollut oikein kartalla. Jotenkuten vierailusta kuitenkin selvittiin ja lopulta pääsimme soittamaan biisiä.

Istuin toimituksen korkealla jakkaralla kosketinsoitin vähän vaikeasti sylissäni ja yritin soittaessani päätellä kuulokkeista pitäisikö soittimen äänenvoimakkuutta vääntää isommalle. Ajatus siitä, että tämä kaikki on suoraa lähetystä tuntui jokseenkin absurdilta. Biisi soitettiin läpi kompensoiden energisyydellä sitä, mikä hifissä hävittiin.

Esityksemme jälkeen toimittaja laittoi seuraavan biisin soimaan ja kiitti meitä vierailusta. Huolestuneena kysyin häneltä ensikäden tietoa siitä, miltä soittomme oli kuulostanut: ”Oliko se miten balanssissa?” Toimittaja katsoi minuun hämmentyneen näköisenä ja vastasi: ”Ei siinä mitään sellaista ollut, ihan hyvältä se kuulosti!”

2006: Honkalammen koulu, Liperi

Vappuaaton 2006 Hullut Hattuset -keikkaa edelsivät ensimmäisen täyspitkän levymme julkistamisjuhlat. Niiden yhteydessä olimme soittaneet vappua edeltävien kahden päivän sisään yhteensä kuusi keikkaa.

Levynjulkistamiskeikkojen loppuhuipennus oli Honkalammen koululla järjestetyssä vappuriehassa. Paikalla piti olla aikaisin, että ehdimme laittaa äänentoiston pystyyn. Olimme sopineet menevämme paikalle kahdella autolla: basistimme Mikan autossa olivat kaikki soittokamat ja äänentoistolaitteisto, minä puolestaan hakisin kyytiin rumpalimme Leon ja kitaristi Miihkalin.

Olin vappuaattoaamusta sovitusti liikkeellä ja nappasin bändikaverit kyytiin kodeistaan. Molemmat olivat kahden edellisen päivän jäljiltä väsyneehköjä, kuten toki itsekin. Aurinko kuitenkin paistoi ja oli mukavaa tiedostaa, että kamat ehtii pystyttää kaikessa rauhassa.

Saavuimme koulun pihalle sovittuun aikaan. Mikaa ei näkynyt missään, mutta tiesimme että hän myöhästelee usein joten emme huolestuneet. Asetuimme koulun pihalle kiipeilytelineeseen paistattelemaan päivää.

Vartin päästä Mikaa ei edelleenkään näkynyt, joten päätin soittaa ja tiedustella basistin koordinaatteja.

Mika vastasi puhelimeen ja kertoi olevansa vielä kotona. Myöhästymisen syy oli vilpittömyydessään loistava: ”Nyt pitää sanoa, että olen kyllä myöhässä ihan itsekkäistä syistä. On ollut niin paljon noita keikkoja viime päivinä, että piti saada vähän omaa aikaa aamulle, käydä rauhassa suihkussa ja niin edespäin. Tulen kohta!”

Tästä eteenpäin fraasi ”myöhässä itsekkäistä syistä” oli käytössä yhtyeen kesken säännöllisesti.

2012: Vakiopaine, Jyväskylä

Hypätään muisteluissa seuraavan vuosikymmenen puolelle, jolloin Jyväskylän Vakiopaineesta muodostui vakioareena Ukkosmaineen vappuaaton keikoille.

Keväällä 2012 saavuimme Vakiopaineeseen iltapäivästä tekemään soundcheckiä. Yllätykseni oli suuri, kun astelin sisälle ja havaitsin että muutoin tyhjässä baarissa oli iltapäiväoluita nauttimassa kaksi Joensuussa vietettyjen yliopistovuosieni opettajaa.

Tervehdimme lämpimästi, olin ollut kummankin kanssa läheisissä tekemisissä opintojeni aikana: toinen ohjasi graduni ja toiselle puolestaan tein kirjallisuuden proseminaari-tutkielmani. Esittelin vanhat tuttuni myös yhtyetoverilleni, jolle toinen opettajistani totesi itsevarmasti: ”Me olemme opettaneet Villelle kaiken mitä hän osaa!” ja lisäsi pian perään ”Hahaha! Ei ehkä ihan pidä paikkaansa!”

Ilmeni, että toinen opettajistani oli siirtynyt töihin Jyväskylään ja toinen oli puolestaan kyläilemässä hänen luonaan vappuna. Ehdotin heille iltaohjelmaksi keikkaamme ja he innostuivat asiasta.

Seuraavan kerran näimmekin sitten illalla heti keikkamme jälkeen. Herrat olivat selvästi vaikuttuneita ja innostuneita keikkahurmoksestamme. Kamat roudattuamme ja pöytään asetuttuamme graduohjaajani tuli tarjoamaan minulle chilivodkan.

Vaikea selittää, mutta tuntui jotenkin sydäntä lämmittävältä huomata että vanhat opettajat olivat innostuneita hommistani ja liikkeellä selkeän kannustavalla ja jopa ylpeällä otteella. Useissa kohdin yliopisto-opintoja podin kuitenkin vähän huonoa omaatuntoa siitä, että tiedostin laittavani enemmän energiaa bändiasioihin kuin opintoihin. Valmistuin kuitenkin tavoiteajan rajoissa ja sain halki opintojen hyviä arvosanoja minua kiinnostaneista kursseista, joten ehkä en loppujen lopuksi ollut haastavimmasta päästä opiskelijana.

Jossain vaiheessa iltaa pahoittelin graduohjaajalleni, että en ole päätynyt koulutukseni mukaisiin töihin ja hän totesi minulle että ”eihän se noin mene, kyllä sinulle on nykyisissä töissäsi hyötyä siitä koulutuksesta minkä olet saanut”. Kun asiaa myöhemmin tarkemmin mietin niin totesin hänen olleen aivan oikeassa.

Jossain vaiheessa iltaa jyväskyläläisopiskelijat laittoivat lauluksi ja kajauttivat Keski-Suomen kotiseutulaulun. Esitys kasvatti minun ja yhtyetoverini kotiseutuylpeyden tunnetta siinä määrin, että päätimme esittää maakuntalauluista parhaimman: Karjalaisten laulun. Vaikka keikan päättymisestä olikin jo parisen tuntia, niin astelimme lavalle ja panimme lauluksi.

Toisen säkeistön aikana huomasin graduohjaajani laulavan mukana omalla paikallaan. Houkuttelimme hänet mukaan lavalle ja esitimme laulun loppuun kolmistaan. Kun päästiin laulun päättävään ”Karjalasta kajahtaa!” -huutoon niin tunsin oloni onnelliseksi kovin monella tavalla.

Tähän tarinaan onkin varmaan hyvä päättää nämä vappumuistelmat. Erinomaisen hauskaa vappua kaikille!

-Ville

Kuten edellisessä blogikirjoituksessa mainitsinkin, tämän vuoden musiikkihommani ovat keskittyneet lastenmusiikkiin. Olen kirjoittanut koko vuoden alun uusia lastenmusiikkibiisejä ja työstänyt niistä demoja.

Nyt huhtikuussa pääsin ensimmäistä kertaa ulkoiluttamaan uusia laulujani, eli soittamaan niitä keikoille. Kappaleiden sisäänajoa keikoilla pääsi tekemään pitkän kaavan kautta, sillä huhtikuun keikkakalenterissani oli yksitoista esiintymistä.

Ajattelin kirjoitella näin kuun loppuun tunnelmiani hieman ylös, sillä tämä kuukausi on tuntunut tärkeältä vedenjakajalta lastenmusiikkijuttujeni suhteen.

Kuten mainitsemassani aiemmassa blogitekstissä kävi ilmi, aloin viime vuonna tehdä lastenmusiikkikeikkoja itsekseni Hullut Hattuset -yhtyeeni vetäydyttyä tauolle. Tämän kuukauden keikat tuntuivat kuitenkin eri tavalla jännittäviltä, sillä lyhyen ajanjakson sisään mahtui paljon esiintymisiä, siinä missä viime vuoden lastenkeikat olivat yksittäisiä, eivät kiertuetyyppisiä.

Toinen merkittävä – ja itselle erityisen tärkeä – ero viime vuoteen verrattuna oli se, että tämän kevään keikoilla ohjelmistoni koostui suurimmaksi osaksi omista uusista lastenlauluistani, siinä missä viime vuonna suurin osa setistä koostui Hullujen Hattusten levyttämistä kappaleista. Jo viime vuonna esitin keikoilla muutamia omia lastenlaulujani, mutta tänä keväänä suhdeluku humpsahti niin päin että omia biisejä on setissä enemmän.

Tiesin jo viime vuonna lastenkeikkoja tehdessäni, että tämä on se suunta mihin tahdon mennä: halusin tehdä lapsille soolona keikkailusta aivan oman, Hattusista erillisen juttunsa. Toki esittämäni Hattusten biisit ovat olleet suurimmaksi osaksi sellaisia, jotka olen itse bändille kirjoittanut, mutta omassa päässäni ne ovat kuitenkin Hattusten kappaleita: niitä lauluja, joita esitimme yhdessä keikoilla vuosikausien ajan. Pelkän Hattus-materiaalin esittäminen olisi pidemmän päälle tuntunut siltä että olen cover-artisti, vaikka versioitavana olisikin oman yhtyeen tuotanto.

Keikkoihin valmistautuminen

Valmistelin keikkoja varten treenatessa kama-asioitani silmällä pitäen sitä, että esiintymisiä tulisi olemaan erilaisissa paikoissa: osa tilaisuuksista olisi sen kokoisia, että olisi järkevää soittaa äänentoistolaitteiston kanssa, osan totesin puolestaan fiksuimmaksi hoitaa täysakustisesti.

Äänentoistollisia keikkoja varten järjestelin pedaalilautaani hieman uudelleen. Olin jo viime vuonna soittanut soolokeikkoja luupperin ja stompboxin (laatikko, jota jalalla tamppaamalla saa aikaan hieman basaria muistuttavan äänen) kanssa mutta nyt lisäsin settiin vielä oktaaverin. Olin käyttänyt oktaaveria viime vuonna niillä lastenkeikoilla, joilla soitin akustisen lisäksi myös sähkökitaraa. Epäilin lähtökohtaisesti sen toimivuutta akustisen kanssa, mutta testailut osoittivat että se tuo valikoituihin biiseihin mukavasti lisää jykevyyttä.

Sähkökitaran päätin puolestaan jättää pois toistaiseksi tehdäkseni keikkasetistä sellaisen, jota pystyy helposti roudaamaan yksin ja käyttämään tarvittaessa julkisia kulkuvälineitä. Ja toisaalta myös siksi, että totesin viime vuoden keikkojen myötä sähkiksen olevan kuitenkin omimmillaan bändiympäristössä toimiessa, ei yksikseen soittaessa.

Lopulta kasassa oli kompakti ja sekä luotettavan että luontevan tuntuinen laitteisto, jonka kanssa tuntui hyvältä aloittaa kevään keikat.

Kallion kirjasto

Keikat alkoivat nykyisestä asuinkaupungistani Helsingistä aprillipäivänä. Olin sopinut jo viime vuoden puolella keikan Kallion kirjastoon. Taitoin lyhyehkön keikkamatkan Arabianrannan työhuoneelta Kallioon raitiovaunulla.

Soundcheckin jälkeen sain kirjastossa työskentelevältä kaveriltani yksityiskierroksen kirjaston tiloihin. Vuonna 1912 valmistunut rakennus sisältää melkoisesti historiaa: opin muun muassa, että Paavo Nurmi on aikanaan asunut alivuokralaisena talonmiehen asunnossa, joka toimii nykyisin dekkarikirjastona.

Ennen keikkaa jännitti melkoisesti, mikä ei sinällään tullut yllätyksenä: ohjelmistossa oli useita ensiesityksensä saavia kappaleita ja paljon uusia juttuja muutenkin. Tunsin kyllä valmistautuneeni hyvin, keikkaa edeltävät viikot olivat menneet suhteellisen intensiivisen treenaamisen parissa.

Ja hyvinhän se meni. Soitin heti setin alkuun uuden Ennen vanhaan -nimisen biisin ekaa kertaa ja se ravisteli jännityksen kivasti niskasta. Yleisöä oli paikalla mukavasti ja lapset myös osallistuivat biisien väleihin kivasti. Uudet biisit tuntuivat toimivan hyvin ja yleisön reaktioista päätellen aukesivat eri kohdista lapsille ja aikuisille, kuten olin ajatellutkin.

Encorena esitin kappaleen, jonka olin treenannut esityskuntoon edellisenä päivänä. Luin torstai-iltana netistä Egotripin esittämän haasteen tehdä versio jostakin J. Karjalaisen laulusta: tällä haluttiin juhlistaa laulumiehen aprillipäivänä ollutta 60-vuotispäivää.

Tiesin heti, että haluan osallistua. Ensin mietin tekeväni videolle version Mä käännyn hiljaa pois -biisistä, joka on yksi suosikkejani Karjalaisen tuotannosta ja jota olen kerran aikuisille soitetulla soolokeikalla versioinutkin. Sitten tuli mieleen, että olisi hauska ajatus soittaa kappale lauantain keikalla. Lastenkeikalle sopivimmalta tuntui Apinaorkesteri: kappale, jonka muistan omasta lapsuudestanikin, vaikkei biisi varsinainen lastenlaulu olekaan.

Video kyseisestä tulkinnasta alla (tästä saa myös hieman käsitystä siitä, kuinka luupperisysteemini keikoilla toimii):

Kaarinaan

Hyvin menneen kirjastokeikan jälkeen oli aikaa huilata loput lauantaipäivästä ennen todellisen koitoksen alkamista. Olin sopinut viime vuoden syksyllä VekaraKaarina-tapahtuman yhteydessä tehtävästä lastenkonserttikiertueesta, joka alkaisi maanantaina. Ohjelmassa oli suhteellisen tiivis aikataulu: yhdeksän keikkaa kolmessa päivässä, toisin sanottuna kolme keikkaa per päivä.

Moista keikkatahtia pidimme joskus myös Hattusten kanssa, joten en ollut sikäli huolissani voimien riittävyydestä ja vaikkapa nopeista siirtymistä keikkapaikalta toiselle. Tuntui silti hyvin hassulta suunnitella reissua täysin yksin. Hassulta ja samanaikaisesti myös hyvältä.

Keikkapaikat olivat pääasiallisesti päiväkoteja tai kaupungin tapahtumatiloja, joissa yleisöksi oli tulossa alueen perhepäivähoitajia hoitolapsineen. Mukana oli myös pari avointa keikkaa Kaarinan kirjastoissa.

Matkaan piti lähteä jo sunnuntaina, sillä ensimmäinen keikka oli jo maanantaiaamuna ja oli parempi ratkaisu nukkua Kaarinassa kuin lähteä ajelemaan Helsingistä kukonlaulun aikaan. Järjestäjän (eli Kaarinan kulttuuritoimen) puolesta oli hotellimajoitus.

Sunnuntai menikin lähtövalmistelujen parissa. Ensin auto lainaksi ystäväpariskunnalta Pitäjänmäestä ja sen jälkeen lastaamaan kamat kyytiin työhuoneelta. Pakkasin mukaan myös ystävältäni lainaan otetun kevyen äänentoistolaitteiston.

Lähdin matkaan alkuillasta. Tuntui samanaikaisesti todella kummalliselta ja toisaalta hyvällä tavalla olla tien päällä yksin. Ajelin auringonlaskua kohti ja tunnelmoin itsekseni.

Olin perillä Kaarinassa yhdeksän maissa. Majapaikkani Hotelli Kivitasku vaikutti täysin autiolta ja todennäköisesti sitä olikin. Edes henkilökuntaa ei ollut paikalla, pääsin sisälle sähköpostitse etukäteen lähetetyllä koodilla, huoneen avain roikkui ovessa. Katsoin hetken aikaa tv:stä tullutta Iron Man 2 -leffaa, lueskelin vähän ja yritin saada unta yhdentoista jälkeen. Koko yö meni enemmän tai vähemmän hereille säpsähdellessä ja pyöriskellessä, mahanpohjassa tuntui jännitys alkavasta viikosta ja yksin hoidettavasta urakasta.

Ensimmäinen kiertuepäivä

Maanantaiaamuna ylös seitsemältä. Suuntasin aamiaiselle, joka oli katettu itsepalveluhenkisesti kokoushuoneeseen. Paikalla ei ollut henkilökuntaa ja totesin myös olevani ainoa asiakas. Mietin itsekseni, että kylläpä universumi alleviivaa soolokeikkailun yksinäisyyttä hienosti.

Aamiaisen jälkeen autoon ja ensimmäisenä keikkapaikkana olleen monitoimitalon osoite puhelimen navigointiohjelmaan. Olin perillä suunnittelemani aikataulun mukaisesti, eli siten että kamojen pystyttämiseen jää riittävästi aikaa.

Sitten alkoi jo Hullut Hattuset -keikoilta tutun tuntuinen soittopaikanetsimistanssi. Moikkasin ensimmäistä ihmistä, johon törmäsin, esittelin itseni ja kyselin missä minun olisi tarkoitus soittaa. Hän osoitti epäilemäänsä suuntaan, mutta arveli että asia olisi hyvä varmistaa talonmieheltä. Sitten etsittiin talonmiestä, joka löytyikin hetken päästä. Hän näytti minulle soittopaikan vastakkaisesta suunnasta, josta löytyikin pieni sali.

Kasailin kamojani, kun yksi paikalla olleista perhepäivähoitajista tuli kyselemään esitykseni sisällöstä: ”sisältääkös tämä siis myös musiikkia?” Vastasin esitykseni koostuvan lähes yksinomaan musiikista. ”Ahaa…meille piti kyllä olla tulossa varjoteatteriesitys!”

Selvittelimme asiaa ja ilmeni, että monitoimitalossa oli tosiaan lastenfestarin myötä kaksi esitystä. Palasin jälkiäni takaisin ja etsin talonmiehen uudelleen. Hän raapi päätään ja pahoitteli. Päädyimme siihen, että menen soittamaan paikkaan jonka ensimmäiseksi tapaamani nainen osoitti.

Aikaa tähän kaikkeen oli tuhrautunut sen verran, että kamojen pystyttämisen kanssa tuli vähän kiire. Ehdin kuin ehdinkin ajoissa, mutta huomasin keikkapaitaa päälle vetäessäni olevani jo valmiiksi hieman hikinen.

Olo oli hieman epätodellinen huonosti nukutun yön ja pikapystytyksen jäljiltä, mutta heti yleisön eteen päästessä tilanne alkoi tuntui luontevalta. Esittelin itseni ja avasin setin Ennen vanhaan -kappaleella. Yleisö kuunteli tarkkaavaisesti ja tunnelma säilyi eheänä koko keikan ajan. Päädyin innostuksissani soittamaan jopa vähän pidemmän setin kuin olin suunnitellut, esitin encorena lauantainakin soittamani Apinaorkesterin.

Kamat kasaan ja takaisin Kaarinan keskustaan. Ostin kaupasta lounassalaatin ja vetäydyin hotellihuoneeseen aterioimaan. Koska aikaa seuraavaan keikkaan oli vielä hetki, päädyin ottamaan lyhyet päiväunet.

Takaisin autoon ja kohti seuraavaa keikkapaikkaa, joka oli päiväkoti. Löysin perille ongelmitta ja astelin sisään kitarakotelo selässäni. Tervehdin ensimmäistä vastaan tullutta ihmistä, joka vaikutti yllättyneeltä. ”Niin, tulin siis soittamaan”, täsmensin. ”Ahaa…oletkohan sinä sopinut sellaisesta jonkun kanssa?”, kuului vastaus.

Esittelin itseni ja näytin printtaamaani keikkalistaa. ”Joo, kyllä tuo tosiaan on meidän päiväkoti…kumma ettei meille ole kerrottu tästä mitään”.

Mukaan kertyi muitakin päiväkodin työntekijöitä ihmettelemään tilannetta. Vakuuttelin heille, että kulttuuritoimi on sitoutunut maksamaan konsertin ja ehdotin että he voisivat miettiä minulle sopivan soittopaikan. Näin tehtiin.

Eihän tuollaisesta kaikkein tervetullein olo tule, mutta toisaalta hymyilytti, koska ihan vastaavanlaisiin tilanteisiin oli törmännyt Hullujen Hattusten reissuillakin.
Keikka itsessään oli jälleen erinomainen. Lapsia kyseisessä päiväkodissa oli kuutisenkymmentä, joten päädyin soittamaan keikan täysakustisesti. Tunnelma oli erityisen intiimi.

Pienimuotoisissa keikoissa mahtavaa on se, että pystyy reagoimaan pieniinkin juttuihin melko spontaanisti. Tämän innoittamana päädyin muokkaamaan lennosta yhden biisin keikkasovitusta hieman uuteen suuntaan. Toisen biisin kohdalla puolestaan totesin yhden sanoituksen kohdan olevan parempi ja ymmärrettävämpi pienellä muutoksella. Lisäksi sain keikan aikana idean aivan uudesta biisistä. Kaiken kaikkiaan oikein mahtava keikka siis!

Esityksen jälkeen myös ilmeni, että (keikan aikana toisaalla palaverissa ollut) päiväkodin johtaja oli kyllä ollut tietoinen keikasta mutta unohtanut infota muille siitä koska oli päässään mieltänyt konsertin olevan vielä viikkojen päästä.

Tärkeitä hetkiä kirjastossa

Päiväkotikeikan jälkeen kamat oli nopeasti kasattu ja jatkoin kohti seuraavana keikkapaikkana ollutta kirjastoa, joka löytyikin pienen Google Mapsin kanssa tappelemisen jälkeen.

Kasasin äänentoistolaitteiston kirjaston tilojen kyljessä olevaan saliin kaikessa rauhassa, sillä olin paikalla niin hyvissä ajoin että aikaa keikan alkuun oli reilusti. Salissa oli myös valolaitteisto ja koska aikaa oli, niin päädyin soundien tsekkaamisen jälkeen tutkimaan hieman valopöytää ja tekemään itselleni kevyen tunnelmavalaistuksen keikalle.

Paikalla ollut kirjastonhoitaja oli hyvin mukava ja avulias. Hän pahoitteli, että maanantai on yleinen harrastuspäivä joten lapsiyleisöä ei välttämättä olisi paikalla kovin paljoa. Ilmeni myös, että pienehkö kirjasto on auki vain parina päivänä viikossa.

Kirjastonhoitajan profetia osoittautui paikkansapitäväksi, sillä kellon tultua aloitusaikaan koko kirjastossa ei ollut yhtäkään ihmistä. Tilanne tuntui aika absurdilta. Samanaikaisesti nauratti ja toisaalta tuntui hieman hölmöltä. Päätimme odotella vielä hetken, jos paikalle tulisi sattumalta joku hieman myöhässä.

Kellon tultua viisi minuuttia yli soittoajan sanoin kirjastonhoitajalle soittavani yleisön puutteesta huolimatta, koska kamat ovat joka tapauksessa pystyssä. ”Joo, ja olenhan minä tässä kuuntelemassa”, lisäsi virkailija.

Aloin soittaa Ennen vanhaan -biisiä tyhjille seinille ja mietin itsekseni, että tämä esitys kyllä pääsee korkealle oudoimpien soittamieni keikkojen listalla.

Ennen ensimmäistä kertosäettä tapahtui kuitenkin ihme: saliin asteli kirjastovirkailijan saattelemana isä kahden lapsensa kanssa.

Ajattelin heidän lähtevän kohta pois mutta keskityin soittamaan biisin loppuun. Ennen kappaleen loppua virkailija saatteli saliin myös toisen lapsiperheen. Ja kohta kolmannen! Biisin loputtua salissa oli jo melkein kymmenkunta ihmistä, mikä tuntui huomattavan paljon mieluisammalta kuin nolla.

Esittelin itseni ja vitsailin kevyesti siitä, että ”mahtuvathan kaikki istumaan”. Aloin soittaa toista biisiä ja pelkäsin mielessäni, että kun yleisö on tullut spontaanisti keikalle josta ei ehkä ole aiemmin kuullut niin kynnys lähteä pois on myös aika matala.

Soitin toisen biisin loppuun ja spiikkasin kolmannen sisään. Totesin, että kaikki istuvat edelleen paikoillaan. Huomasin että aikuiset hymyilevät. Sen jälkeen huomasin, että yksi lapsista riisui oma-aloitteisesti ulkotakkinsa ja ojensi sen isälleen. Rinnassa läikähti vilpitön ilo: olen saanut otettua nämä ihmiset puolelleni!

Sen jälkeen keikka eteni hienosti. Otin välispiikeissä ja osallistavissa jutuissa huomioon yleisön vähälukuisuuden, mutta muuten soitin keikan aivan kuin minkä tahansa muunkin. Varsinaisen setin jälkeen kysäisin yleisöltä haluavatko he kuulla vielä lisää ja ilahduin suuresti kun sain myöntävän vastauksen.

Keikan jälkeen kävin kiittämässä jokaista henkilökohtaisesti. Kamat kasattuani ja hotellille takaisin ajaessani mietin, että tämä oli itselleni todella tärkeä keikka.

Ensimmäinen kiertuepäivä oli kaikkinensa vaiheikas mutta erittäin onnistunut.

Luppoaika on tylsempää yksin

Jotta tämä blogiteksti ei venähdä kilometrien mittaiseksi, niin en taida alkaa raportoida Kaarinan kiertueeni loppuja kuutta keikkaa yksitellen, totean vaan että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Sain soittaa mukavissa ja toisistaan hyvin poikkeavissa keikkapaikoissa innostuneille yleisöille. Tuntui hyvin palkitsevalta soittaa uusia kappaleita ja huomata lasten reagoivan teksteihin spontaanisti ja parhaimmillaan jopa lähtevän houkuttelematta yhteislauluun. Myös aikuisyleisö vaikutti viihtyvän ja sain heiltä keikkojen jälkeen kivaa palautetta.

Vaikka on ehkä kliseistä sanoa näin, mutta nautin jokaisesta hetkestä.

Yhden suuren eron soolokeikkailun ja yhtyeen kanssa soittamisen välillä huomasin kiertueeni aikana: luppoajan viettäminen yksikseen on väistämättä tylsempää kuin se, kun on reissussa kavereiden kanssa. Ja joutoaikaahan jäi paljon, sillä vaikka keikat veivätkin suuren osan ajasta, jäivät illat täysin vapaaksi. Onneksi hotellissa oli joka päivä iltasauna. Sinne oli mukava vetäytyä huuhtomaan pois päivän keikkahiet ja kokemaan hetki sosiaalisuutta – saunassa ilmeni, että en sentään ollut hotellin ainoa asiakas. Kävin myös kävelyillä tutkiskelemassa Kaarinan ympäristöä. Ja lueskelin.

Toinen keikkojen yhteydessä mieleen tullut poikkeavuus bändikeikkailuun verrattuna oli se, ettei keikanjälkeisiä fiiliksiä pääse jakamaan tuoreeltaan kenenkään kanssa. Kaarinan reissun aikana tuntui välillä siltä, että onnistuneen keikan jälkeen oli pakottava tarve jakaa ilon tunne jonkun kanssa. Ratkaisin asian soittelemalla ystäville.

Vaikka monissa asioissa bändiyhteisöön liittyviä asioita onkin tullut ikävä, tuntuu lapsille soolona keikkaileminen tällä hetkellä juuri oikealta jutulta. Tuntuu siltä, että olen nyt jonkin uuden asian alussa ja se tuntuu aivan valtavan innostavalta.

Huhtikuun loppu

Kaarinan kiertueen jälkeen soitin huhtikuussa vielä yhden lastenkeikan, esiinnyin Helsingin Pitäjänmäessä sijaitsevassa päiväkodissa. Mukava tunnelma oli tuollakin keikalla ja nautin aivan erityisesti siitä, että pääsin taittamaan keikkamatkan polkupyörällä – matkaa kotiovelta keikkapaikalle tuli vain kahdeksan kilometriä.

Nyt huhtikuun viimeisiä päiviä vietäessä tuntuu siltä, että tämän kuukauden aikana moni asia on mennyt eteenpäin huimasti – nimenomaan sisäisesti. Olen ajanut uusia lastenbiisejäni sisään, olen saanut huomata että ne toimivat yleisölle. Olen todistanut itselleni, että pystyn tekemään lastenkeikkoja ikiomiin biiseihini pohjautuen ja ottamaan yleisön niin pienemmissä kuin suuremmissa tilaisuuksissa. Viime vuoden lastenkeikkoihin verrattuna juttu on mennyt omassa päässä eteenpäin suuren loikkauksen.

Toisin sanottuna: tästä on hyvä jatkaa! Kesälle on sovittuna jo muutamia esiintymisiä lastentapahtumiin, julkistelen niitä sitä mukaa kun järjestäjät laittavat tapahtumia julkiseksi.

Mahtavaa (toivottavasti vähälumista) kevään odotusta kaikille!

-Ville

Hei kaikki.

Olen viimeksi kirjoittanut Facebook-sivulleni – joka on toiminut pääasiallisena tiedotuskanavanani – joulukuussa, joten ajattelin että nyt voisi olla paikallaan vähän pidempi teksti, jossa päivitän kuulumisiani.

Se, etten ole tänä vuonna kirjoittanut mitään sosiaaliseen mediaan (okei, Instagram-tililleni olen tehnyt sentään muutaman päivityksen) on ollut puolittain tietoinen ja puolittain vaistonvarainen ratkaisu. On tuntunut hyvältä pitää työhuoneen verhot vertauskuvainnollisesti kiinni ja taata näin itselleen työrauha.

Nyt kevät on kuitenkin siinä pisteessä, että verhoja voi varovasti avata ja päästää hieman päivänvaloa sisälle.  Mutta ennen kuin kerron mitä olen tehnyt vuonna 2017, palataan hetkeksi viime vuoden puolelle.

Viime vuosi pyöri Ukkosmaine-yhtyeeni ympärillä, sillä yhtye julkaisi alkukeväästä kuudennen studioalbumin. Kevään levynjulkistamiskiertueen aikana alkoi kuitenkin ilmetä, että yhtye oli tilanteessa, jossa ainoa järkevä ratkaisu olisi jäädä määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kirjoitin aiheesta tämän vuoden alussa pidemmin Ukkosmaineen kotisivuille blogimerkinnän, joten en käsittele sitä tässä pidemmin.

Viime vuosi merkitsi muutosta myös lastenmusiikkikuvioideni suhteen, sillä päätimme alkuvuodesta yhdessä yhtyetoverini kanssa laittaa vuonna 2002 perustetun Hullut Hattuset -lastenmusiikkiyhtyeemme toistaiseksi telakalle.

Kuten usein käy, muutokset johtavat jonkin uuden äärelle. Olin nimittäin haaveillut jo pidempään tekeväni lastenmusiikkikeikkoja yksin – ja esiintynytkin joissain tuttavapiirin lastenjuhlissa. Lasten soolokeikkojen järjestäminen olisi kuitenkin tuntunut bänditoiminnan sotkemiselta yhtyeen ollessa vielä aktiivinen.

Hattusten jäätyä tauolle ovi soolokeikoille olikin auki ja päätin katsoa mitä sieltä löytyy, vaikka asia tietysti melkoisesti jännittikin. Sovin itselleni kevääksi keikkoja päiväkotiin ja olin heti ne tehtyäni innoissani. Yksin soittaminen tuntui kivalta ja erityisen intensiiviseltä. Olin myös iloinen siitä, että pääsi pitkästä aikaa soittamaan pienimuotoisia keikkoja: samalla tavalla päiväkodeista keikkauransa aloittanut Hullut Hattuset oli vuosien varrella muuttanut instrumentaatiotaan sen verran, ettei aivan pienien keikkojen soittaminen enää onnistunut.

Päiväkotikeikoista rohkaistuneena sovin itselleni lastenkeikkoja kesäksi myös isompiin tapahtumiin. Ylivoimaisesti jännittävin oli heinäkuun lopussa Lieksan Vaskiviikoilla soitettu keikka: olin lastenteltassa pidetyn aamukonsertin pääesiintyjä ja esitystä saapui kuuntelemaan yli 400-henkinen yleisö. Ennen lavalle menoa pelotti ja jännitti ja mielessä viipyili ajatus siitä, että miten ihmeessä selviydyn tästä yksin.

Vajaan tunnin päästä poistuin lavalta kauluspaidan selkämys litimärkänä: yleisö tykkäsi ja keikalla oli aivan mahtava tunnelma. Tunsin oloni umpionnelliseksi ja voitonriemuiseksi.

Mitä on tapahtunut tänä vuonna?

Hyvältä tuntuvia juttuja on luontevaa jatkaa ja kehittää eteenpäin, joten tämän vuoden ajan olen keskittynyt siihen mikä viime vuonna tuntui mukavimmalta: lastenmusiikkiin.

Olen käyttänyt käytännössä koko alkuvuoden siihen, että olen kirjoittanut uusia lauluja (niitä on syntynyt toki myös aikuisyleisölle), äänittänyt niistä demoja ja työstänyt kappaleita eteenpäin. On tuntunut hyvältä saada keskittyä vain yhteen asiaan ja on myös tuntunut hyvältä työskennellä yksin.

Syy, miksi kirjoitan tätä blogimerkintää juuri nyt on se, että kuun vaihtuessa – siis ylihuomenna – lähden ulkoiluttamaan uusia laulujani ensimmäistä kertaa. Teen huhtikuun alussa viiden päivän sisällä kymmenen keikkaa lapsille (aikuisyleisö on tietenkin tervetullutta myös). Keikoista kolme on julkisia ja ne kaikki ovat kirjastoissa: lauantaina 1.4. soitan Kallion kirjastossa Helsingissä klo 14, maanantaina 3.4. Littoisten kirjastossa klo 17 ja keskiviikkona 5.4. Piikkiön kirjastossa klo 17. Kaikkiin mainittuihin konsertteihin on vapaa pääsy.

Muitakin suunnitelmia uusille lauluille on olemassa, mutta niistä lisää myöhemmin, sillä tykkään mieluummin puhua suunnitelmistani vasta kun jotain konkreettista on tapahtumassa.

Huomautettakoon lisäksi, että vaikka lastenmusiikkiasiat ovat tällä hetkellä itselläni etusijalla, teen mieluusti myös kysyttäessä keikkoja aikuisyleisölle soololevyyni painottuvalla ohjelmistolla. Aikuisten ja lastenkeikkoja voi molempia tiedustella tältä sivulta löytyvistä yhteystiedoista.

Erinomaisen hyvää alkavaa kevättä kaikille, toivottavasti nähdään keikoilla!

-Ville

Kun avasin kotisivuni syksyllä, päätin että tämä blogi voi toimia sellaisena alustana, jossa voi fiiliksen mukaan avautua muistakin kuin soolouraani liittyvistä asioista.

Tällä viikolla sellainen fiilis tuli tiistaina sosiaali- ja terveysvaliokunnassa hyväksytystä hallituksen esityksestä, jonka myötä jatkossa käytännössä kaikki itsensä työllistävät rinnastetaan yrittäjiin. Vaikka muutos ei sinänsä minua koskekaan, koen, että minulla on pakkoyrittäjyydestä, itsensä työllistämisestä ja sen myötä elettävästä todellisuudesta sellaista käytännön kautta tullutta sanottavaa, josta ei juuri missään mediassa kirjoitella.

Kerrottakoon ensin, että oma taustani itseni työllistämiseen lähtee jo opiskeluajoilta. Aloitin kirjallisuuden opintoni Joensuun yliopistossa syksyllä 2002. Musiikkiurani kulki koko ajan opintojen rinnalla: opintoja aloittaessani lastenmusiikkiyhtyeeni Hullut Hattuset oli ollut kasassa vajaat puolisen vuotta ja keikkaili jo suhteellisen säännöllisesti. Vuoden 2004 alussa perustettiin Klaus Thunder & Ukkosmaine (myöhemmin yhtyeen nimi lyhentyi Ukkosmaineeksi) ja keikkatyöni lisääntyivät entisestään. Lisäksi tein koko opintojen ajan kirjoitustöitä eri kulttuurialan julkaisuille freelance-toimittajana.

Sain musiikki- ja kirjoitustöistä sen verran tuloja, että yhdessä opintotuen kanssa niistä koostui sellainen pieni perustulo, jolla tulin toimeen niin ettei opintolainaa tarvinnut missään vaiheessa ottaa. Samalla olin tilanteessa, jossa tekemäni käytännön työt tukivat opintoja ja toisinpäin: kirjallisuuden ohella opiskelin taiteensosiologiaa, musiikkitiedettä ja mediakulttuuria. Opinnot etenivät aikataulun mukaisesti ja yliopisto-opiskelun itseohjautuva opintokulttuuri mahdollisti sen, että pystyin tekemään opintojen ohessa musiikkia ja kirjoittamaan lehtiin.

Kun nyt kirjoitan tuolloista tilannettani auki, kuulostaa se suunnitelmalliselta. Tosiasiassa en kuitenkaan suurimmaksi osaksi tiennyt mihin olin suuntaamassa. Tein vain asioita, joista olin kiinnostunut, jotka tuntuivat hauskoilta ja palkitsevilta ja joista nautin suunnattomasti. En tiennyt mikä minusta tulee isona. Ajattelin, että kun opinnot loppuvat niin täytyy hankkia joku päivätyö. Minulla ei vain ollut aavistustakaan siitä, mikä se olisi voinut olla.

Sen tajuaminen, että itsensä on mahdollista elättää tekemällä sitä mistä eniten nauttii, antoi odottaa itseään ihan opintojen loppumetreille saakka. Alkuvuodesta 2008 nimittäin tajusin, että olin alkanut tienata musiikilla ja kirjoittamisella sen verran, että laskeskelin sen riittävän niukkaan elämiseen siinäkin vaiheessa kun opintotuki valmistumisen myötä lakkaisi. Päätin kokeilla. Otin välitavoitteeksi sen, että pystyisin elättämään itseni omilla töilläni vuoden verran. Ajattelin, että sitten voi ainakin myöhemmin muistella että on uskaltanut kokeilla.

Ukkosmaine-yhtyetoverillani Lassella oli samanlaiset suunnitelmat, hän oli valmistumassa omasta koulustaan samoihin aikoihin. Päätimme perustaa yhdessä yrityksen helpottaaksemme töidemme laskuttamista. Olimme julkaisseet jo useamman levyn sekä tehneet tukun keikkoja, joiden laskutusasiat oli hoidettu ystävien yritysten kautta, joten tuntui luontevalta perustaa viimein oma. Niinpä maaliskuussa 2008 perustettiin Juki Records avoin yhtiö. Emme hakeneet starttirahaa, koska päättelimme että vielä opiskelija-statuksella kulkevina sitä ei ole mahdollista saada.

Sain maisterin paperini kesäkuussa 2008. Kuusi vuotta kestäneiden opintojeni aikana olin ehtinyt tehdä vajaat 300 keikkaa, julkaista neljä täyspitkää studioalbumia sekä kaksi ep-levyä ja kirjoittaa noin kymmenkuntaan eri lehteen satoja artikkeleja. Jälkikäteen ihmettelen, etten polttanut itseäni täydellisesti loppuun. Lähellä muistan sen olleen joitain kertoja.

Pienyrittäjyyden realiteetit

Nyt eletään joulukuuta 2015 ja olen työllistänyt itseni alun perin suunnittelemani vuoden sijaan seitsemän ja puolen vuoden ajan. Kaiken tämän ajan jälkeenkään en osaa ajatella itseäni yrittäjänä, vaikka sellainen paperilla olenkin. Yrittäjyys on minulle työkalu, joka on pakko olla olemassa: koska tulonlähteitä on useita, on yritys käytännössä pakko olla toiminnan helpottamiseksi. Yritys on työkalu, jonka käyttämisestä en nauti millään tapaa. En tunne minkäänlaista paloa yrittäjyyteen itseensä, tunnen paloa omiin töihini ja niiden takia olen valmis sietämään epämukavuutta, jonka yrittäjänä oleminen aiheuttaa.

Olen asioinut Kelan kanssa viimeksi toukokuussa 2008, jolloin nostin viimeisen opintotukikuukauteni. Yrittäjäksi ryhtymisen jälkeen olen huomannut, miten on kuin itsestään tippunut yhteiskunnan ulkopuolelle, eräänlaiseksi lainsuojattomaksi. Suurinta osaa etuuksista on turha hakea, koska on yrittäjä. Sillä ei ole mitään väliä, että välillä on kuukausia kun ei tienaa mitään.

Yrityksiin yhdistetään ajatus siitä, että pyritään tekemään mahdollisimman suurta voittoa. Minä en haaveile rikastumisesta, haaveilen säännöllisestä ja tasaisesta perustulosta. Haaveilen siitä, että tulevaisuutta pystyisi suunnittelemaan pidemmälle kuin muutaman kuukauden päähän.

Sinällään nyt eduskunnassa käsitellyt työttömyysetuudet kuulostavat itselle vieraalta kieleltä. Itselle tilanne menee niin, että kun ei ole ansiotöitä, silloin ei ole tuloja. Täytyy korostaa edellisessä lauseessa ”ansio”-sanaa, sillä töitä teen jatkuvasti, kuten kaikki muutkin tuntemani samalla alalla olevat. Esimerkiksi laulujen kirjoittaminen ja muu uuden luominen on kuitenkin työtä, josta saa useimmiten palkkaa vasta vuoden tai parin päästä – jos silloinkaan. Myöskään omien töidensä järjestelemisestä ei erillistä korvausta saa: vaikkapa keikkoja sopiessa täytyy sopia aikatauluja useiden ihmisten kanssa, varata aikaa harjoittelemiselle ja niin edelleen.

Samoin on sairastelun suhteen. Jos keikka joudutaan perumaan sairastapauksen vuoksi, ei kukaan korvaa saamatta jäänyttä keikkapalkkiota. Tämän takia keikkoja perutaankin aivan äärimmäisen harvoin. Kymmenen viime vuoden ajalta yhtyeideni perutut keikat ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Niistä yhdellä kerralla makasin sängyssä lähes 40 asteen kuumeessa, toisella kerralla solistimme äänihuulet puolestaan olivat tulehtuneet niin pahoin ettei edes puheääni kantanut. Pienessä kuumeessa, flunssassa tai muussa vastaavassa keikalla oleminen ei ole mitenkään harvinaista. Ehkä ikimuistoisin on keikka, jossa itse olin ollut edellisen yön sairaalassa antibioottitiputuksessa ärhäkän virustulehduksen takia ja solistimme polvi oli murtunut alle viikko sitten. Kuten sanoin, keikkoja perutaan äärimmäisen harvoin.

Mietin jatkuvasti vaihtoehtoja yrittäjänä olemiselle. Vielä nyt lähes kahdeksan vuodenkin jälkeen tulee vastaan byrokratiaa, josta ei ole tiennyt ja jota ei oikein kunnolla ymmärrä. Yhtiökumppanini isä on onneksi kirjanpitäjä, joka on kärsivällisesti jaksanut opastaa ja neuvoa meitä vuosien ajan vaikka tyhmiä kysymyksiä on varmasti ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Pakkoyrittäjyyden kalanmaksaöljy on jo tarpeeksi kitkerää

Miksi sitten jatkamme? Siksi, koska itsensä elättäminen tekemällä sitä mistä eniten pitää on niin palkitsevaa, että sen takia on valmis sietämään huomattavan paljon epämukavuutta ja epävarmuutta. Suhtaudumme yrittäjyyteen yhtiökumppanini kanssa hammasta purren -asenteella: yrittäjyys on se kalanmaksaöljy, jota pitää juoda jotta saa tehdä rakastamaansa työtä.

Toistan totuutta, joka on jo moneen kertaan sanottu mutta kulttuurialan yrittäjien rinnastaminen ”oikeisiin” yrittäjiin on epäreilua. Suurin osa meistä kulttuurialan sekatyöläisistä on yrittäjiä pakon edessä. Tilanteen hankaloittamisen sijaan muutoksia tulisi tehdä miettien sitä, miten kaltaistemme pakkoyrittäjien asemaa voitaisiin helpottaa. Muistetaan nyt kuitenkin se, että me luomme tähän maahan uutta kulttuuria. Samalla luomme myös uutta työtä: meidänkin yhtiömme julkaisemiemme levyjen myötä on työllistetty useita levypainoja, miksaajia, masteroijia ja kansitaiteilijoita.

Nyt muutokset menevät kuitenkin siihen suuntaan, että tukala tilanne tukaloituu entisestään ja kaiken lisäksi muita itsensä työllistäviä pakotetaan yrittäjiksi. Nykyinen linjaus johtaa siihen, että yhä harvempi uskaltaa elättää itseään taiteella edes väliaikaisesti, mikä taas johtaa siihen että pienet toimijat vähenevät ja kulttuurin kentällä vaihtoehtoja valtavirralle on yhä vähemmän.

Toisin kuin jotkut ehkä saattavat kuvitella, taide ei ole jotain mitä voi vain puuhailla jonkin perinteisen päivätyön ohessa. Se vaatii usein aikaa paljon enemmän kuin perinteinen kahdeksasta neljään -työ. Se on henkisesti raskasta harvinaisen monella tavalla. Lisää raskautta työhön ei tarvitsisi.

Kukaan päättäjä tuskin tätä marginaalissa operoivan musiikintekijän blogia lukee, mutta jos niin sattuisi käymään niin sanon seuraavan: jos ajatus perustulosta toteutuisi, olisi se kuin pieni lottovoitto meille jatkuvasti töitä tekeville, köyhyysrajan alapuolella eläville, oman työnsä antaman intohimon avulla jaksaville. Mutta mitä tahansa teette, niin olkaa kilttejä ja älkää ainakaan enää hankaloittako meidän itsensä työllistävien asemaa. Täällä on ihan tarpeeksi vaikeaa jo entisestään.

Helsingissä 12.12.2015

Ville Karttunen

Kirjoittaja on muusikko ja toimittaja, jonka yritys Juki Records toimii sekä levy-yhtiönä että ohjelmatoimistona.