Kalenterivuosi 2017 alkaa kääntyä kalkkiviivoilleen ja ajattelin kirjoittaa tässä vuoden viime metreillä lyhyesti mietteitä kuluneesta vuodesta.

Kulunut vuosi on ollut itselleni erityisen merkityksellinen monellakin tavalla. Kuten musiikkikuvioitani tarkemmin seuranneet tietävät, viime vuonna molemmat – yli kymmenen vuoden ajan aktiivisesti toimineet – yhtyeeni jäivät määrittelemättömän mittaisille tauoille. Minulle musiikintekijänä ja itseni musiikilla elättävänä tämä tarkoitti tietenkin sitä, että tänä vuonna olin täysin omillani — ensimmäistä kertaa ikinä.

Tilanne oli tietenkin jännittävä, mutta samalla kiintoisa. Tämän vuoden alussa tuntui vahvasti siltä, että musiikkihommissa on kääntymässä jokin uusi lehti.

Vuosi oli helppo aloittaa sikäli, että päässä oli selkeä tavoite: olin jo edellisen vuoden aikana päättänyt keskittyä lastenmusiikkiin, ja vuoden 2017 tavoitteeni oli keikkailun lisäksi tehdä ikioma lastenmusiikkilevy.

Tavoite myös täyttyi: noin yhdeksän kuukauden työstämisen jälkeen Superradio-niminen levy ilmestyi lokakuun lopussa (en kerro levyntekoprosessista tässä tämän isommin, koska kirjoitin siitä blogissa jo aiemmin).

Tämä vuosi on ollut täynnä uusia asioita, mikä on tuntunut todella piristävältä: on mukavaa huomata vaikkapa jännittävänsä jotain uutta tilannetta ja samalla luottavansa selviävänsä siitä. On myös todella kivaa huomata innostuvansa uusista eteen tulevista asioista vähän samalla tavalla kuin joskus musahommien alkutaipaleella.

Mitkä hetket tästä vuodesta jäävät päällimmäisimpänä mieleen? Niitä on monta. Ensimmäisenä tulee mieleen valmiin levyn käteen saaminen levypainossa. Keikkojen suhteen isoja onnistumisen tunteita koin molempien tiiviiden kiertueiden jälkeen (keväällä soitin 9 keikkaa kolmessa päivässä Kaarinassa, marraskuussa 11 keikkaa neljässä päivässä Uudenmaan alueella). Erityisen jännittävä kokemus oli vuoden isoin keikka Joensuun Vekararokissa: tuntui hurjalta astella yli tuhatpäisen yleisön eteen aivan yksinään. Soiton jälkeen olo oli vastavuoroisesti erityisen onnellinen.

Koska vuonna 2016 päätökseni oli keskittyä lastenmusiikkiin, olivat aikuisten keikat tänä vuonna marginaalissa, niitä oli tarkalleen kaksi: yksi julkinen keikka Joensuun Popkatu-klubilla heinäkuussa ja yksi yksityiskeikka synttäribileissä Sköne-ravintolassa Helsingissä syyskuussa. Molemmat olivat oikein mukavia ja tervetulleita piristysruiskeita lastenkeikkojen keskelle. Pääsin niiden myötä myös soittamaan paljon uutta aikuisten materiaalia, joka otettiin mukavasti vastaan. Popkadun keikan encorena soittamastani coverista oli muuten joku ladannut videon nettiin, sen pääsee katsomaan täällä.

Kaiken kaikkiaan: tämä on ollut hyvä vuosi ja olen päässyt tekemään paljon kiinnostavia asioita. Kiitos kaikille tavalla tai toisella siinä osallisena olleille, nähdään ensi vuonna uusien kujeiden merkeissä!

Liikuttuminen on erikoinen ilmiö. Ainakaan omalla kohdallani sitä ei voi ennustaa mitenkään. Se vain tulee, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Viime lauantaina liikuttuminen tuli ehkä eniten puskista koskaan, kun huomasin kyyneleiden valuvan pitkin poskiani Anssi Kelan jäähallikeikalla.

Tilanteen yllättävyydestä kertokoon se, että muistan aiemmin liikuttuneeni keikoilla kyyneliin asti yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sitä paitsi minun ei ollut alun perin edes tarkoitus osallistua koko keikalle, päädyin lähtemään spontaanisti kun työpaikkansa kautta lippuja saanut ystävä kutsui mukaan.

Mistä liikuttumiseni sitten johtui? Sen ymmärtämiseksi on palattava ajassa taaksepäin edellisen vuosikymmenen puolelle.

***

Ensimmäinen havaintoni Anssi Kelasta ajoittuu keväälle 2001, jolloin vietin abivuottani Niinivaaran lukiossa Joensuussa. Katsoin kotona Jyrki-ohjelmaa, jossa juuri esikoislevynsä julkaissut Kela esiintyi yhtyeensä kanssa. Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, että kosketinsoittimien takana oli Wilma-yhtyeestä tuttu Anna Kuoppamäki. Bändi esitti Nummela-nimisen biisin, joka kuulosti minusta aika hyvältä. Ajattelin, että pitääpä joskus perehtyä miehen musiikkiin tarkemmin.

Sittemmin ilmeni, että minun ei tarvinnut erikseen ottaa asiakseni tutustua Anssi Kelan musiikkiin – vuoden edetessä sitä oli Nummela-albumin jättisuosion myötä yhtäkkiä ihan kaikkialla eikä siltä voinut välttyä.

Kuvaava esimerkki siitä, miten Kelan musiikki läpäisi kaikki ikäryhmät on se, kun ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen suoritin siviilipalvelustani joensuulaisessa päiväkodissa ja kysyin eräältä viisivuotiaalta tytöltä hänen lempimusiikistaan. Vastaukseksi tyttö lauloi minulle Puistossa-kappaleen alusta loppuun. Se oli vaikuttava suoritus, sillä kappaleessa on todella paljon sanoja. Huomautettakoon, että en alkanut kysellä viisivuotiaalta solistilta kuinka hän tulkitsee vaikkapa ”koniin koukussa” -ilmauksen.

Kun jokin asia tulee kyllin suosituksi, aiheuttaa se väkisinkin vastareaktion. Tämä oli selvästi huomattavissa vuoden 2001 lopussa. Samuli Knuuti kirjoitti Rumbaan ilkeäsävyisen kolumnin, CMX:n A.W. Yrjänä ilmoitti yhtyeensä kotisivujen kysymyspalstalla Kelan musiikin olevan ”elämää prostituoivaa paskaa” (on toki muistettava, että CMX:n tyyli vastailla kuuntelijoidensa kysymyksiin oli melko suorasukainen muutenkin).

Itse en ottanut kantaa suuntaa tai toiseen. En millään tapaa inhonnut Kelan musiikkia mutta en myöskään hakeutunut sen pariin, koska sitä kuuli muutenkin joka paikassa, jossa radio oli päällä: kaupoissa, kahviloissa, baareissa.

Seuraavan kerran kiinnitin huomioni Anssi Kelan tekemisiin syksyllä 2003, kun 1972-sinkku ilmestyi. Tykkäsin kappaleesta heti ensi kuulemalta: tarttuvassa kertosäkeistössä oli valtavasti energiaa ja samastuin kovasti c-osan ”Kun lakit päähän painettiin / kaikesta kaikki tiedettiin” -riviin. Omista ylioppilaskirjoituksista oli päälle kaksi vuotta ja olin todennut, että tuolloin oli ollut hieman turhan valoisat visiot siitä kuinka elämä siitä eteenpäin järjestyisi kuin itsestään. Innostuin kappaleesta vielä lisää, kun luin Soundista että kappaleessa taustayhtyeen virkaa toimitti Lemonator – olin tykkäillyt erityisesti bändin Maison Rilax -levystä kovasti.

Soundista puheen ollen: tuolloin lehdessä ilmestyi kuukausittain Anssi Kelan toimittama kysymyspalsta. Mies hallitsi selkeästi valtavan määrän populaarimusiikkiin liittyvää knoppitietoutta, sillä oli voittanut täysin suvereenisti Soundin aiemmin järjestämän pop-tietokilpailun – sitä kautta oletan palstanpitämispestinkin tulleen.

En kuitenkaan päätynyt kuuntelemaan Suuria kuvioita -levyä, jolta 1972 oli irrotettu: ylitarjonta teki jälleen tehtävänsä, koska biisi soi taas joka paikassa. En ollut kyllästynyt kappaleeseen mutta aikana, jolloin levyhankinnat piti opiskelijabudjetin takia tehdä tarkkaan valiten olisi tuntunut hölmöltä ostaa levy kappaleen takia jota kuuli muutenkin koko ajan.

***

Vuodet kuluivat ja Anssi Kela hävisi omalta havaintokentältäni pitkäksi aikaa. Juttuja varmasti oli Soundissa ja muissakin seuraamissani musiikkimedioissa mutta ne eivät ylittäneet huomiokynnystäni sillä tavalla, että olisin hakeutunut miehen musiikin äärelle.

Joskus kesällä 2008 luin Helsingin Sanomista, että Anssi Kelalta on tulossa esikoisromaani. Olin juuri valmistunut yliopistosta maisteriksi pääaineenani kirjallisuus ja suhtauduin uutiseen vähän skeptisesti. Opintojen aikana joillain luennoilla oli puhuttu kirpeähköön sävyyn siitä, kuinka vaikeaa esikoisromaanille on saada kustantajaa mutta julkaisukynnys madaltuu kummasti, kun kirjoittaja on julkisuuden henkilö.

Syksyllä eräs ystäväni kuitenkin kehui vuolaasti Kelan kirjoittamaa Kesä Kalevi Sorsan kanssa -romaania, jonka oli lainannut kirjastosta. Hän toimitti lainaniteen eteenpäin minulle. Luin kirjan yhdessä illassa ja myönsin, että teksti on harvinaisen vetävää. Aihekin oli kaikessa absurdiudessaan viehättävä.

Kirjan myötä päädyin lueskelemaan Anssi Kelan blogia, joka kulki tuolloin nimellä Jumittelua. Ihastuin miehen tyyliin tehdä hauskoja pikkuhavaintoja arkielämästä ja toisaalta kirjoittaa myös pidempiä asiatekstejä, joissa johonkin ilmiöön – absolutismiin vaikkapa – suhtaudutaan pohtivasti ja asiallisesti.

Jumittelua-blogista tuli pian säännöllinen vierailukohteeni Internet-istunnoissa. Imeydyin mukaan monipuoliseen ja aiheiltaan vaihtelevaan tarinointiin. Otin blogin tarjoamia kulttuurisuosituksiakin vastaan: päädyin muun muassa katsomaan Kelan kiehtovasti hehkuttaman The Wire -sarjan.

Kun seuraa jonkin ihmisen kuulumisia säännöllisesti vaikkapa blogia lukemalla, tulee tämä jollain tapaa pieneksi osaksi omaa elämää, vaikkei häntä tietenkään oikeasti tunne – ilmiö on samankaltainen kuin vaikkapa se, kun jonkin tv-ohjelman fiktiivinen hahmo alkaa tuntua lähestulkoon kaverilta.

Tämän ilmiön myötä huomasin alkavani aika ajoin tuntea pahaa mieltä Anssi Kelan puolesta. Blogin musiikkiaiheisten päivitysten taustalta oli luettavissa, että vuosituhannen alun jättisuosio ei ollut vain romahtanut vaan ehkä jollain tapaa jopa kääntynyt artistia vastaan. Syksyllä 2009 julkaistu kunnianhimoinen Aukio-teemalevy kyllä nousi ilmestyessään listalle neljänneksi mutta tippui myös pian pois. Keikkoja tuntui olevan niukasti ja niilläkin vähillä oli pahaa yleisökatoa: Tampereella yhtye soitti klubikeikan kolmellekymmenelle kuuntelijalle.

Tuntui, että koko musiikkiala oli ylipäätään päättänyt että Anssi Kelan juttu on nähty. Joskus loppuvuodesta 2009 esitin Ilosaarirockin ohjelmatyöryhmän (johon tuolloin kuuluin) kokouksessa Anssi Kelaa seuraavan vuoden festivaalille – juuri levyn julkaissut artisti olisi mielestäni uponnut hyvin perjantain suomenkieliseen musaan keskittyneelle Sulo-klubille. Muun ryhmän vastaus oli yksimielisen lyttäävä: ”Eihän se kiinnosta enää ketään”, ”Just luin että Tampereella oli 30 maksanutta”, ”Ihan hauskoja ne sen nettivideot on, keskittyis tekemään niitä”.

Tuntui pahalta. Harmitti, että artisti josta piirtyi blogitekstien perusteella erittäin intohimoinen ja kunnianhimoinen asenne tekemisiinsä ei tuntunut enää saavan edes mahdollisuutta näyttää mihin hänestä on.

Jatkoin blogin säännöllistä lukemista. Hauskojen tarinoiden vastapainoksi monien tekstien pohjavireenä oli pettymys. Keväällä 2010 julkaistu kokoelma-/livelevy ei menestynyt odotetusti, keikkoja oli vähän.

Olin itse tuossa vaiheessa elättänyt itseni parin vuoden ajan musiikkia tekemällä. Marginaaliartistina pettymyksiin oli helppo samaistua. Samalla tuntui tietyllä tapaa jopa rohkaisevalta, että musiikilla elämisen vaikeus on yhteinen kokemus suomalaismuusikoille vaikka olisi kuinka iso nimi.

***

Keväällä 2012 Anssi Kelalta julkaistiin blogiteksteihin perustuvan Matkamuistoja-kirjan. Vaikka tiesin tekstin olevan suureksi osaksi tuttua materiaalia, halusin silti lukea teoksen.

Asuin tuolloin Tallinnassa ja aloitin kirjan lukemisen joltain keikkareissulta kotiin palatessa. Muistan edelleen, kuinka istuin Viking XPRS -aluksen kahdeksannella kannella kirjan kanssa ja tasaisin väliajoin lukeminen oli aivan pakko lopettaa hetkeksi.

Oli pakko lopettaa, koska nauratti niin paljon että nauru pyrki tulemaan ulos suun kautta ja tuntui siltä että muut laivamatkustajat saattaisivat hieman oudoksua yksinään kovaan ääneen hyeenan lailla ulvovaa pitkätukkaa.

Kun päätin vuonna 2013 toteuttaa pitkään haudutellun haaveen kirjata Ukkosmaine-yhtyeeni värikkäät vaiheet kirjamuotoon, oli Anssi Kelan Matkamuistoja yksi tärkeä esikuva teoksen synnylle (kaksi muuta merkittävää, kuten olen varmaan Ukkosmaineen sivuille aiheesta kirjoittamissani teksteissä maininnutkin olivat Juha Hurmeen toimittama Radiopuhelimet sekä Chris Heathin Feel). Erityisesti Matkamuistoja vaikutti tyyliin kuvata täysin absurdit tapahtumat analyyttisesti ja tyynesti – tällainen kontrasti iski Kelan kerronnassa suoraan omaan nauruhermoon.

Vuonna 2013 Anssi Kelan ura lähti jälleen nousuun keväällä julkaistun, artistin itsensä mukaan nimetyn levyn myötä. Iloitsin miehen menestyksestä vilpittömästi. Kelan blogi oli hiljentynyt, mutta Facebookin puolella päivityksiä tuli ahkeraan tahtiin. Niistä oli luettavissa valtava ilo sitä kohtaan, että artistin tekemiset kiinnostivat jälleen yleisöä.

Syksyllä 2015 minulle tarjoutui mahdollisuus esiintyä Anssi Kelan lämmittelijänä. Olin julkaissut loppukeväällä ensimmäisen sooloalbumini Lätäkköarkisto ja vinkkasin vanhan kotikaupunkini Joensuun rock-klubi Kerubin ohjelmapäällikköä siitä, että avaisin mieluusti jossain vaiheessa illan jollekin suomeksi esiintyvälle artistille. Hän kertoi sopineensa juuri Anssi Kelan keikan syksylle ja ehdotti sitä. Suostuin saman tien.

Esittäydyin bändille soundcheckin yhteydessä mutta en alkanut hieroa tuttavuutta sen enempää. Ensinnäkin olen pohjimmiltani hieman ujo ja toisaalta tiedostin sen, että lämmittelijä on keikoilla vähän kuin pakollinen paha. Halusin hoitaa hommani siten, että en ole millään tapaa illan pääaktin tiellä, niinpä en tuppautunut takahuoneeseen – pystyin hyvin vaihtamaan keikkapaitani lavan vieressä ennen esitystä – ja raivasin kamani pois bändin tieltä heti keikkani jälkeen.

Poikkesin oman keikkani jälkeen takahuoneessa sen verran, että jätin sinne koko yhtyeelle lahjaksi kappaleet keväällä 2014 ilmestyneestä Salamaponin selässä -kirjastani, johon Matkamuistoja oli omalta osaltaan ollut vaikuttamassa. Ujouttani ja yleistä häveliäisyyttäni tein tämän toki silloin, kun Kela yhtyeineen oli lavalla.

***

Mutta palataanpa viime lauantaihin.

Olin kyllä lukenut joistain Kelan päivityksistä, että jäähallikeikka merkitsee hänelle paljon: siellä esiintyminen on ollut hänelle unelma teini-ikäisestä pitäen.

En silti odottanut kokevani itse mitään erikoisempia tunnekuohuja. Kelan uran seuraaminen on jäänyt viime vuosina Facebookissa satunnaisesti nähtyjen päivitysten varaan. Olen kuunnellut viimeisimmät levyt, pitänyt osasta biiseistä paljonkin ja osasta en niin paljoa. Vähänlaisesti televisiota katsovana tämän kevään Anssi Kela ja isot biisit -ohjelma jäi seuraamatta, samoin Kelan tähdittämä parin vuoden takainen Vain elämää -kausi.

Ennen keikan alkua seisoin ystäväni vierellä permannolla ja arvuuttelin screenien aikalaskurin raksuttaessa kohti nollaa mikä mahtaa olla avausbiisi. Veikkasin itse Miten sydämet toimii? -biisiä, koska isoilla keikoilla on tapana aloittaa jollain tehokkaalla biisillä.

Kellon saapuessa nollaan Kela kuitenkin nousi rumpukorokkeen takaa ja aloitti keikan sanoilla ”Mä en duunaa musaa vaan se duunas meitsin”.

Tunnistin kappaleen heti, sillä vaikken Vain elämää -ohjelmaa seurannut, olin erikseen ihastunut syksyllä 2015 Kelan sanoja myöten uuteen uskoon laittamaan, alun perin JVG:n esittämään biisiin Kasarin lapsi.

Kelan Kasarin lapsi on erikoinen biisi. Samalla kun siinä on tietoisen huvittavaa sanailua sekä hassuja riimipareja, on siinä myös syvempi henkilökohtainen taso, jossa artisti kertoo musiikin merkityksestä hänen elämässään sekä tiivistää uransa etenemisen nousukiidosta suosion romahtamiseen.

Katselin kappaleen taustalle screeneille ajettavia valokuvia Kelan lapsuudesta ja uran varrelta. Katsoin hapsunahkatakissaan lavalla viilettävää hahmoa, jonka koko olemuksesta oli luettavissa onnea pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta, lievää epäuskoisuutta siitä että hän on juuri omalla keikallaan jäähallissa ja ennen kaikkea sitä, että tämä on siisteintä hommaa ikinä.

Katsoin Kelan juoksevan kertosäkeeseen tultaessa lavalta eturivin luokse heittämään yläfemmoja kuuntelijoidensa kanssa ja mietin, miten valtavan onnellinen hänen täytyy olla tällä hetkellä.

Sitten liikutuin niin paljon, että aloin itkeä.

Tänä vuonna vappuaaton vastaanottaminen tuntuu kummalliselta – muustakin syystä kuin siitä, että kun kirjoitan tätä vappua edeltävänä päivänä niin ulkona sataa lunta.

Huominen vappu on nimittäin ensimmäinen vappu sitten vuoden 2003, kun en ole keikalla. Kaverit ovat kyselleet viime viikkojen aikana, että mitä meinaan tehdä vappuna ja olen vastannut etten oikein tiedä. Olen viettänyt käytännössä kaikki aikuisikäni vaput keikoilla, se on ollut ainoa vappuperinteeni.

Päätös vappukeikkailuun on ollut oma-aloitteinen ja mieluisa. Ensimmäistä kertaa vietin vapun keikalla vuonna 2004 ja totesin heti olevani vappuna mieluummin soittamassa kuin osallistumassa joihinkin opiskeluliitännäisiin aktiviteetteihin – opiskelin vielä tuolloin yliopistossa.

Syy siihen, etten ole tänä vappuna keikalla johtuu pitkälti siitä, että vappukeikkojen perinne on liittynyt pääosin Ukkosmaine-yhtyeeseeni, joka on nyt määrittelemättömän mittaisella tauolla. Mukavistakin perinteistä on hyvä pitää taukoa, vaikka siten päätyisikin miettimään että mitäs huhtikuun viimeisenä sitten oikein tekisikään.

Ajattelin, että näin vapun kunniaksi voisin kuitenkin nyt muistella hieman menneitä ja kerrata hauskimpia vappumuistoja edellisten kolmentoista vuoden varrelta. Keikkamuistoja on tullut kertailtua aikanaan yhtyeiden päiväkirjoihin tuoreeltaan, joten en keskity niihin vaan ennemminkin ulkomusiikillisiin aspekteihin. Tässä siis mieleen painuneimmat keikkavaput vuosilta 2004–2016, olkaa hyvät!

2004: Kerubin kuppila, Joensuu

Vappukeikkailun perinne alkoi rytinällä: vappu 2004 sisälsi peräti neljä keikkaa. Vappuaattona soitimme Hullut Hattuset -yhtyeen kanssa ensin päiväkeikan Pielisjoen koululla, illalla keikan aikuisyleisölle Kerubin kuppilassa ja vielä vappupäivänä iltapäiväkeikan lapsiyleisölle. Ukkosmaine (tai tuolloin tietenkin vielä Klaus Thunder & Ukkosmaine) puolestaan soitti vielä lisäksi vappupäivän iltana Kerubin kuppilalla.

Eläväisin muistoni vapulta 2004 sijoittuu Hullujen Hattusten vappuaaton iltakeikkaan. Vaikka Hattuset olikin lastenmusiikkiyhtye, tuntui rempseä meininkimme vetoavan monenikäisiin ihmisiin ja niinpä teimme etenkin alkuaikoinamme keikkoja myös aikuisille baariympäristöissä.

Vappuaattoiltana Kerubin kuppilassa oli mukavasti väkeä ja tunnelma lämmin. Keikka eteni hilpeissä ja energisissä merkeissä, aikuisyleisö oli selvästi vapputunnelmissa otollista yleisöä lastenmusiikkishow’lle.

Keikan loppupuolella settilistassa oli chanson-henkinen biisimme Hattukauppiaan tytär. Kyseisessä kappaleessa kertoja ihastuu kaupungilla näkemäänsä viehättävään neitoon ja tajuaa laulun loppupuolella järkytyksekseen tämän olevan mallinukke.

Keikoilla minulla oli tapana alleviivata solistin ominaisuudessa dramaattista loppuratkaisua juoksentelemalla ympäriinsä murheen murtamana ja tokihan esitin tämän performanssin myös aikuisyleisölle. Hetken mielijohteesta juoksin kuppilan ovesta ulos ja siirryin baarin ulkopuolelle kadulle hakkaamaan ikkunaa, siten että yleisö näki minut sisältä käsin.

Näin ikkunan läpi, että tempaukseni huvitti selvästi yleisöä. Palasin veuhkuissani takaisin sisälle ja nuoruuden innossani hyppäsin ovesta astuessani tasajalkaa ylös.

Hypätessäni tunsin kuinka pää kopsahti kipeästi johonkin. Keikka-adrenaliineissa asiaa ei ehtinyt kuitenkaan miettiä pidempään, ajattelin vain että seuraavana päivänä päässä on kyllä iso kuhmu.

Biisi loppui ja palasin lavalle ottamaan yhtyeen kanssa vastaan yleisön suosionosoitukset. Kumartaessani tunsin kuinka otsaa pitkin valuu jotain märkää ja mietin että kylläpäs hiki virtaa.

Pyyhkäisin kädellä otsaa ja totesin etuhiusten olevan aivan läpimärät. Vilkaisin kättäni ja huomasin sen olevan aivan punainen. Eihän tämä ole hikeä vaan verta! Vilkaisin eteiseen ja tajusin iskeneeni hypätessä pääni metallisiin ovenkarmeihin.

Totesin että asiaa olisi ehkä syytä tutkia paremmin. Pyysin kitaristiamme Miihkalia laulamaan seuraavan biisin ja hiippailin itse baaritiskin taakse.

Muun bändin esittäessä kappaletta taustalla, tutki baarissa työvuorossa ollut ystäväni Elli tilannetta. Hän raportoi, että päälaella on noin viiden sentin mittainen vekki joka vuotaa valtoimenaan. Elli totesi, että olisi varmastikin fiksu idea lähteä ensiapuun paikattavaksi.

Asettelin päälaelle käsipyyhkeitä ja jääpalapussin ja palasin lavalle selittämään tilanteen yleisölle. Sitten esitimme vielä yhden kappaleen, jonka jälkeen Elli lähti heittämään minua autollaan ensiapuun hänen työparinsa jäädessä pitämään baaria pystyssä.

Ilmoittauduin ensiapuun ja istuimme odottelemaan. Muut odottelijat loivat meihin hieman epäuskoisia silmäyksiä. Tajusimme hetken päästä, että tosiaan: Ellillä oli vieläkin lanteillaan työasuun kuuluva Crowmoor-siiderin baaripyyhe, minä puolestaan hörpin limpparia baarista mukaan otetusta oluttuopista. Pian vahtimestarikin saapui tiedustelemaan juomasekoitukseni perään.

Hieman epäuskoinen oli myös lääkäri, joka otti minut pian vastaan. Kun selitin miten vammani oli syntynyt, katsoi lääkäri minua pitkään ja kysyi suoraan että kuinka humalassa olen. Lupasin voivani puhaltaa nollat jos tarvis ja lisäsin olevani vain vähän kömpelö.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: lääkäri ompeli tikit ajeltuaan ensin pienen osan päälaesta kaljuksi. Seuraavan päivän Ukkosmaine-keikalla esiinnyin sattuneesta syystä pipo päässä.

2005: Kerubin kuppila, Joensuu

Vappuaattona 2005 Joensuussa satoi lunta. Olin edellisvuoden tapaan buukannut keikat molemmille bändeilleni Kerubin kuppilaan: Hattuset soitti baarissa aamupäivästä ikärajattoman lastenkeikan, Ukkosmaine oli puolestaan iltavuorossa aikuisyleisölle.

Tarinani ei kuitenkaan liity kumpaankaan noista keikoista, vaan tunteihin niiden välissä. Ukkosmainetta oli pyydetty paikallisen radiokanavan vieraaksi ennen keikkaa ja otimme kutsun tietenkin vastaan ilomielin.

Toimittaja oli etukäteen pyytänyt voisimmeko esittää suorassa lähetyksessä jonkin biisin ja suostuimme tähän. Astelimme toimitukseen kosketinsoitin kainalossa, lähtökohtaisena oletuksena oli se että paikan päällä on varmaankin joku ääniteknikko jonka kanssa katsotaan soundit kohdalleen.

Vappuaattona toimituksessa oli kuitenkin päivystämässä vain toimittaja, jonka kanssa haastattelu oli sovittu. Esittäydyimme ja kysäisin mihin voisin kytkeä kosketinsoittimeni. Hän levitteli käsiään ja totesi ettei oikein ymmärrä tällaisten asioiden päälle.

Koska olimme kuitenkin luvanneet soittaa suorassa lähetyksessä uunituoreen biisin (Riippakivi), emme antaneet tällaisen vastoinkäymisen haitata. Hetken asiaa pähkäiltyämme totesimme, että onhan kosketinsoittimessani toki pieni sisäänrakennettu kaiutin. Ehdotimme toimittajalle, että jospa otetaan meidän omien mikkiemme lisäksi yksi ylimääräinen mikrofoni jolla mikitetään kosketinsoittimen kaiutin. Näin tehtiin.

Suora lähetys alkoi. Tunnelma oli jokseenkin kaoottinen, sillä toimittajan kysymyksistä huomasi ettei hän ollut juuri yhtyeeseemme perehtynyt ja vastatessa piti aina aloittaa oikaisemalla ensin kysymyksen sisältämät väärät faktat. Olin myös itse jotenkin levottomalla päällä ja löin omia vastauksiani läskiksi, kun tajusin ettei toimittaja ollut oikein kartalla. Jotenkuten vierailusta kuitenkin selvittiin ja lopulta pääsimme soittamaan biisiä.

Istuin toimituksen korkealla jakkaralla kosketinsoitin vähän vaikeasti sylissäni ja yritin soittaessani päätellä kuulokkeista pitäisikö soittimen äänenvoimakkuutta vääntää isommalle. Ajatus siitä, että tämä kaikki on suoraa lähetystä tuntui jokseenkin absurdilta. Biisi soitettiin läpi kompensoiden energisyydellä sitä, mikä hifissä hävittiin.

Esityksemme jälkeen toimittaja laittoi seuraavan biisin soimaan ja kiitti meitä vierailusta. Huolestuneena kysyin häneltä ensikäden tietoa siitä, miltä soittomme oli kuulostanut: ”Oliko se miten balanssissa?” Toimittaja katsoi minuun hämmentyneen näköisenä ja vastasi: ”Ei siinä mitään sellaista ollut, ihan hyvältä se kuulosti!”

2006: Honkalammen koulu, Liperi

Vappuaaton 2006 Hullut Hattuset -keikkaa edelsivät ensimmäisen täyspitkän levymme julkistamisjuhlat. Niiden yhteydessä olimme soittaneet vappua edeltävien kahden päivän sisään yhteensä kuusi keikkaa.

Levynjulkistamiskeikkojen loppuhuipennus oli Honkalammen koululla järjestetyssä vappuriehassa. Paikalla piti olla aikaisin, että ehdimme laittaa äänentoiston pystyyn. Olimme sopineet menevämme paikalle kahdella autolla: basistimme Mikan autossa olivat kaikki soittokamat ja äänentoistolaitteisto, minä puolestaan hakisin kyytiin rumpalimme Leon ja kitaristi Miihkalin.

Olin vappuaattoaamusta sovitusti liikkeellä ja nappasin bändikaverit kyytiin kodeistaan. Molemmat olivat kahden edellisen päivän jäljiltä väsyneehköjä, kuten toki itsekin. Aurinko kuitenkin paistoi ja oli mukavaa tiedostaa, että kamat ehtii pystyttää kaikessa rauhassa.

Saavuimme koulun pihalle sovittuun aikaan. Mikaa ei näkynyt missään, mutta tiesimme että hän myöhästelee usein joten emme huolestuneet. Asetuimme koulun pihalle kiipeilytelineeseen paistattelemaan päivää.

Vartin päästä Mikaa ei edelleenkään näkynyt, joten päätin soittaa ja tiedustella basistin koordinaatteja.

Mika vastasi puhelimeen ja kertoi olevansa vielä kotona. Myöhästymisen syy oli vilpittömyydessään loistava: ”Nyt pitää sanoa, että olen kyllä myöhässä ihan itsekkäistä syistä. On ollut niin paljon noita keikkoja viime päivinä, että piti saada vähän omaa aikaa aamulle, käydä rauhassa suihkussa ja niin edespäin. Tulen kohta!”

Tästä eteenpäin fraasi ”myöhässä itsekkäistä syistä” oli käytössä yhtyeen kesken säännöllisesti.

2012: Vakiopaine, Jyväskylä

Hypätään muisteluissa seuraavan vuosikymmenen puolelle, jolloin Jyväskylän Vakiopaineesta muodostui vakioareena Ukkosmaineen vappuaaton keikoille.

Keväällä 2012 saavuimme Vakiopaineeseen iltapäivästä tekemään soundcheckiä. Yllätykseni oli suuri, kun astelin sisälle ja havaitsin että muutoin tyhjässä baarissa oli iltapäiväoluita nauttimassa kaksi Joensuussa vietettyjen yliopistovuosieni opettajaa.

Tervehdimme lämpimästi, olin ollut kummankin kanssa läheisissä tekemisissä opintojeni aikana: toinen ohjasi graduni ja toiselle puolestaan tein kirjallisuuden proseminaari-tutkielmani. Esittelin vanhat tuttuni myös yhtyetoverilleni, jolle toinen opettajistani totesi itsevarmasti: ”Me olemme opettaneet Villelle kaiken mitä hän osaa!” ja lisäsi pian perään ”Hahaha! Ei ehkä ihan pidä paikkaansa!”

Ilmeni, että toinen opettajistani oli siirtynyt töihin Jyväskylään ja toinen oli puolestaan kyläilemässä hänen luonaan vappuna. Ehdotin heille iltaohjelmaksi keikkaamme ja he innostuivat asiasta.

Seuraavan kerran näimmekin sitten illalla heti keikkamme jälkeen. Herrat olivat selvästi vaikuttuneita ja innostuneita keikkahurmoksestamme. Kamat roudattuamme ja pöytään asetuttuamme graduohjaajani tuli tarjoamaan minulle chilivodkan.

Vaikea selittää, mutta tuntui jotenkin sydäntä lämmittävältä huomata että vanhat opettajat olivat innostuneita hommistani ja liikkeellä selkeän kannustavalla ja jopa ylpeällä otteella. Useissa kohdin yliopisto-opintoja podin kuitenkin vähän huonoa omaatuntoa siitä, että tiedostin laittavani enemmän energiaa bändiasioihin kuin opintoihin. Valmistuin kuitenkin tavoiteajan rajoissa ja sain halki opintojen hyviä arvosanoja minua kiinnostaneista kursseista, joten ehkä en loppujen lopuksi ollut haastavimmasta päästä opiskelijana.

Jossain vaiheessa iltaa pahoittelin graduohjaajalleni, että en ole päätynyt koulutukseni mukaisiin töihin ja hän totesi minulle että ”eihän se noin mene, kyllä sinulle on nykyisissä töissäsi hyötyä siitä koulutuksesta minkä olet saanut”. Kun asiaa myöhemmin tarkemmin mietin niin totesin hänen olleen aivan oikeassa.

Jossain vaiheessa iltaa jyväskyläläisopiskelijat laittoivat lauluksi ja kajauttivat Keski-Suomen kotiseutulaulun. Esitys kasvatti minun ja yhtyetoverini kotiseutuylpeyden tunnetta siinä määrin, että päätimme esittää maakuntalauluista parhaimman: Karjalaisten laulun. Vaikka keikan päättymisestä olikin jo parisen tuntia, niin astelimme lavalle ja panimme lauluksi.

Toisen säkeistön aikana huomasin graduohjaajani laulavan mukana omalla paikallaan. Houkuttelimme hänet mukaan lavalle ja esitimme laulun loppuun kolmistaan. Kun päästiin laulun päättävään ”Karjalasta kajahtaa!” -huutoon niin tunsin oloni onnelliseksi kovin monella tavalla.

Tähän tarinaan onkin varmaan hyvä päättää nämä vappumuistelmat. Erinomaisen hauskaa vappua kaikille!

-Ville