Superradio julkaistaan tänään ja päässä liikkuu monenlaisia ajatuksia. Tämä on ollut niin pitkä prosessi, että olotilat vaihtelevat muun muassa helpotuksen, hämmennyksen, voitonriemun ja haikeuden välillä. Tänään tekeekin mieli kirjoittaa prosessista, ja kerrata vähän itselleenkin levynteon eri vaiheita.
Monet erilaiset asiat ovat vaikuttaneet tämän levyn syntyyn ja pyrin tässä välähdysmäisesti listaamaan tietynlaisia avainhetkiä. On hassua, kun näin jälkiviisaana on helppo poimia hetket, jotka ovat olleet merkittäviä,mutta joiden on itse tilanteessa harvoinkaan osannut aavistaa johtavan johonkin. Luovaan työhön kuuluu ideoida jatkuvasti, jotkin ideat unohtuvat, joistain alkaa versoa jotain. Tässä pieni kertaus siitä, miten Superradion taimi syntyi, alkoi versoa ja kasvoi.
Huhtikuu 2015
Olen Joensuussa viimeistelemässä Lätäkköarkisto-soololevyäni. Minulla on visio siitä, että haluan levyn alkavan juonnolla, jonka olen äänittänyt lapsena. Ongelmana on se, että kasetti on kadoksissa, kuitenkin luultavasti jossain äidin häkkivarastoon arkistoimieni tavaroiden joukossa. Käytän yhtenä päivänä varastossa useamman tunnin siihen, että etsin kasettia sekavasti pakatuista pölyisistä laatikoista. Toivo meinaa mennä monta kertaa, mutta sitten vastaan tulee laatikko josta löytyy ensin yksi kasetti, sitten toinen, ja lopulta viimeinkin tuttu keltakylkinen kasetti, johon olen kirjoittanut pienenä ”Villen nauha”.
Voitonriemu on valtava. Etsin kasetilta juontopätkän ja siirrän sen tietokoneelle. Samalla kuuntelen kasettia muutenkin. Naurattaa, olen unohtanut suurimman osan kasetilla olleista jutuista.
Myöhemmin saman vuoden kesänä kuuntelen kasettia mökillä Sotkumassa. Yhtäkkiä tulee mieleen, että Superradio olisi aivan mahtava nimi seuraavalle soololevylleni ja että levy voisi alkaa lapsena tekemälläni juonnolla. Ajattelen tietenkin Superradion olevan aikuisyleisölle suunnattu levy, sillä lastenmusiikkiyhtyeeni Hullut Hattuset on edelleen aktiivinen.
Lokakuu 2015
Kummipoikani Urho on luonani yökylässä luonani Helsingissä. Olen muuttanut kaupunkiin Tallinnasta pari kuukautta sitten, enkä ole vielä löytänyt itselleni työhuonetta joten äänitys- ja soittokamat ovat kotona. Urho ehdottaa lauantaiaamuna aamiaista syödessämme, että voisimme tehdä levyn – olemmehan leikkineet jo vuoden verran yhteistä bändiä nimeltä Veturimiehet.
Äänitämme tunnin aikana kuusi biisiä. Keskityn itse komppailemaan, kun itseoikeutettuna solistina toimiva Urho selittää mikrofoniin villillä mielikuvituksella eteneviä tarinoita junista, Turtleseista ja muista pienen ihmisen mieltä kiehtovista asioista. Koostan äänitetyistä kappaleista levyn, josta poltetaan kopiot nuoren artistin isovanhemmille ja muille läheisille. Kuuntelen levyä, ihastelen Urhon ilmaisun valtavaa spontaaniutta ja mietin, että äänitetyt juonnot ovat niin mahtavia, että niitä pitäisi joskus käyttää jossain.
Helmikuu 2016
Hullut Hattuset on tienristeyksessä. Olemme edellisen vuoden lopussa puhuneet bändin tulevaisuudesta ja suunnitelmista, käyneet läpi mielessä olleita asioita ja todenneet olevamme monissa niistä eri aaltopituuksilla.
Bändipohdintojen keskellä muutan väliaikaisesti kumppanini tuolloiseen asuntoon Järvenpäähän, sillä olen luvannut oman kotini käyttöön reilun kuukauden ajan asunnottomina oleville läheisille.
Ensimmäisenä iltana Järvenpäässä olen yksin, sillä kumppanini on käymässä Itä-Suomessa. Saunon pitkään ja hartaasti, käyn välillä vilvoittelemassa parvekkeella. Ulkona on rapsakka 20 asteen pakkanen ja maassa on paksusti lunta.
Hiljaisuuden keskellä löylyjen välissä alan pyöritellä päässä erilaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Alan tarjotella ajatuksissani itselleni erilaisia vaihtoehtoja vähän samaan tapaan, kuin lapselta kyseltäisiin mieluisinta asiaa. Huomaan, että kysymys ”Haluaisitko tehdä levyn Hullujen Hattusten kanssa?” aiheuttaa spontaanin vastentahtoisen reaktion. Sitten kysyn itseltäni kysymyksen, joka tulee vähän yllätyksenä itsellenikin, sillä en ole ajatellut asiaa aiemmin: ”Haluaisitko tehdä oman lastenmusiikkilevyn?” Jotain loksahtaa kohdalleen, sillä tälle kysymykselle spontaani reaktio on innostus: ”se olisi muuten tosi kivaa!”
Myöhemmin saman kuun aikana tapaamme Hullut Hattuset -yhtyetoverini Miihkalin kanssa Helsingissä. Istumme Kiasman kahvilassa pari tuntia ja päätämme yksimielisesti laittaa yhtyeen määrittelemättömän mittaiselle tauolle.
Kahvilasta poistuessa talvipäivän aurinko on jo laskemassa. Olo on haikea mutta myös helpottunut. Astun ulos pakkasilmaan, jossa ensimmäisenä silmiin pistää Lasipalatsin remonttityömaata peittävän aidan mainoslakanan iso teksti: ”Olet oikealla tiellä. Muutos on väistämätöntä.” Alkaa hymyilyttää.
Elokuu 2016
Olen alkanut tehdä kesän aikana lastenkeikkoja yksin, omalla nimelläni. Sietämättömästä jännityksestä ja hermoilusta huolimatta kaikki on mennyt hyvin, ja kesän keikat ovat huipentuneet Lieksan Vaskiviikkojen riemukkaan helteiseen konserttiin 500-henkisen yleisön edessä. Suuri osa kesällä esittämästäni keikkasetistä on koostunut Hullujen Hattusten materiaalista, mutta olen jo alkanut kirjoittaa uusia omia lauluja: kesän keikoilla olen esittänyt muun muassa Hämähäkkimies Joensuussa -nimistä kappaletta.
Eletään elokuun alkua, ja olen lähdössä seuraavana päivänä soolokeikalle Ouluun. Hullut Hattuset -soittokaverini Leo on kylässä lapsineen. Leon saatua poikansa nukkumaan istumme iltaa parvekkeellani myöhään yöhön jutellen. Emme puhu juuri bändi- tai musiikkiliitännäisistä asioista, mutta jostain syystä nukkumaan mennessä ja sängyssä unen tuloa odotellessa päässä pyörivät musiikkikuviot.
En muista, miten ajatukset loksahtivat yhteen, mutta siinä sängyssä maatessani yhtäkkiä tajuan, että mielessäni pyörittelemät ajatukset seuraavan aikuisille suunnatun levyn nimestä sekä omasta lastenmusiikkilevystä kuuluvat yhteen: Superradio on lastenmusiikkilevy ja se on levy, joka on radiolähetys! Saman tien pää alkaa rakennella aiheen ympärille lisää: levy alkaa lapsena tekemälläni juonnolla, kappaleiden väleissä on juontoja, mukana voisi olla myös lapsiyleisöä. Suunnattomat mahdollisuudet avautuvat päässäni ja olen syvästi onnellinen saamastani ideasta.
Seuraavana päivänä junassa istuessani intoilen aiheesta lisää päiväkirjaani: ”Ihan älyttömän siistiä, että nyt on raamit, joihin lähteä tekemään.”
Editoin junamatkan aikana levyn alkujuonnon (joka tosin tuleekin lopulta vasta toisen kappaleen alkuun). Seuraavan viikon aikana teen Superradio-nimisen kappaleen kertosäkeen, loppukuusta puolestaan editoin Ajelulaulu-nimen myöhemmin saavan kappaleen alkujuontoa ja työstän juonnon jälkeen lähtevää kappaletta.
Tammikuu 2017
Aloitan määrätietoisen levyn tekemisen heti joululoman jälkeen, maanantaina 9. päivä. Viime vuoden loppu on mennyt Ukkosmaine-yhtyeeseeni keskittyen: bändi päätettiin kevään 2016 aikana laittaa määrittelemättömälle tauolle, ja viimeisiin keikkoihin valmistautuminen ja niistä palautuminen on vaatinut aikaa ja voimia.
Pieni viivästys on lopulta selvästi hyväksi, sillä pitkän joululoman jälkeen olen täynnä tarmoa ja hyvää mieltä. Levynteko lähtee käyntiin jouhevasti. Teen töitä Arabianrannassa sijaitsevalla työhuoneellani maanantaista perjantaihin: tavoitteena on, että jokaisen työviikon jälkeen olisin saanut valmiiksi yhdestä kappaleesta demoversion.
Laulunteko alkaa yllättävän vauhdikkaasti — jopa siten, että huomaan saman viikon aikana syntyvän ideoita useampaan biisiin ihan vain levyä ajatellessa. Eräänä iltana kotiin työhuoneelta kävellessä alan miettiä sitä, että levylle olisi kiva tehdä jonkinnäköinen viittaus Hulluihin Hattusiin. Saman tien päähän tulee fraasi ”Hattu päästä”, jonka ympärille alkaa kehräytyä teksti, jossa lauseeseen yhdistyy kunnianosoitus sekä irti päästäminen.
Kuten totuttua, ideoita löytyy myös puhelimen sanelimesta, jonne tallennan aina spontaanin idean yllättäessä tekstinpätkiä tai riffejä. Yksi idea tulee täysin puun takaa, kun puhelimesta löytyy jo unohtamani pätkä, jossa haastattelen huvikseni Urhoa ja hän huutaa omat vastauksensa. Juontopätkä inspiroi kirjoittamaan tekstin, jossa ylistetään huutamisen ihanuutta. Juonto puolestaan päätyy kappaleen alkuun sellaisenaan.
Biisi per viikko -tahtia helpottaa tietenkin se, että materiaalia on jo valmiina: edellisen vuoden puolella valmistuneita Ajelulaulu– ja Hämähäkkimies Joensuussa -biisejä olen jo esittänyt keikoillakin. Lisäksi haluan levylle vuonna 2009 tehdyn Pariton-biisin, jota olen esittänyt paljon soolokeikoillani mutta jota ei ole vielä levytetty. Näitä kappaleita varten on siis tehtävänä vain sovitustyö, joten päätän säästää kappaleiden työstämisen sellaisille viikoille kun biisinteko jostain syystä takkuaa – sellaisen vaiheen voi ennakoida tulevan melko varmasti.
Maaliskuu 2017
Aikatauluni ovat pitäneet: maaliskuun lopun lähestyessä minulla on kasassa 10 biisiä. Biisittömiä viikkoja on ollut vain pari: yksi oksennustaudissa, toinen reissussa. Jotain hyvästä työvireestä kertoo myös se, että olen voinut jättää inspiraatiopulaa varten säästetyn Pariton-biisin työstämisen viimeiseksi.
Hieron kappaleeseen rauhassa akustisten kitaroiden johdattamaa sovitusta, kokeilen erilaisia juttuja ja soitan kitaroista erilaisia versioita. Ulkona paistaa kevättä enteilevä aurinko, ja tuntuu mukavalta soittaa kitaraa villasukat jalassa. Yhtäkkiä päähän tulee muisto jostain yläasteajalta, jolloin huomasin jollain erityisen kivalla keväisellä musiikin tunnilla miettiväni, miten hienoa olisi saada työskennellä aikuisena musiikin parissa ja tuntea samaa mukavaa tunnetta auringon lämmittäessä. Hymyilen toiveelle, jonka tajuan toteutuneen.
Toukokuu 2017
Levyn biisit ovat sovituksineen valmiit. Huhtikuu on mennyt keikkojen merkeissä: olen soittanut kuukauden aikana yksitoista keikkaa. Levynteko on ollut pienellä tauolla, sillä keikkoihin valmistautuminen, reissaaminen ja muu asiaankuuluva vaatii tietenkin veronsa. Meinaan tapani mukaan hermoilla hommien etenemisestä, sillä olin suunnitellut levyn julkaisua heinäkuulle.
Sitten tajuan, että minun ei ole mikään pakko kiirehtiä levyn kanssa, josta en ole vastuussa kenellekään ja jonka mitään aikatauluja en ole vielä julkistanut. Ajatus tuntuu riemastuttavan vapauttavalta.
Toukokuun alussa äänitysten tilanne on hyvä. Työhuoneella nauhoitetut syntetisaattoriosuudet toimivat niin soiton kuin soundien puolesta, samoin useimpiin biiseihin soitetut bassot. Äänittämäni juonnot päätän myös säilyttää sellaisenaan, mikäli sisältö ei muutu, sillä niissä on hyvä ja sopivan leikkisä ote.
Sähkökitaroita työhuoneella äänittäessä olen huomannut, että yksikelaiset kitaramikforonit ottavat ohikulkevien raitiovaunujen sähköjärjestelmästä häiriöitä. Niinpä äänitän kappaleiden sähkökitarasovitukset Podin läpi, ja pidän niitä demokitaroina, joiden tilalle soitan myöhemmin varsinaiset osuudet.
Niinpä sähkökitaraäänitykset alkavat työhuoneen sijasta makuuhuoneessani, joka kuumenee päivän mittaan hikiseksi — en viitsi avata ikkunaa, ettei ulkoa tulevia ääniä tartu nauhalle. Työstän ensimmäisenä kappaleita, joihin ei tule rumpuja. Rumpuosuuksia sisältäviä kappaleita varten olen puolestaan lähettänyt rumpaliystävälleni Joni Leinolle (joka soitti myös Lätäkköarkiston rummut) biiseistä versiot, joihin olen itse ohjelmoinut tietokonerummut ajo-ohjeiksi.
Hommat etenevät, Joni toimittaa kesäkuun mittaan napakoita rumpuraitoja, joiden päälle on mukava soittaa bassot ja kitarat.
Heinäkuu 2017
Levyn soitto-osuudet ovat muutamaa yksittäistä erikoisjuttua vaille valmiit, ja voin siirtyä lauluosuuksien pariin. Lauluäänityksien suhteen on pakko tehdä hieman mobiiliäänitysjärjestelyjä, sillä heinäkuun ohjelmaan kuuluu parin viikon reissu Itä-Suomeen Ilosaarirockin töiden tiimoilta.
Onneksi nykyisin äänityslaitteistoa on helppo kuljettaa mukana: pystytän majapaikkaan eli isoäitini Sotkuman mökin aittarakennukseen pienen laulukopin ja äänitän siellä lauluosuuksia – välillä vaikkapa saunan lämpeämistä odotellessa. Aitan ikkunasta on näkymä ilta-auringossa kimaltelevalle järvelle, laulaminen tuntuu mukavalta ja rennolta.
Elokuu 2017
Elokuun ensimmäiset viikot menevät tiukasti Helsingin työhuoneella viimeisiä juontoja, lauluosuuksia ja muuta ylimääräistä äänittäessä.
Kansitaiteilija Elli Maanpää laittaa kuun alussa sähköpostiin luonnoksen kannesta. Tekee mieli hyppiä riemusta: Elli on lähettämiäni raakamiksauksia kuuntelemalla tavoittanut levyn hengen loistavasti! Kansi huokuu juuri sitä samaa lämpöä, iloa ja intoa mitä Superradio minullekin edustaa.
Matkustan kuun puolivälissä Joensuuhun viimeistelemään jo miksausvaiheeseen siirtynyttä levyä. Luottomiksaajani Heikki Marttila on tehnyt kappaleista jo ensimmäiset versiot, ja teemme yhdessä muutoksia biiseihin teollisuusalueella sijaitsevalla Guru Studiolla. Tunnelma on leppoisa. Heikki kertoo, että hänellä oli ollut suuria ongelmia Sysimetsän synkät varjot -biisin miksaamisen kanssa, koska oli naurattanut niin paljon.
Hieron vielä miksausten välissä juontoja. Lisäksi levylle äänitetään muita erikoisefektejä: vielä viimeisenä miksauspäivänä todetaan, että erään kappaleen loppuun täytyy äänittää askeleita poistumisen merkiksi. Näin tehdään.
Levy masteroidaan Hannu Hattusen Vintti-studiolla pari päivää viimeisen miksauksen jälkeen elokuun lopussa. Olen masteroinnissa paikalla ohjeistamassa biisien väleihin tulevia taukoja: olen todennut yleisöystävällisimmäksi ratkaisuksi sen, että juonnot tulevat omiksi raidoikseen, jolloin halutessaan levyltä voi kuunnella myös yksittäisiä biisejä ilman juontoja.
Lokakuu 2017
Syyskuu on mennyt ensin Mesenaatti-kampanjaa järjestellessä ja pyörittäessä ja sen jälkeen levyä painoon laittaessa: kun levyn julkaisee oman levy-yhtiönsä kautta, ei työnteko lopukaan siihen hetkeen missä levy on masteroitu.
Levyn painosta odottaminen on piinaavaa aikaa. Minulla on ollut jo vuosikausien ajan tapana nähdä ennen julkaisujen painosta tuloa painajainen, jossa jokin asia on mennyt kammottavasti pieleen. Superradion kohdalla olen nähnyt niitä peräti kolme: jälkikäteen eniten naurattaneessa unessa olen kuunnellut levyä, ihmetellyt miksi se kuulostaa niin tönköltä ja todennut sen johtuvan siitä että olenkin vahingossa soittanut levyn rumpuosuudet itse.
Lopulta saapuu päivä, jota on tavallaan odottanut jo vuoden alusta asti: levypainosta tulee viesti: ”Levyt ovat noudettavissa.”
Superradio on bändilevyt mukaan luettuna kahdestoista täyspitkä studioalbumini. Olen jo etukäteen selittänyt itselleni, että ei tarvitse olla huolissaan siitä, jos valmiin levyn saaminen ei aiheutakaan isoja tunnepurkauksia, sillä onhan levyn painosta saaminen jo tuttu asia.
Selitys unohtuu levypainossa, kun saan valmiin levyn käteeni. Olen niin valtavan iloinen viimeinkin valmiista levystä, että minun tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Toteutan mielitekoni heti, kun levypainon mies lähtee hakemaan lähetyslistaa.
